Joulumusiikki

Lempijoulubiisini ovat Tulkoon joulu, Oi jouluyö, Mielenrauhaa ja Sydämeeni joulun teen. Ja ehkä paras joulukonserttikokemukseni on viime vuodelta, Jarkko Aholan konsertti Paavalin kirkossa. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitä joka biisin aikana. Miten voi pienestä miehestä lähteä sellainen ääni. Raskasta joulua pitäisi vielä joskus kokea livenä, koko joulu on sitä kuunneltu Radio Rockilta ja Spotifysta. Englanninkielisistä joululaulujen esittäjistä ehdoton suosikkini on Frank Sinatra. Harmi, että häntä ei enää livenä voi nähdä ja kuulla.

Lempileffat

▪ Ray
▪ Rööperi
▪ Happy-Go-Lucky
▪ Slummien miljonääri
▪ Forrest Gump
▪ Milk
▪ Away We Go
▪ Skavabölen pojat
▪ Täällä Pohjantähden alla (2009)
▪ Walk the Line
▪ The Last King of Scotland
▪ Hotelli Ruanda
▪ Alfie
▪ James Bond - Casino Royale ja Spectre
▪ Catch Me If You Can
▪ Menneisyyden ote
▪ Gran Torino
▪ Forgiven (UK)
▪ You're Ugly Too
▪ Juno
▪ Tiny Furniture
▪ As Good As It Gets
▪ The Revenant
▪ Chicago
▪ Profeetta
▪ Aavikon kukka
▪ The Yes Men Fix the World
▪ The Kids Are All Right
▪ Leijonasydän
▪ Brotherhood (Broderskab)
▪ Asterix ja tehtävä Kleopatra
▪ Four Lions
▪ Kun mies löytää naisen
▪ Rottatouille
▪ Harry Potter ja kuoleman varjelukset I
▪ Good Night, And Good Luck.
▪ Millenium-trilogia: Miehet jotka vihaavat naisia, Tyttö joka leikki tulella,
   Pilvilinna joka romahti
▪ She Hate Me
▪ Napapiirin sankarit 1 ja 2
▪ King’s Speech
▪ Reign Over Me
▪ The Blind Side
▪ Vicky Cristina Barcelona
▪ Inviction
▪ Win Win
▪ Leading Ladies
▪ Tomboy
▪ Putoavia enkeleitä
▪ The Help
▪ Polisse
▪ Brokeback Mountain
▪ The Iron Lady
▪ Short Bus
▪ Kohta 18
▪ Into the Wild
▪ Sovinto (Svinalängorna)
▪ Titanic
▪ Sherlock Holmes (2009)
▪ Shame
▪ Hors de Pris (Hinnasta viis)
▪ Intouchables
▪ Calamari Union
▪ The Hours
▪ Puhdistus
▪ A Single Man
▪ James Bond – Skyfall
▪ Luihin ja ytimiin (De rouille et d’os)
▪ The Sessions
▪ The Beasts Of The Southern Wild
▪ Rain Man
▪ Les Misérables
▪ 8-pallo
▪ Unglorious Basterds
▪ A Song For Bobby Long
▪ Gun Hill Road
▪ What Maisie Knew
▪ Les Neiges de Kilimandjaro
▪ Menneisyys
▪ Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi
▪ Philomena
▪ Dallas Buyers Club
▪ Gloria
▪ Gone Girl
▪ Boyhood
▪ Tracks
▪ Into The Wild
▪ The Theory Of Everything
▪ The Imitation Game
▪ Dheepan
▪ The Martian
▪ Ollaan vapaita
▪ Interstellar
▪ Elämältä kaiken sain

Lempibändit ja -artistit

Minulle rakkaat musiikintekijät:

Lily Allen
Mando Diao
Bruce Springsteen

Iron Maiden

Journey

Ricky-Tick Big Band

Bo Kaspers Orkester

Kolmas Nainen

Lisa Nilsson
Red Hot Chili Peppers

Rush
Henri Salvador

Timo Lassy

Queen

Johnny Cash

Black Sabbath

Haloo Helsinki

Chisu
Mötley Crue
Disturbed
Tehosekoitin
Rolling Stones
Volbeat
Stam1na
Viikate
Vesala
Mariska & Pahat Sudet
Erin
Ray Charles
Stevie Wonder
Sia
Angel Haze
Jamie Cullum
Rihanna

Jarkko Ahola
Foo Fighters
Frank Sinatra
Pariisin kevät
Paloma Faith
Muse
Toto

Lembibiisit

Lempikappaleitani muilta kuin niiltä artisteilta ja bändeiltä, joiden koko tuotanto on lempimusiikkiani:

▪ Simon & Garfunkel: Bridge Over Troubled Water, The Sound Of Silence
▪ Eppu Normaali: Murheellisten laulujen maa
▪ John Lennon: Imagine
▪ Afromikko (Anssi Kela -cover): Piirrä minuun tie, Oi oi
▪ Bon Jovi: Bed of Roses, Always, Living on a Prayer, Want to make a Memory
▪ T.I. feat Justin Timberlake: Dead And Gone
▪ Otis Redding: Sittin' on the Dock of the Bay
▪ Stevie Wonder: Signed, Sealed, Delivered I'm Yours, You Are the Sunshine of My Life, Sir Duke
▪ Johnny Cash: Solitary Man, Hurt
▪ Scandinavian Music Group: Hölmö rakkaus, Vieläkö soitan banjoa
▪ Rod Stewart: Have I told you lately
▪ Katri Ylander: Mansikkamäki
▪ Michael Bolton tai Percy Sledge: When a Man Loves a Woman
▪ Mama Cass Elliot: Dream a Little Dream of Me
▪ Danny: Kesäkatu
▪ Ozzy Osborne: Dreamer
▪ Eagles: Hotel California
▪ Pointed Sisters: Slow Hand
▪ Donna Summer: Hot Stuff
▪ Scorpions: Wind of Change, Still Loving You
▪ Sergio Mendes: Mas Que Nada
▪ Happoradio: Puhu Äänellä Jonka Kuulen
▪ J. Karjalainen: Oi mikä ihana ilta
▪ Jason Mraz: I'm Yours
▪ Yö: Joutsenlaulu, Rakkaus On Lumivalkoinen
▪ Bob Marley: One Love
▪ Sukhwinder Singh, Tanvi Shah, Mahalakshmi Iyer, Vijay Prakash: Jai Ho
▪ Alice Cooper: Poison
▪ Wham!: Wake Me Up Before You Go-Go
▪ Antti Tuisku: Sekaisin
▪ Bill Withers: Lovely Day
▪ The Supremes: Where Did Our Love Go
▪ Buena Vista Social Club: Chan Chan
▪ Les Nubians feat Henri Salvador: Que le Mot Soit Perle
▪ Commodores: Easy
▪ CSS (Cansei De Ser Sexy): Move, Left Behind, Give Up
▪ Chris Cornell: You Know My Name
▪ Ultra Bra: Jäätelöauto, Hei Kuule Suomi, Sokeana hetkenä, Ilmiöitä, Kirjoituksia, Tyttöjen välisestä ystävyydestä, Kun vaihtuu vuosituhat, Kalifornian ruosteiset kukkulat
▪ Laila Kinnunen: Kellä kulta, sillä onni
▪ Herra Ylppö & Ihmiset: Mies murtuu, Ikuiset
▪ Coldplay: Paradise
▪ Lord Est: Juoksen vapaana kaupunkiin
▪ Example: Changed the Way You Kiss Me
▪ LMFAO: Sexy And I Know It
▪ Jennifer Lopez feat Pitbull: Dance Again
▪ Madcon ft. Ameerah: Freaky Like Me
▪ Eva & Manu: Feet In The Water
▪ Pyhimys & Medium feat. Arto Tuunela: Nyt
▪ Olavi Uusivirta & Anna Järvinen: Nuori ja kaunis
▪ Ville Valo & Natalia Avelon: Summer Wine
▪ Terhi Kokkonen & Tuomas Kallio: Töölön kautta kotiin
▪ Gracias: HKI, Mon€y (ft Ekow), 40k Volts (ft Eboi)
▪ Andreas ft KAZAKY: Make Love
▪ Kelly Clarkson: Dark Side
▪ David Guetta ft Usher: Without You
▪ Lemar: If There’s Any Justice In The World
▪ Cee Lo Green cover by Edei: Forget You
▪ Gym Class Heroes ft Ryan Tedder: The Fighter
▪ Jare &VilleGalle: Häissä ft Märkä-Simo, Gran Turismo ft Raappana, Nelisilmä ft Heikki Kuula
▪ Anna Abreu ft Redrama: Worst Part Is Over
▪ Vivaldi: 4 vuodenaikaa
▪ Massive Attack: Teardrop
▪ Fool’s Garden: Lemon Tree
▪ The Hollies: He Ain’t Heavy, He’s My Brother
▪ PMMP feat Mariska: Tytöt
▪ Jippu & Samuli Edelmann: Jos sä tahdot niin
▪ Redrama: Kickstart
▪ TJH87: Break Away Kicks
▪ Randy Crawford: Almaz
▪ The Smashing Pumpkins: Bullet With Butterfly Wings
▪ Birdy: People Help The People
▪ Mikael Gabriel feat Diandra: Päästä mut pois
▪ Amorphis: House Of Sleep
▪ Jemina ja Selina Sillanpää: Rajamailla
▪ Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Surupuku, Oma arkipyhä
▪ Kotiteollisuus: Minä olen
▪ Amaranthe: Nexus
▪ Ralf Gyllenhammer: Bed On Fire
▪ Evanescence: My Immortal ja Fallen Angel
▪ Rage Against The Machine: Killing In Time, Smooth Criminal
▪ Coldplay: Viva La Vida
▪ Justice: Randy
▪ Felix Jaehn feat Alma: Bonfire
▪ Panic! At The Disco: Emperor's New Clothes
▪ Zara Larsson: Lush Life
▪ System Of A Down: Chop Suey!
▪ Tove Lo: Cool Girl
▪ Brett Detar: Satan's Foot On My Neck
▪ Alien Ant Farm: Smooth Criminal
▪ Bob Dylan: A Hard Rain's A-Gonna Fall
▪ The Stevenson Ranch Davidians: Feelin' Good
▪ Jennifer Henderson: Hello From The Other Side
▪ Ville Valo: Olet mun kaikuluotain
▪ Antti Pouta: Sateenkaaren juurella
▪ Samuli Putro: Valkoinen hetero
▪ Reino Nordin: Puhu vaan
▪ Olavi Uusivirta: Tanssit vaikka et osaa

Raha

Tein pari kuukautta sitten kuukausibudjetin ja kirjasin sitten ylös kuukauden kaikki menot. Jotenkin kummasti kaikki vaan katoaa tililtä. Tässä selontekoa, saa kommentoida!

373 vuokraan
200 opintotuen takaisinperintään (arrrgh)
170 muihin asumiskuluihin ja autoon, sis. osamaksulla ostetut huonekalut ym.
30 hierontaan
45 kuntosaliin
55 puhelinkuluihin (liittymä ja osamaksu)
20 ipadin osamaksuun
12 Unicefille
6 rintasyöpävakuutukseen
Kauneudenhoitoon 40
Ruokakauppoihin eli elintarvikkeisiin 250
Lahjoihin 20
Apteekkiin 24
Alkoholiin 40
Ravintoloihin 60
Lounaisiin (muu kuin omat eväät) 40
Kahviloihin 90
Elokuviin 14
Taidenäyttelyihin tms. 10
Teatteriin 30
Keikkaan 90 euroa

Näistä tulee yhteensä 1 553 euroa ja lisäksi on maksettava luottokorttilaskua.

Sitten on vielä muita yksittäisiä menoja: joululahjoihin meni monta sataa euroa - tiedän, se on ihan oma valinta. Vakuutusmaksut tulevat milloin tulevat ja kampaajalla menee kahdesti vuodessa noin 100 euroa värjäykseen ja leikkaukseen, lehtitilauksiin suunnilleen satanen vuodessa, ulkomaanmatkoihin ja muuhun matkailuun varmaan noin tonni vuodessa. Asuntosäästötilillä minulla on 8 000 euroa, vuoteen en ole saanut säästettyä sinne lisää.

Rakastan

Kun on kokenut lukuisia kertoja hetkiä, jolloin haluaisi todella lakata olemasta olemassa, ei mene kovin montaa päivää peräkkäin, ettei punnitsisi elämän kivoja ja paskoja puolia. Tai no, voin toki puhua vain omasta puolestani. Listaan tässä asioita, joita rakastan eli jotka saavat minut rakastamaan elämää.

puoliso ja parisuhde
perhe
ystävät
muut läheiset
lapset
eläimet
matkailu
liikunta
luonto
auringonpaiste
kesä
hieronta
halaus
ruoka
suklaa
viini
matkailu
nukkuminen
seksi
suuteleminen
musiikki
kuvataide
kirjallisuus
elokuvat ja dokumentit
tv-sarjat
teatteri
kirjat
lahjojen antaminen
muiden auttaminen
valokuvaus

Mitä kuuluu?

Viimeiset kolme viikkoa ovat olleet todella vaikeita, eikä sitä mielestäni pelkän kaamoksen syyksi voi lukea. Kykyni vastaanottaa, sietää ja hyväksyä vastoinkäymisiä on supistunut päivä päivältä. Viimeisen viikon aikana en ole pystynyt hymyilemään töissä kertaakaan aidosti, pakon edessä olen toki tekohymyillyt. Tekohymyileminen käy todella raskaaksi. Kun kadotin lempikaulakoruni tällä viikolla, menin kohtuuttomasti pois tolaltani. Keskittymiskykyni on supistunut 30 minuuttiin kerrallaan. Ja yllätys, yllätys suolistoni huutaa ja raivoaa niin, että tekisi mieli ottaa jotain elimistön tuntoaistin tappavaa lääkettä. Tämä kaikki yhdessä laskee työkykyäni huomattavasti.

Olen yrittänyt jo useamman viikon nousta aikaisin ja mennä töihin ennen kahdeksaa, mutta joka aamu olen epäonnistunut. Epäonnistuminen käy todella raskaaksi. En vain ole pystynyt nousemaan. Aiemmin syksyllä nousin useinkin innoissani malttamattomana tarttumaan töihin. Olen vajonnut viime viikkojen aikana siihen pisteeseen, että mielessäni takoo kaikesta ajatus: "pieleen se menee kuitenkin" tai "ei se onnistu kuitenkaan." Vielä viikko sitten vakuuttelin itselleni, että uupumukseni johtuu syystalven pimeydestä ja ankeasta säästä, mutta ei sitä enää vain sillä voi selittää. Olen masentunut. Taas. Enkä sano sitä kevyin perustein, niin kuin että esimerkiksi vituttaa. Masennus on sairaus.

Juuri ja juuri selviän läpi työpäivän. Vapaa-ajalle minulla ei riitä voimia lähes lainkaan. Kuntosalille saatan vielä lähteä mielelläni, mutta henkisesti uupuneena energiaa ei meinaa riittää kunnon treeniin. Jaksan 30-45 minuuttia. Haluan tavata kavereitani, mutta normaalisti minulle tyypillinen aloitteellisuus tuntuu pakonomaiselta. Edelleen jostain käsittämättömästä syystä minun on lähes mahdotonta ymmärtää, miksi joku haluaa olla ystäväni. Tämä kuulostaa oksettavan itsesääliseltä ruikutukselta, tiedän. Koska olen aina ollut useimpia muita aloitteellisempi yhteydenpidossa, minulle on muodostunut käsitys, että jos en tekisi aloitteita, niin minulla ei olisi ystäviä. Harva mielestäni ilmaisee kiintymystään tai kiinnostustaan minua kohtaan yhtä voimakkaasti, kuin ajattelen itse ilmaisevani. Enkä minä voi sellaista vaatiakaan, haluan ennen kaikkea että ihmiset ovat omia itsejään. Jokin minussa kuitenkin ajattelee, että kaverit huokaisisivat helpotuksesta, jos en tekisikään aloitetta ja he pääsisivät minusta eroon. Jatkuvasti epäilen ihmisten vilpittömyyttä ja aitoutta. Varmaan se johtuu ainakin osittain työstäni, jossa törmään epärehellisyyteen harva se päivä. Olen myös miettinyt, voiko alitajunnassani edelleen vaikuttaa se pettymys, kun hyvä ystäväni 9. luokan alkaessa ei yhtäkkiä enää ollutkaan kaverini, vaan olin hänelle kesän jälkeen kuin ilmaa. En koskaan saanut tietää syytä siihen. Yläasteella ja lukiossa minua syrjittiin, koska olin tiukkis ja pikkuvanha. Minulla myös oli itselläni koulukaveri, jonka kanssa en oikeasti olisi halunnut hengata.

Viime viikkoina olen lamaantunut, kun joku on kysynyt "miten menee" tai "mitä kuuluu." Enimmäkseen huonoa, olisi rehellinen vastaus. Vaikka olen suorapuheinen ja suorastaan suorapuheisuuden puolestapuhuja, niin joissain tilanteissa ei vain pysty. Helpointa on vastata "ihan hyvää" tai "ihan ok." Todennäköisesti moni kuulee äänensävystä, ettei se taida olla ihan totta, mutta harva jos kukaan sitä ääneen vaivautuu kyseenalaistamaan. Töissä vastasin ensin rehellisesti yhdelle kollegalle noin viikko sitten, mutta kun hän sitten kyseli samaa seuraavina päivinä uudestaan, niin totesin, että parempi vaan valehdella. Ei hän kuitenkaan voi tilanteeseeni tai vointiini mitenkään vaikuttaa. Rehellisesti vastaaminenhan olisi käytännössä työilmapiirin saastuttamista negatiivisuudella. Jos et jaksa hymyillä, niin häivy kotiisi yrmyilemään - niinhän se menee.

Viime viikkoina olen tuntenut enimmäkseen turhautumista, pettymystä, pelkoa, ärtymystä, uupumusta, lamaantuneisuutta, levottomuutta, kiukkua ja suuttumusta sekä tietysti sietämättömiä vatsavaivoja. Olen lohtusyönyt ja toisaalta ruokahaluni on ollut huono. Aidosti olen nauranut vain puolisoni ja anoppini kanssa. Vain puolisoni seurassa olen tuntenut vilpittömän hyvää oloa ja onnen hetkiä. Kun tuntee enemmän kielteisiä kuin myönteisiä tunteita, kaikki ei ole kunnossa.

Työelämä on todella jotain muuta kuin odotin. Eikä se siitä sairauslomalla miksikään muutu. Työssäni minua masentaa ja stressaa mahdoton työmäärä, jatkuva epävarmuus ja eri osapuolilta tulevat ristiriitaiset paineet, odotukset ja vaatimukset. En voi koskaan tietää, miten jokin päätökseni käytännössä kehenkin ja mihinkin vaikuttaa. Koskaan en voi miellyttää kaikkia. Kuukausi toisensa perään vastaan mitä kuuluu -kysymykseen, että edelleen on hirveä stressi ja ylikuormitus. Kuukausi toisensa jälkeen, mitä - seuraavat 40 vuotta?

Painoindeksi

Silmäni kostuivat, kun ajattelin muutama päivä sitten, kuinka paljon aikaa ja energiaa minulla ja ihmisillä yleensä kuluu tyytymättömyyteen omaa ulkonäköä kohtaan. Ja kuinka valtavasti ihmiset potevat sen takia pahaa mieltä. Kyllä väittäisin, että useimmat ihmiset ovat ulkonäöltään kuitenkin ihan ok.

Järkytyin suuresti, kun työterveyskyselystä ilmeni, että painoni lähentelee ylipainoa. Tunsin kiukkua, en itseäni vaan painoindeksijärjestelmää kohtaan. Olen 164 cm pitkä, painan 66 kg ja käytän vaatteita kokoa 38 ja M. Minulla on kohtuullisen hyvä kunto. Normaalipaino määritellään painoindeksijärjestelmässä asteikolle 18,5 - 24,9 ja minun indeksini on sen mukaan 24,5. Syömishäiriötä sairastaessani painoin samanpituisena alimmillaan 46 kg ja indeksini oli 17,1 eli lievä alipaino. Merkittävä alipaino alkaa vasta arvosta 16,9. Silloin tietysti ajattelin, että lievä alipaino on nössöjen sarja, ja yritin päästä valioliigaan eli alle 16,9.

Vyötäröni ympärysmitta on 77 cm ja naisilla raja-arvo on 80 cm. Yli 80 mutta alle 87 cm vyötärysmitta viittaa lievään terveyshaittaan ja sitä suurempi huomattavaan terveyshaittaan. Eli olen myös vyötärönympäryksen perusteella muka lähes raskaan sarjan ottelija. Kun vaatekoot alkavat 34:sta ja jatkuvat siitä ihan normikaupoissa 44:ään, niin vähän kyllä hämmentää, että  kokoa 38 käyttävä onkin jo kutakuinkin ylipainoinen ja vyötäröltään ylimittainen. Syömishäiriötä sairastaessani pidin kokoa 38 käyttäviä plösähtäneinä sohvaperunoina. Paranemiseen kuului ajattelun muutos, joka painoindeksin ja vyötärönympäryksen mukaan joutuukin nyt kyseenalaiseksi.

Suomalaisista nuorista 20% on painoindeksillä mitattuna ylipainoisia ja 5% lihavia. Ylipainoisiin lasketaan siis myös ne, jotka ylittävät juuri ja juuri lievän ylipainon rajan. En kyllä nyt yhtään ihmettele, että nuoret tytöt laihduttavat, jos tyhmät aikuiset ovat ilmoittaneet, että terveen näköinen, kokoa 38 käyttävä ihminen on ylipainoinen. Se on kirosana. Eihän ketään kiinnosta, onko se lievää vai vakavaa - ylipaino mikä ylipaino.

Tämä asia on pyörinyt päässäni ja suututtanut minua nyt jo toista viikkoa. Jumalauta, en taatusti paina yhtään liikaa! Työterveyskyselyssä kehotettiin katsomaan vähän, mitä syön ja liikkumaan enemmän. Mitä vittua? Halutaanko minusta taas syömishäiriöinen. En varmasti laihduta. Sille tielle en enää lähde. Olen hyvä näin ja aion nauttia ruoasta jatkossakin. Elämässä on ihan tarpeeksi huolta, murhetta ja stressiä ilman, että sitä luomalla luo itselleen painon tai ulkonäön suhteen. Haluan näyttää hyvältä ja panostan ulkonäkööni, mutta nykyään nautin laittautumisesta kokematta epävarmuutta tai stressiä. En halua lihoa, koska tämänkokoisena koen oloni hyväksi, pidän itseäni nättinä ja olen terve. Liikuntaa harrastan, koska nautin siitä ja jotta en lihoisi liikaa ja jotta pysyisin terveenä ja eläisin pitkään.

Viime viikolla satuin lukemaan kesän 2014 Kauneus & terveys -lehteä, jonka alastonkuva-juttusarjassa suunnilleen ikäiseni nainen hämmästeli, kuinka lääkäri oli huomauttanut hänelle työhöntulotarkastuksessa ylipainosta. Hän oli tosi liikunnallinen ja söi monipuolisesti, käytti kuvasta päätellen vaatteita kokoa 38, ei missään määrin lihava. Hän totesi lehdessä jättäneensä lääkärin kommentin omaan arvoonsa. Mikä sattuma, että löysin jutun juuri, kun sama aihe pyöri omassa mielessäni!

Ja paria päivää myöhemmin bongasin Bloglovin'ista jutun tästä Anastasia Amourin Facebook-kuvasta: 

https://www.facebook.com/AnastasiaAmour/photos/a.230039860514836.1073741828.229166043935551/443675022484651/

Aivan jäätävän hyvä kansi! Allekirjoitan! 

Ajankäyttö

Toisaalta haluaisin treenata viisi kertaa viikossa, toisaalta tavata usein kavereita ja käydä erilaisissa paikoissa. Usein työpäivät venyvät ja vaikkeivät venyisikään, niin olen työpäivän jälkeen yleensä henkisesti uupunut. Aika ja energia ovat rajallisia resursseja, ja tosiasioista on turha valittaa, tiedänhän minä sen. Mutta tunnetasolla stressaan ja kiukuttelen kellolle.

On ollut pakko tehdä valintoja, priorisoida. Viikossa on seitsemän päivää, hereillä oloa yleensä 16-18 tuntia päivässä, 112-126 tuntia viikossa. Vähintään 45 tuntia viikosta menee töissä työmatkat mukaan lukien, yleensä enemmän. Jäljelle jää siis korkeintaan 67-81 tuntia vapaa-aikaa yöunien lisäksi. Enpä ole tätä muuten koskaan ennen tullut laskeneeksi, harva varmaan on.

Mihin tämä kullanarvoinen vapaa-aikani sitten kuluu, kun ei se tunnu mihinkään riittävän? Olen lähes poikkeuksetta laittanut kaverien tapaamiset ja taideharrastuksen treenamisen edelle. Näytelmän voi nähdä vain rajallisen ajan, kun taas kuntosali ja lenkkipolut ovat käytettävissä loputtomasti. Toki maksan salikortista mutta hinnan siedän, jos vähintään neljä kertaa kuussa sitä käytän. Ajatuksenjuoksuni on joskus aika dramaattista ja usein punnitsenkin tekemisiäni siitä näkökulmasta, että kumpaa vaihtoehdoista katuisin kuolinvuoteellani enemmän. Esimerkiksi ihmissuhteiden vai treenaamisen laiminlyömistä. Vastaus on päivänselvä, ihmissuhteet menevät ehdottomasti treenaamisen edelle. Hyötyliikuntaa saan kuitenkin joka päivä. Taiteesta ajattelen, että siitä voi aina oppia jotain uutta ja se voi olla terapeuttista. Siksi kokisin jääväni enemmästä tai tärkeämmästä paitsi valitsemalla treenaamisen. Jos ja kun valita täytyy.

Cityshoppari ja Groupon ovat kaupunkilöytöretkeilijälle kuin taivaanlahjoja. Ilman niitä en olisi käynyt varmaan puolessakaan niistä ravintoloista ja kahviloista, joissa olen käynyt. Ei olisi todellakaan ollut varaa. Olen muutamia kertoja kirjoittanut arvosteluja paikoista, lähinnä ravintoloista, Yelpiin ja Tripadvisoriin, aiemmin vain eat.fiin. Mutta siihenkään ei aika riitä sitä tahtia, kun olisi kirjoitettavaa.

Venyttely on asia, jota kaipaan. Vuosia venyttelin vähintään kerran viikossa, pitkiä venytyksiä lempimusiikkiani kuunnellen. Nykyään saan varattua sille aikaa vain kerran kuussa jos sitäkään. En välitä siitä, mikä venytysten kestosuositus sattuu milloinkin minkäkin fysioterapeutin tai lääkärin mielestä olemaan. Pitkät venytykset ja samalla musiikin kuuntelu on erittäin meditatiivista ja nautinnollista. En katso kelloa, vaan kuuntelen kehoani. Venytellessä pystyn poikkeuksellisesti olemaan ajattelematta, rentoutumaan. Keskittymään musiikkiin ja kehoni tuntemuksiin. Usein venyttelyn jälkeen voisinkin nukahtaa.

Elintaso

Mahdollinen elintason lasku huolestuttaa minua, koska joutuisin luopumaan löytöretkeilystä. Löytöretkeily on tuonut elämääni paljon sisältöä ja intohimoa. En vaan pysty kokemaan elämäniloa ilman, että tutustun ympäristööni ja maailman monimuotoisuuteen ja nautin sen antimista.

Löytöretkeilyllä tarkoitan kaikkea uuden kokemista kodin ulkopuolella. Rakastan löytää uusia kahviloita, ravintoloita, putiikkeja, puistoja, museoita, teattereita yms. ja käydä itselleni vieraissa paikoissa niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Maistaa, nähdä ja kuulla.

Mutta raha. Puistoja ja joitain harvoja museoita lukuun ottamatta juuri mitään ei voi kokea ilman rahaa. Jos en seuraisi mediaa enkä kävisi koskaan keskustassa, niin ei kai mielitekojakaan heräisi kovin usein. Mutta kun löytöretkeilyn makuun on päässyt, niin elämä tuntuu aika tylsältä ilman sitä.

Äitiyslomalla ja hoitovapaallakaan en haluaisi jäädä pieneen elämänpiiriin, vaan jatkaa löytöretkeilyä lapsen kanssa. Lapsi ei sitä mielestäni kokonaan estä ja voi olla toisinaan läheisten hoidettavana. Äitiysloman ja hoitovapaan aiheuttama tulotason lasku kuitenkin stressaa minua jo etukäteen. Siihen vielä asuntolaina päälle, niin voi löytöretkeilyn hetkeksi unohtaa.

Se, että saan lapsen, on todellakin tärkeintä ja peittoaa kaikki muut halut ja haaveet. Halusin tässä vaan avoimesti kertoa, mitä kaikkea päässäni liikkuu. Ristiin rastiin. Varmaan en ole ainoa, joka tuotakin asiaa miettii ja murehtii.

Opetus

Intiaani keskusteli lapsenlapsensa kanssa.

Hän sanoi: Kaikissa meissä asuu kaksi taistelevaa sutta. Toinen niistä on viha, pelko, kateus, mustasukkaisuus, suru, ylimielisyys, itsesääli ja valhe. Toinen on ilo, rauha, rakkaus, toivo, tyyneys, nöyryys, hyväntahtoisuus, empatia, totuus ja luottamus.

Kumpi susi voittaa, kysyi lapsi.
Se jota ruokit, vastasi vanhus.

Onni

Olen onnellinen, kun saan elää omaa elämääni ja olla juuri sellainen, kuin oikeasti olen. Olen onnellinen, kun minun ei tarvitse hävetä tekemisiäni, mielenkiinnonkohteitani tai persoonallisuuttani. Tämä edellyttää sitä, että ihmiset lähelläni antavat minulle tilaa, kunnioittavat valintojani ja arvostavat minua. Onnellisuuteni riippuu siis paljon muistakin ihmisistä. Ihminen ei ole oman onnensa seppä, ellei tule onnelliseksi totaalisesta eristäytymisestä.

Kosketus

Kosketus on kaksipiippuinen juttu. Yhä vahvemmin olen alkanut ajatella, että me suomalaiset olisimme yleisesti onnellisempia, jos koskettaisimme toisiamme enemmän. Käytän sanaa koskettaa, koska sanassa kosketella on häiritsevä kaiku.

Kosketus vapauttaa aivoissa oksitosiinia, hyvän olon hormonia, jonka on todistettu vahvistavan ihmisten välistä kiintymystä ja luottamusta. Havaintojeni perusteella suomalaisessa kulttuurissa ihaillaan oksitosiinin pidättelemistä aivoissa mahdollisimman pitkään. Pidättyväistä pidetään parempana kuin vapautunutta.

Esimerkiksi työpaikalla minun tekisi mieli välillä ohimennen koskettaa toista hartialle tsempiksi ja merkiksi siitä, että välitän hänen voinnistaan ja mielialastaan. Tai ihan kunnolla halata ihan vaan siksi, että tuntuu siltä. Siksi että saisin siten aikaan hyvän mielen sekä itselleni että toiselle. Avainsana on: luontevasti. En tarkoita tuntemattomien välistä koskemista.

Kaksimielistä kosketusta en voi sietää. Seksuaalisella tavalla minua ei saa koskettaa kuin puolisoni. Koskettelun erottaa kyllä koskettamisesta, vaikka se ulkopuolisen silmiin näyttäisi viattomalta. Sen aistii. Arvelen, että vääränlaisen kosketuksen pelko estää useimpia suomalaisia koskettamasta toisia lainkaan. Eikä kukaan halua otsaansa intimiteettireviirejä rikkovan hyypiön leimaa. Koskevasta kollegastahan voidaan tehdä ilmoitus häirinnästä.

Jos ihmiset eivät pysty luontevasti koskemaan toisiaan arjessa, vaihtoehto olisi tuoda työpaikoille lemmikkejä. Voi kuinka ihanaa olisi työskennellä huriseva kissa sylissä tai käydä kahvitauolla ulkoiluttamassa koiraa raittiissa ilmassa! Asiakkaistakin suurin osa tuntisi varmasti olonsa kotoisammaksi ja lämpimämmin tervetulleeksi, jos vastassa olisi toimiston valkoisten seinien ja kolkkojen käytävien lisäksi pehmoisia, iloisia eläimiä, jotka eivät arvostele tai tuomitse heitä. Toivottavasti joskus tulevaisuudessa tiede pystyy selättämään kaikki allergiat!

Pitkävihaisuus vs. ratkaisukeskeisyys

Olen ollut aina suhteellisen pitkävihainen. Parisuhteessa se on aiheuttanut hankaluuksia. Puolisoni on tässä suhteessa tosi erilainen, hänen suuttumuksensa haihtuu yleensä erittäin nopeasti. Olen todella tyytyväinen itseeni siinä, että olen sinnikkäällä yrittämisellä pystynyt muuttumaan tässä asiassa parempaan suuntaan. Pitkävihaisuus ja jumittuminen on itse asiassa varsin lapsellista.

Nykyään pystyn päästämään irti suuttumuksesta, ärtymyksestä, loukkaantumisesta ja pettymyksestä huomattavasti sukkelammin kuin vielä vuosi tai puoli vuotta sitten. Se on vapauttavaa. Aiemmin linnoittauduin negatiivisiin tunteisiinsa enkä päässyt ulos, vaikka olisin halunnut. Järjellä tiesin, ettei murjottaminen ratkaise mitään. Silti vaadin ylhäisessä hiljaisuudessani, että minua tullaan halaamaan ja hellästi kutsumaan takaisin aurinkoon.

Vasta ihan viime kuukausina olen kyennyt tekemään itse aloitteen, kysymään puolisoltani: voitaisko halata? Olen kysynyt itseltäni, millä perusteella minun on näissä tilanteissa oltava aina saamapuolella. Olen kysynyt, mitä pahaa voi tapahtua, jos nyt luovun negatiivisista tunteista ja teen aloitteen kohti ratkaisua ja parempaa mieltä. Entä mitä hyvää siitä voisi seurata? Näihin kysymyksiin on ollut helppo vastata.

Musertava työelämä

Viime aikoina mieleni on tehnyt käydä siilipuolustukseen. Käpertyä kippuraan piikit pystyssä. Ainoa mitä ympäristöstä haluaisin ja tarvitsisin viereeni olisi puolisoni.

Tunnen oloni päivä päivältä kykenemättömämmäksi vastaamaan työelämän absurdeihin ja epäinhimillisiin vaatimuksiin. Koen asetettujen tavoitteiden ja päämäärien lipuvan koko ajan kauemmas. Minä en pysty tähän. Enkä tosi asiassa ymmärrä, kuinka kukaan pystyy. Seuraan epäuskoisena kollegojani ja toisaalta tiedän itsekin esittäväni hyvinvoivaa ja iloista. Ehkä kaikki muutkin tekevät niin. Heikkoutta ei saa näyttää. Jos niin erehtyy tekemään, niin ennen poistumista näyttämöltä on vähintäänkin naurahdettava loppukevennykseksi: äh, liioittelin vaan, enhän minä oikeasti.

Mutta mitkä ovat vaihtoehtoni? Tuntuu aivan helvetin pahalta, että joutuisin vaihtamaan alaa - en siksi, että kokisin valinneeni itselleni sopimattoman ammatin. Olen työssäni hyvä, olen kiinnostunut ja motivoitunut siitä, alallani on hyvä työllisyystilanne, palkka ei ole matalimmasta päästä (joskin vaatimustasoon nähden kohtuuttoman pieni) ja etenemismahdollisuuksiakin on. Mutta tämä kaikki kaatuu sen alle, että työnantajan ja lainsäätäjän asettamat toimintaedellytykset ja työskentelymahdollisuudet eivät kohtaa ihmisen rajallisuuden kanssa.

Taloudellisen tiedotustoimiston eli suomalaisen teollisuuden ja elinkeinoelämän tiedotustoimiston mukaan kaikissa ammateissa tarvitaan nykyään ja tulevaisuudessa...

...yhteistyötaitoja                                                  

...tietoteknistä osaamista

...kielitaitoa

...esiintymistaitoja

...jatkuvaa oman osaamisen kehittämistä

...luovuutta ja ongelmanratkaisukykyä

...joustavuutta ja pitkäjänteisyyttä

...oma-aloitteisuutta ja nopeaa omaksumiskykyä

...rohkeutta kohdata muutoksia.

Tämän kaiken voisi tiivistää sanoihin: Ole täydellinen versio ihmisestä. Lista on musertava. En pysty enää vastaanottamaan yhtään uutta, absurdia vaatimusta. Tuijotan katse tyhjänä työhuoneen ikkunasta ulos. Tunnen olevani umpikujassa. Ei olisi koskaan pitänyt kouluttautua tähän ammattiin. Se oli puoli itsemurhaa. En suosittele.

Aakkoset

A Armollisuus
Armollisuus itseä ja muita kohtaan on ehkä tärkein tähän asti elämässä oppimani asia. Pidän itseäni edelleen suhteellisen vaativana ihmisenä sekä itseäni että muita kohtaan, mutta olen hellittänyt paljon. Ilman armollisuutta ei voi olla onnellinen. Typerää, että kristinusko on vähän niin kuin ominut termin armo itselleen. Ei sen tarvitse liittyä mitenkään uskontoon.

B Black Sabbath
Bändi on lähdössä maailmankiertueelle, ja jos se tulee keväällä Suomeen, niin lähden puolisoni kanssa ehdottomasti katsomaan keikkaa.

C Chisu
Chisu on yksi idoleistani, koska hän on multilahjakkuus. Olen kovasti odottanut hänen paluutaan pitkän tauon jälkeen, mutta uusin single Ihana oli pettymys, en tykkää.

D Dalindéo
Muistan elävästi ensimmäisen kerran, kun löysin tämän bändin noin kymmenen vuotta sitten. Olin lähtenyt katsomaan Tuomon keikkaa (Prättälä) Virgin Oiliin ja Dalindéo oli lämppärinä. Loppujen lopuksi ihastuin enemmän Dalindéoon kuin Tuomoon. Saksofonin soittoa, ah!

E Elokuvat
Olen oppinut elokuvista paljon elämästä ja nauttinut suunnattomasti katsoessani hyviä elokuvia. Harmi vaan, ettei aika riitä kaikkien niiden satojen ellei tuhansien elokuvien katsomiseen, jotka haluaisin nähdä. Joista nauttisin ja joista oppisin. Nautinnolla en tarkoita vain sitä, että elokuva herättäisi tarinallaan positiivisia tunteita, vaan myös sitä, että nautin hyvästä näyttelijän suorituksesta ja taitavasta ohjauksesta ja käsikirjoituksesta. Elokuvien kautta olen myös pystynyt käsittelemään oman elämäni asioita ja kokemuksia. Elokuvat voivat olla hyvinkin terapeuttisia.

F French Connection
Tykkään tästä vaatemerkistä. Se on hinnan perusteella myös suhteellisen laadukas. En tosin taida omistaa yhtään FC:n vaatetta! Vielä.

G G-piste
Jotkut väittävät, ettei sitä ole olemassakaan. Tieteellisesti sitä ei ole kai voitu vieläkään todistaa, mitä en kyllä ihan ymmärrä. Minulla ainakin on sellainen ihan todistetusti.

H Helsinki
Rakastan Helsinkiä. Joka kerta saapuessani tänne, lentokoneella ulkomailta tai junalla muualta Suomesta, ajattelen, että tämä taitaa olla maailman paras kaupunki. Ennen kaikkea sopivan kokoinen ja täynnä kaikenlaista kiinnostavaa.

I IBS eli ärtyneen suolen oireyhtymä
Ilman tätä saatanallista tautia elämäni olisi ollut ja olisi paljon helpompaa, nautinnollisempaa ja onnellisempaa.

J Joulu
Ajatuskin joulusta ahdistaa minua. Lahjoja tykkään antaa ja olen lahjakas keksimään niitä, mutta en minä lahjojen antamiseen joulua tarvitse. Tuntuu tekopyhältä viettää juhlaa, jonka alkuperäiseen tarkoitukseen en usko alkuunkaan. Mieluummin annan vaikkapa kaksitoista lahjaa vuoden mittaan, yhden joka kuukausi. Eikä jouluun ole elämässäni kuulunut sinänsä mitään ainutlaatuista, käynhän puolisoni kanssa vanhempieni luona muutenkin. Jouluruoista tykkään erityisesti vain rosollista ja sitähän voi tehdä muulloinkin kuin 24.12.

K Keuhkot
Haluaisin nähdä tämän Kansallisteatterin syksyn uuden näytelmän, jossa on vain kaksi näyttelijää
eikä tietääkseni lainkaan lavasteita. Se käsittelee lapsen tekemistä tai tekemättä jättämistä, plussia ja miinuksia.

L Laura Birn
Birn on yksi parhaista näyttelijöistä, mitä tiedän. Yksi kohtaus elokuvassa Puhdistus sai minut aivan sanattomaksi. Käsittämättömän taitava näyttelijä, todellakin ansainnut European Shooting Star -palkinnon. Joskaan en usko, että hän pystyy näyttelemään yhtä hyvin englannin kielellä.

M Matkailu Olen matkaillut perheeni kanssa, kummankin vanhempani kanssa erikseen, yksin ja puolisoni kanssa. Kavereideni kanssa en jostain syystä ole koskaan matkaillut, lukuun ottamatta ulkomailla asuneiden kavereiden luona käymistä. Yksin asuessani matkailu ei jaksanut juurikaan kiinnostaa minua, mutta alettuani seurustella innostuin siitä ehkä enemmän kuin koskaan. Meillä on paljon samoja matkakohdehaaveita ja matkakokemukset on ihana jakaa puolisoni kanssa. Nykyään tuntuisi tosi tyhjältä matkustaa yksin.

N Nuoruus
Minua ällöttää se, kuinka jotkut yli kolmikymppiset elävät ja käyttäytyvät kuin 18-vuotiaat. Nuoruuden teennäinen pitkittäminen on mielestäni säälittävää, surullista katseltavaa. En tarkoita, että kolmikymppisenä pitäisi muuttua ikäväksi, tylsäksi, vakavaksi ihmiseksi, mutta esimerkiksi pitkää parisuhdetta on varmaan turha etsiä, jos ei ole vielä aikuistunut.

O Ooppera
Inhoan oopperalaulua. Naamani vääntyy ja niskakarvani nousevat pystyyn, kun kuulen sitä. Klassinen musiikki on erittäin ok, etenkin Sibelius, mutta oopperalaululla sen voi pilata ihan täysin.

P Paino
Paino on todella yliarvostettu ihmisen ominaisuus. Minäkin sitä sorruin seuraamaan sairaalla tavalla,
mutta parantuessani tajusin, ettei kukaan tarvitse tietoa siitä, paljonko painaa. Ylipainon ja alipainon näkee kyllä silmillä. Enkä usko, että pieni ylipaino olisi terveydellisesti vaarallista. Pieni alipaino saattaa olla vaarallisempaa. Sitä paitsi ihmisten ruumiinrakenne ihan ilman rasvaa tai lihaksia voi painaa eri verran, toisilla on painavammat luut. Lisäksi paino itsessään ei kerro, mistä se koostuu. Lihakset painavat enemmän kuin rasva. Liikalihavuus ja aliravitsemus ovat erittäin suuria ja vakavia kansanterveydellisiä, globaaleja ongelmia, mutta niistä voitaisiin puhua puhumatta painoindekseistä. Olennaista on se, miten ihminen voi ja mitkä ovat hänen terveystietonsa kuten veriarvot.

Q Quentin Tarantino
Tarantino on omaperäisimpiä ja lahjakkaimpia ohjaajia, mitä tiedän. Katsoin ekaa kertaa hänen elokuvansa vasta kaksi vuotta sitten, Unglorious bastards - jumalauta se oli hyvä! Hurja ja erilainen, karmivuudestaan huolimatta huippuhyvä. En ole vieläkään katsonut kaikkia hänen elokuviaan, mutta ne, mitkä olen nähnyt, ovat herättäneet kunnioitusta ohjaajan lahjakkuutta kohtaan. Harva osaa luoda niin omaperäisen ja tunnistettavan tyylin.

R Rasismi
Termiä rasismi käytetään nykyään usein ihan väärin. Rasismia ei ole ihmisen arvosteleminen hänen tekojensa perusteella. Rasismia on vain ja ainoastaan se, että tuomitsee ihmisen hänen synnynnäisen ominaisuutensa perusteella eikä ole valmis muuttamaan käsitystään ihmisen tekojen perusteella.

S Suklaa
Ilman suklaata olisi varmaan vaikea selvitä elämästä onnellisena. Hyvää suklaata, tarkoitan. Kaikki suklaa ei todellakaan ole hyvää ja paha suklaa aiheuttaa suurta mielipahaa. Esimerkiksi Fazerin sinisestä en tykkää.

T Talous
En ole todellakaan kansantalouden asiantuntija ja yritän välttää yrittämästä päteä asioissa, joista en
oikeasti tarpeeksi tiedä. Sen verran kehtaan kuitenkin sanoa, että jos leikkaukset ovat toimiva tie Suomen talouden kohentamiseen, niin niiden tulisi kohdistua tasapuolisesti kaikkiin kansalaisiin. Niin kuin verotus, jota yleisesti pidetään reiluna käytäntönä. Olisin ihan valmis luopumaan lomarahoistani, jos kaikki muutkin joutuvat niin tekemään. Vaikka palkkani on toistaiseksi ollut oikeudenmukainen vain siinä kuussa, kun alimitoitetun kuukausipalkan lisäksi olen saanut lomarahan. SAK katsokoon peiliin ja kysyköön jäsentensä mielipiteitä asioista, ennen kuin ottaa kunnian edustaa heitä. Ei sillä, että hallituskaan olisi toiminut kaikessa reilusti. Se voisi esimerkiksi vähitellen avata silmänsä turvapaikanhakijoiden suhteen ja potkia ylimieliset elintasopakolaiset heti rajalta ulos. Siten säästettäisiin paljon.

U Uni
Uneen kulunut aika ei ole mielestäni koskaan hukkaan heitettyä aikaa. Uskon, että jos ihminen pystyy nukkumaan, niin hänellä on unen tarve. Eri asia tietenkin, jos unen määrä johtuu esimerkiksi lääkkeistä. Rakastan nukkumista. Viimeisen vuoden aikana olen tosin nähnyt häiritsevän paljon
häiritsevän todentuntuisia, ahdistavia unia.

V Viini
Muutama vuosi sitten en pitänyt viinistä enkä juurikaan erottanut niitä toisistaan. Nykyään nautin viinistä paljon ja minulla on aina näkemys siitä, onko jokin viini hyvää. Tykkään kaikista väreistä, punaisesta, valkoisesta ja roséesta. Kuoharista ja shamppanjasta tykkään vähemmän hapokkuuden takia. Punaviini, vuohenjuusto, viikunahillo ja suolaiset, gluteenittomat keksit on lauantai-iltojeni herkku, nam!

W Walter White
Breaking Bad on mielestäni parhaita tv-sarjoja ikinä ja päähenkilö Walter White mahtavimpia henkilöhahmoja tv-historiassa. Hänen näyttelijänsä Bryan Cranston on ansainnut kaikki palkintonsa. Netflix forever!

X Xavier Bardem
Tämä tuli ensimmäisenä mieleen tästä kirjaimesta. Bardemilla on varsin persoonalliset kasvot ja iso pää. Ihan hyvä näyttelijä, kaikista leffavalinnoistaan en tosin ole vakuuttunut.

Y Yliopisto
Yliopisto on melko yliarvostettu instituutio. Yliopistokoulutuksella on liian suuri itseisarvo ilman, että koulutusten täytyisi osoittautua sisällöllisesti päteviksi ja laadukkaiksi. Uskon, että matemaattis-luonnontieteellisten alojen koulutukset ovat pääosin korkeatasoisia, mutta humanististen ja yhteiskunnallisten tiedekuntien laatuun en luota. Kokemusta on.

Nauru ja nauruttomuus

Tahtoisin nauraa enemmän. Nauran kunnolla tosi harvoin, ehkä kerran kuussa. Kunnolla nauramista minulle on se, kun silmäni kostuvat ja vatsalihaksissa tuntuu lämmin rutistus. Viimeksi nauroin sillä tavalla, kun katsoin puolisoni kanssa Ihmebantu-sarjaa, sketsiä miehestä, joka huusi ja lauloi vainajille hautoihin omaisten viestejä. Kunnolla nauraessa tunnen suunnatonta mielihyvää ja vapautta. Lapsena ja teininä nauroin kunnolla lähes päivittäin. Sitten kaikki muuttui vakavaksi ja vaikeaksi.

Ruokaa!

Eilen söin aamiaiseksi leipää, tuoremehua ja maitokahvia. Päivällä kävin poikkeuksellisesti lounaalla työpaikkaruokalassa ja söin salaattia, hyvää kana-hapankaalilaatikkoa ja lohikeittoa sekä marjakiisseliä, ruokajuomana vettä. Illansuussa join maitokahvia ja söin tylsän red velvet -leivoksen. Illalla tein kotona hyvää jauhelihakastiketta ja pastaa. Lisäksi söin banaanin ja pari palaa tummaa hasselpähkinäsuklaata, ruokajuomana vettä.

Jääkaapistani löytyy aina Myrttisen etikattomia ja sokerittomia suolakurkkuja tai venäläisiä suolakurkkuja, tuoreita tomaatteja ja ruokakermaa.

Kuivakaapistani löytyy aina spelttipastaa ja tattariflakeseja.

Voisin elää loppuelämäni kauraleivällä.

Ruokabravuurini ovat kastikkeet. Inhoan kuivaa ruokaa. Ruokakerman ja yrtti-tomaattisoseen yhdistelmä Herbamarella maustettuna on huippuherkullista esimerkiksi jauhelihan kanssa.

Suosikkimausteeni on valkosipuli.

Kasviksista suosikkini on ollut viime aikoina fenkoli.

Jos saisin syödä vuodessa vain yhden kakkupalan, valitsisin Key lime pien.

Pähkinöistä pidän eniten pekaanista.

Marjoista syön eniten mustikkaa.

Yrteistä suosikkini on korianteri.

Eksoottisista ravintoloista pidän toistaiseksi eniten Sandrosta.

Lempikeittoni on kermainen lohikeitto, jossa on mausteena tuoretta tilliä.

Ravintoloissa valitsen kalaruoista useimmiten siian.

Suosikkijuustoni on Chevre.

Haluaisin illalliselle Erkki Tuomiojan vaimon kanssa. Olisi kiinnostavaa kuulla, millaista on ollut elää vuosikymmeniä kuuluisan poliitikon puolisona astumatta koskaan valokeilaan.

Voin hyvin, kun...

Rakastan lomakkeita ja kyselyjä. Lempijuttuni Hesarissa on Hyvinvointi-sivujen Voin hyvin kun... -haastattelut. Niissä toimittaja aloittaa lauseen, jota haastateltava jatkaa. lauseiden alut tähän. Haastateltavina on ollut viimeisimpinä Pamela Tola, Minna Suuronen, Hjallis Harkimo, Terhi Kokkonen ja Mikko Kuustonen. Tässä haastattelen itse itseäni samoin lausealoituksin!

Ihailen oman tiensä kulkijoita, jotka ovat pitäneet pintansa kritiikistä ja epäilyistä huolimatta.

Olen pettynyt itseeni aika usein. Aika usein se on turhaa.

Ihmettelen, miten kadulla asuvat päihdeongelmaiset voivat pysyä hengissä kymmeniä vuosia. Samaan aikaan terveysbloggarit antavat ymmärtää, että jos ei syö vihersmoothieita joka päivä - tai herrajumala koskaan, niin suurin piirtein kuolee viikossa terveyskomplikaatioihin. Aika hyvin näyttää moni pysyvän hengissä kahvin, viinan ja subutexinkin voimalla. Hämmentävää.

Huusin viimeksi, kun en muuten saanut puheenvuoroa.

Viljelen puheessani voimasanoja.

En ole koskaan katsonut kokonaista kauhuleffaa. En pysty ymmärtämään, miten joku haluaa vapaaehtoisesti katsoa niitä. Tai tehdä niitä. Hyi.

Mokailen ihmissuhteissa. Joskus saan yksin ollessani hysteerisiä kohtauksia, jolloin ajattelen, että oikeasti kukaan ei pidä minusta ja kaikki kaverini ovat kavereitani vain säälistä. Vaikka en ole itsekään kenenkään kaveri säälistä. Parisuhteessa mokailun laitan yleensä sen piikkiin, että olen niin kokematon. Minulla on vuoden seksisuhteen lisäksi ollut vain yksi kahden kuukauden seurustelusuhde ja pari sitäkin lyhyempää. Kovin montaa vuotta en toki voi enää vedota kokemattomuuteen.

Oloni tekee keveäksi liikunta.

En koskaan unohda vihkitilaisuuttamme ja sitä hetkeä, kun sanoimme tahdon.

Jos olisin eläin, olisin mieluiten lemmikkikissa tai -koira hyvässä ja rakastavassa perheessä.

Kun katson peiliin yllätyn usein siitä, kuinka en olekaan ihan hirveän ruma.

Perjantai-iltaisin haluan tuntea työviikon olevan ohi. Haluan juhlistaa aina viikonlopun alkamista jollain tapaa.

Eksyn helposti vieraissa paikoissa ilman navigaattoria tai karttaa. Onneksi ne kulkevat nykyään mukana kännykässä joka paikkaan. Odotan kovasti sitä, että roaming-maksut poistuvat käytöstä EU-alueella 2017, niin että nettiyhteys sisältyy myös ulkomailla omaan, kotimaiseen liittymämaksuun.

Kantapään kautta olen oppinut, että elämästä ei tule mitään, jos ei huolehdi ensisijaisesti omasta hyvinvoinnistaan. Siinä on symbolinen totuus, kun lentokoneen henkilökunta kehottaa laittamaan happinaamarin ensin itselle ja sitten vasta toiselle.

Jos uskaltaisin, ryhtyisin heti yrittäjäksi.

Voin hyvin, kun en ajattele liikaa. Moni vastaa tähän voivansa hyvin, kun läheiset ihmiset voivat hyvin. Se toki edistää omaa hyvinvointia, mutta aika loputtomasti saa moni odottaa, jos kaikkien läheisten pitäisi voida hyvin yhtaikaa. Aina jollain on jotain huolta ja murhetta, sellaista elämä on.

En ikinä uskaltaisi matkustaa yksin Aasiassa tai Afrikassa. En halua stressata lomalla perusturvallisuudestani.

Minua suututtaa suunnattomasti, kun näen lihavia lapsia. Jos he ovat vanhempiensa seurassa, minun on erittäin vaikeaa kävellä tyynesti ohi, kun mieleni tekisi vetää vanhemmat nurkan taa ja pitää heille vihainen puhuttelu siitä, miten he pilaavat lastensa elämää heti alkumetreillä. Toki on joitain sairauksia, joiden vuoksi lapsi saattaa lihoa liikunnasta ja ruokavaliosta riippumatta. Suurin osa lasten lihavuudesta on kuitenkin vanhempien silkkaa välinpitämättömyyttä ja avuttomuutta. Argh.

Netissä jumitan nykyään Pinterestissä.

Haluan seksiä, kun olen tylsistynyt. Kyllä muulloinkin mutta silloin aina.

Syön varmaan monen mielestä liikaa sokeria ja juon liian vähän vettä. Parannuttuani syömishäiriöstä olen ajatellut, että elämä on liian lyhyt kaiken maailman ruokarajoituksille. Jos joku voisi yksiselitteisesti luvata ja todistaa minulle, että elän viisi vuotta pidempään, jos syön 50% vähemmän sokeria kuin nykyään, niin voisin vähentää. Toistaiseksi ei kiinnosta kituuttaa sen takia, että se ehkä mahdollisesti saattaa vähentää riskiä sairastua johonkin. Mielestäni herkutteleminen on aivan eri asia kuin vaikkapa tupakoiminen tai kypärättä pyöräileminen. Uskon, että perusterveenä pysymiseen riittää se, että syö monipuolisesti, nukkuu tarpeeksi ja harrastaa liikuntaa. Geeneilleen ei kukaan voi mitään. Minulla on sitä paitsi tietääkseni ihan hyvät geenit. Ja olen ottanut rintasyöpävakuutuksen!

Suihkussa mietiskelen ja nautin veden lämmöstä ja kosketuksesta iholla, menetän ajantajun.

Viimeksi itkin toissapäivänä, kun vatsani oli niin helvetillisen kipeä.

Lempikirosanani on saatana. Se on aina yhtä voimallinen.

Yksin jäädessäni lähden mielelläni kaupungille kiertelemään ja käymään kahvilassa. Kahvilassa on mielestäni kiva istua yksin, ravintolassa ei. Ihmisjoukossakin oleminen on tietynlaista yksinolemista, jos ei ole kenenkään seurassa, juttele kenenkään kanssa. Katselen yksin myös mielelläni telkkaria, käyn salilla, luen lehtiä ja kirjoitan blogia. 

Yritän kaikin keinoin välttää antamasta itsestäni itsekeskeistä ja ylimielistä kuvaa. Inhoan ylimielisyyttä yli kaiken. Ylimielisyys on tekopyhyyttä. Epäilen, että joskus kuitenkin joku saa minusta sellaisen kuvan suorapuheisuuteni takia.

Matkustaessani pystyn elämään paremmin hetkessä kuin arkiympyröissä. 

Viimeiset sanani illalla ovat hyvää yötä, kulta.

Kameran edessä haluan näyttää hyvältä.

Jään töistä pois vain, jos olen niin sairas, etten pystyisi suoriutumaan töistäni ollenkaan. Olen sairaana erittäin harvoin, nykyisestä työpaikastani en ole ollut sairauslomalla kertaakaan. Edellisessä työpaikassa olin sairauslomalla muistaakseni yhteensä neljä päivää. Ärtyvästä suolistostani johtuvat vatsavaivat kyllä heikentävät työtehoani vähintään yhtenä päivänä, joskus useinakin päivinä viikossa. Jos en olisi tottunut näihin vaivoihin, niin en varmaan pystyisi olemaan töissä siinä olotilassa, missä usein olen.

Kirkossa käyn vain juhlavieraana ja turistina.

Alkossa tiedän aina etukäteen, mitä ostan.

Treenitavoitteeni on hyvä kunto ja terveys sekä omasta mielestäni hyvännäköinen kroppa.

Salainen paheeni on ostaa ruokakaupasta uutuustuotteita ihan vaan uteliaisuudesta. Se on lähes pakkomielle.

Menetän malttini, jos koen, että keskustelukumppani ei kuuntele.

Koulussa olin hikipinko.

Minua kehutaan aloitteellisuudestani.

Rakastettuni on minua 17 vuotta vanhempi.

Tätä ohjetta en aio noudattaa: ajattele nyt, mitä muutkin ajattelee!

Kun jännitän, kehoni on levoton. Minulla on myös ollut yläasteelta asti paha tapa nyppiä kynsinauhoja ollessani hermostunut.

Vartalossani rakastan lihaksikkuutta, sileää ihoa ja kapeita nilkkoja. Minulla ei ollut teininäkään juuri lainkaan näppyjä naamassa.

Lenkkipolulla en koskaan juokse. Kävelen. Juokseminen on mahdotonta suolistoni ärtymisen takia. Kokemusta on.

Orgasmi on ihana antaa toiselle ja ihana saada. 

Muut eivät ymmärrä aina suorapuheisuuttani ja avoimuuttani. Se on aiheuttanut kinastelua, riitoja ja mielenpahoitusta.

Puen mieluiten ylleni mekon ja korkokengät tai mukavat sandaalit.

Eläkkeellä ryhdyn vapaaehtoismummiksi, vaikka minulla olisi omiakin lastenlapsia. Minulla ei ole koskaan ollut mummia ja lienee paljon muitakin, jotka haaveilevat omasta mummista. Minä voisin olla jollekulle sellainen.

Kun lähden kotoa, annan puolisolleni suukon. Jos hän ei ole kotona, mutta kissa on, sanon kissalle heippa. Tykkään sanasta puoliso. Se on sukupuolineutraali ja kuvastaa sitä, kuinka toisen kanssa jakaa elämänsä. 

Sunnuntai-iltaisin työasiat hiipivät mieleeni, mutta yritän torjua ne parhaani mukaan. Lähes aina sunnuntai-iltaisin tuntuu, ettei viikonloppu riittänyt kaikkeen siihen kivaan, mitä olisin halunnut tehdä. Ja usein siihenkään, mikä ei olisi ollut niin kivaa mutta kuitenkin tehtävä. Ainakin 12-vuotiaasta 23-vuotiaaksi sunnuntai-illat tuntuivat minusta epämääräisen ahdistavilta. Lapsena minua saattoi alkaa itkettää sunnuntaisin ilman, että osasin nimetä syytä itkuiselle ololle. Onneksi aikuisena olen viimein kuullut ja lukenut, että ilmiö on ihan yleinen. Nuorempana luulin, että vika on minussa eikä sunnuntaissa.

Jos olisin ministeri, olisin tietysti sosiaali- ja terveysministeri ja kohottaisin sosiaali- ja terveysalan asiakastyöntekijöiden palkkoja. Lisäksi vaatisin budjetteihin lisää rahaa lastensuojeluun ja enemmän henkilöstöresursseja.

Ei naurata, kun aikuinen ihminen käyttäytyy kuin pahimmassa murrosiässä oleva teini. Olen varmaan joitakin kertoja syyllistynyt siihen itsekin aikuisuuteni ensivuosina, mutta kun niin käyttäytyy esimerkiksi muka psyykkisesti terve nelikymppinen, niin ei vaan ymmärrykseni riitä.

Lapsilleni opetan, että voidakseen rakastaa toisia ja hyväksyä heidät sellaisina kuin he ovat, on ihmisen rakastettava ensin itseään ja hyväksyttävä itsensä sellaisena kuin on.

Auton ratissa pelkään aiheuttavani vahinkoa jollekin muulle tai jonkun muun omaisuudelle. Siksi ajan niin vähän kuin mahdollista.

Lapsen saaminen on suurin ja vastuullisin asia, joka voi ihmiselle tapahtua.

Kehu

Mielestäni on valtavan surullista, että useimmat ihmiset tuntuvat ajattelevan, ettei toista kehtaa tai uskalla tai halua kehua. Miksi ei? 

Koen joka kerta valtavan hyvää oloa, kun ilahdutan toista olemalla kohtelias. Teen yksinkertaisesti, niin kuin toivoisin itselleni tehtävän. Enkä koskaan valehtele, keksi kehumista vain kehuakseni. Ensin havaitsen jotain hienoa, sitten vaan sanon sen ääneen.

Ainoa syy, jonka voin kuvitella, on se, että kehumalla voi ilmiantaa oman huonoutensa tai puutteensa, altistua vertailun kohteeksi. Ajattelin minäkin niin teini-iässä. Jos kehun sinun olevan kaunis, sinä katsot minua ja toteat mielessäsi, ettet voi sanoa samaa minusta. Saati että joku muukin on paikalla ja joudun kokonaisen joukon äänettömän arvostelun kohteeksi. 

Nykyään ajattelen, että olemalla kohtelias saan vastaan kohteliaisuutta itsekin. Kehujen ja kohteliaisuuksien suhteen hyvän kierto on todellakin totta, kuulostakoon kuinka kornilta vaan. Haluan olla mukava ja haluan hyvää mieltä, itselleni ja muille. 

Ajattelen, että kehumisessa ja kohteliaisuuksissa pihtaaminen kuuluu suomalaiseen perinteeseen ja luonteeseen. Monille ulkomaalaisille se tuntuu olevan helpompaa.

Sosiaaliala ja asenne

Huonoimpina kausina ajattelin, etten pysty koskaan tekemään sosiaalityötä eikä minun kannata jatkaa sen opiskelua. Se johtui siitä, että en kyennyt näkemään mitään iloa yhden ihmisen auttamisessa ja yhden elämän parantamisessa, kun kärsiviä ihmisiä tulee joka päivä lisää eikä kärsimyksen kokonaismäärä muutu miksikään. Ajattelin, että jos en voi auttaa ja ratkaista kaikkien ongelmia, on ihan yhtä tyhjän kanssa, että yksi hyötyy. Otin jo selvää muista vaihtoehdoista ja harkitsin vakavasti esimerkiksi maalarin eli pintakäsittelijän ammattitutkintoa. Koska itse olin kokenut pettymyksiä voinnissani, en myöskään jaksanut uskoa positiivisen muutoksen pysyvyyteen. Tuntui, että voisin tehdä sosiaalityötä vain, jos koko järjestelmä muuttuisi tai jos joku voisi luvata, että aikaansaatu hyvä ei katoa.

Onneksi paranin. Nyt minun on vaikea ymmärtää edellä kuvailemaani ajattelutapaa. Tai siis ymmärrän sen mutta minun on vaikeaa kuvitella ajattelevani enää niin. Olen siitä todella, todella iloinen. Sairauden kourissa en voinut mitenkään uskoa, että ajattelutapani voisi koskaan muuttua, ainakaan positiivisemmaksi. Voi kuinka mustassa paikassa mieleni olikaan. Mutta I made it! Tai siis my mind made it!

Sosiaalialan työtä ei yksinkertaisesti voi tehdä, jos ei pidä pientäkin muutosta parempaan arvokkaana ja tärkeänä. Sosiaalialalla on ajateltava, että yhdenkin ihmisen elämän paraneminen edes hetkeksi on tarpeeksi hyvä syy tehdä helvetisti duunia. Valitettavasti meistä on niin suuri pula, että sosiaalityöntekijöiksi palkataan sellaisiakin ihmisiä, jotka kuuluisivat arkistonhoitajiksi. Toivon todella, että pystyn ylläpitämään positiivista ajattelutapaa, sillä muuten joudun joskus vaihtamaan alaa.

Intro vs ekstro

Helsingin Sanomissa oli viime viikolla juttu ekstroverteistä ihmisistä. Siinä kuvailtiin luonteenpiirteitä Linus Jonkmanin määritelmän mukaan seuraavasti: 

Ekstrovertti pitää toiminnasta ja seikkailusta, on seurahakuinen ja tutustuu helposti ihmisiin, nauttii huomiosta ja haluaa erottua joukosta, reagoi nopeasti, on optimistinen ja luottaa omiin kykyihinsä sekä tulee levottomaksi yksinolosta. Introvertti puolestaan viihtyy pitkiä aikoja yksin, haluaa analysoida ja pohtia asioita eikä hätiköi, on itsenäinen, nauttii omasta rauhasta eikä ihmisjoukoista, keskittyy yksityiskohtiin ja ei tylsisty helposti vaan on kärsivällinen.

Introvertin määritelmän jokainen piirre sopii minuun. Jos siis pitäisi valita noista jompikumpi, niin ehdottomasti minua kuvaa paremmin sana introvertti kuin ekstrovertti. Sekin, että en voi sietää yliekstroverttejä ihmisiä, kertoo siitä. Todella ekstrovertit ihmiset vaikuttavat mielestäni yksinkertaisesti tyhmiltä, ajattelemattomilta ja itserakkailta. Niin kuin se vanhempi nainen Hesarin jutussa. Jutun nuorempi haastateltava vaikutti sen sijaan fiksulta ja aikaansaavalta, hän oli minun makuuni sopivasti ekstrovertti. 

Nautin kuitenkin myös huomiosta ja mielelläni erotun joukosta. Olen avoin ja suorapuheinen. Ekstroverttina voi pitää myös sitä ominaisuuttani, että nautin juhlien ja tapahtumien järjestämisestä. Esimerkiksi työpaikalla vaikutan varmaan monen mielestä enemmän ekstrovertiltä kuin introvertiltä. Introverttiys ei tietenkään tarkoita sitä, ettei ihmisellä olisi lainkaan vapaaehtoisia ihmissuhteita tai että hän haluaisi viettää koko elämänsä linnoittaituneena kotiinsa. Sellainen kuulostaa pikemminkin syvältä masennukselta tai autismilta.

Hurahdukset ja intohimot

Olen hurahtanut viimeisen vuoden aikana vaatteisiin ja muotiin uudestaan noin kymmenen vuoden tauon jälkeen. Aina olen toki kiinnittänyt huomiota vaatteisiini, mutta viime vuosina olen ostanut vaatteita oikeasti vain tarpeeseen enkä ole saanut nautintoa shoppailusta ja vaatteiden katselusta esimerkiksi netissä. Ei ole kiinnostanut. Kirppareilla ja secondhand-liikkeissä olen alkanut käydä oikeastaan vasta tänä vuonna. Erityisesti olen hulluna mekkoihin, alusvaatteisiin, korkokenkiin ja laukkuihin. Varsin tavallista naiselle, tiedän, mutta minulle uutta. Mekko- ja sandaali-intohimoni ei vaan oikein sovi yhteen Suomen paskan ilmaston kanssa. Kesäisin voin kukoistaa, mutta suurimman osan vuodesta lempivaatteeni ja kenkäni odottavat tyhjänpanttina hyllyillä ja kaapeissa.

Tämä uusi intohimoni näkyy valitettavasti tililläni, vaikka ostoksistani 90% on alennustuotteita ja kirppari-/secondhand-löytöjä. En näe mitään järkeä ostaa kalliita tuotteita normihinnalla, tai toisaalta halpoja huonolaatuisia tuotteita, kun varsinkin verkkokaupat ovat jatkuvasti pullollaan aletuotteita ja käytetyt tai jopa käyttämättömät tuotteet odottavat löytäjäänsä kirppareilla ja secondhandeissa. Saan laatua yhtä halvalla kuin ostaisin H&M:sta samankaltaiset vaatteet uutena mutta huonolaatuisena. Jos olisin rikas, ostaisin toki mielelläni laadukkaita vaatteita ihan normaalihinnalla, koska se on yritysten ja kansantalouden kannalta parempi. Ja mahdollisimman paljon suomalaista, etenkin Suomessa valmistettua. 

Hullaantumiseni muotiin on johtanut myös tilanpuutteeseen kotona. Voi kuinka haaveilenkaan isommasta asunnosta! Haaveilen myös sisustamisesta, mutta se mahdollistuu kunnolla vasta, kun muutamme.

Minulla on aina ollut todella vahva halu tukea yrittäjiä. Haluaisin ostaa tuotteita ja palveluita varsinkin kaikilta pienyrittäjiltä. Senkin takia käyn paljon ravintoloissa ja kahviloissa ja kauneushoitoloissa ja usein eri paikoissa. Ei se tietenkään ole pääsyy (pääsyy on nautinnonhaluni) mutta ehdottomasti aina mielessä. Harmi vaan, että pienyrittäjien tuotteet ja palvelut ovat yleensä pirun kalliita, varsinkin Helsingissä. Siksi käytän heidän palveluitaan lähes aina Cityshoppari- tai Groupon-tarjouksilla eli tosi harvoin normaalihinnalla. Jos minusta tulee rikas, niin ostan kaiken pienyrittäjiltä, tuotteet ja palvelut. Haluan niin kovasti, että he kaikki menestyisivät! Voin vain kuvitella, kuinka musertavaa on joutua konkurssiin tai luopumaan unelmansa toteuttamisesta. Varmaan sympatiani yrittäjiä kohtaan juontuu osittain siitä, että haaveilen yrittäjyydestä itsekin. Siihen tarvitaan helvetisti rohkeutta ja riskinsietokykyä, jota minulla ei ainakaan vielä ole tarpeeksi.

Toinen juttu, mihin olen hurahtanut ihan viime viikkoina, on Pinterest. Olen järjestyksen ja listojen ystävä ja aika visuaalinen ihminen, ja Pinteresthän vastaa näihin tarpeisiin vallan mainiosti. Siihen voi tosin jäädä koukkuun siinä missä Facebookiinkin, johon en puolestaan ole liittynyt sitten 2010 sieltä lähdettyäni. Rakastan upeita valokuvia ja kauniita, iloisia asioita. Minulle tulee yksinkertaisesti hyvä mieli seikkaillessani Pinterestin positiivisessa maailmassa. Aiemmin olisin ajatellut, että kissa- ja koirakuvien katseleminen on ajan hukkaa (on tärkeämpääkin tekemistä, ei minulla ole aikaa sellaiseen), mutta nykyään ajattelen, että kaikki, mikä saa minut hymyilemään ja tuntemaan myönteisiä tunteita on tarpeellista ja tärkeää. Nautin myös paljon siitä, kun saan Pinterestissä jakaa mielihyvää tuottavia kuvia ja asioita muille, ympäri maailman. Hassua, miten joku toisella puolen maailmaa katsoo kuvaa tai klikkaa linkkiä, jonka juuri pinnasin, ja tuntee samaa mielihyvää kuin minä hetkeä aiemmin.

14. ikävuoteni jälkeen olen hymyillyt ihan liian vähän. Sitä on kai aikuisuus, monille, ehkä useimmille ihmisille. Kauan roikuin siinä haaveajatuksessa, että voisin palata lapsuuteen (leikki-ikään) ja jäädä siihen loppuiäksi, en koskaan kasvaa aikuiseksi. Se oli selviytymiskeinoni pahimman masennuksen ja ahdistuksen alla. Onneksi en enää tarvitse sitä. Nyt keskityn olemaan aikuinen, joka hymyilee ja nauttii aikuisuuden luomista mahdollisuuksista.

Elämänilo vs elämänkielto

En jumalauta halua elää elämääni käsijarru päällä. Se edellyttää sitä, etten pelkää ja analysoi liikaa. Heittäytymistä ja rohkeutta, epätäydellisyyden hyväksymistä. Kaikki ei ihan oikeasti ole niin vakavaa. Vakavia ja rankkoja asioita riittää kyllä maailman loppuun asti, joten murehtiminen kannattaa säästää niihin. Murehtimista ei kannata tuhlata yhdentekeviin asioihin.

Olen viime aikoina miettinyt paljon sitä, kuinka ihminen elää aistiensa kautta, aistiensa varassa. Yksi mielestäni hyvä esimerkki siitä on seksuaalinen kiihottuminen ja kauneuden määritteleminen. Miten voidaan selittää se, että jokin tietty kohta ja muoto ihmiskehossa herättää toisen seksuaalisesti? Sehän on lihaa, luuta ja rasvaa. Ihminen on eläin. Erittäin monimutkainen ja kiinnostava eläin. Miksi tietynlainen viiva paperilla saa meidät tuntemaan mielihyvää, pitämään piirrosta kauniina? Ja miksi nämä reaktiot vaihtelevat eri ihmisten välillä?

Elämän eläminen täysillä edellyttää sitä, että antaa aisteilleen vapauden elää juuri niin, kuin ne luonnostaan tekevät. Jos minua esimerkiksi kiihottaa jokin tietty asia, en yritä työntää sitä pois mielestäni, tai paheksu toisen ihmisen reaktiota johonkin asiaan. Haluan ottaa kaiken ilon irti aisteistani. Rajoituksia, kieltoja ja turhanpäiväisiä sääntöjä on maailmassa aivan tarpeeksi, jopa liikaa. En halua ylläpitää yhtään turhaa rajoitusta, koski se sitten minua tai muita ihmisiä. Turhalla tarkoitan sellaista, mikä ei vahingoita tai tarkoituksellisesti loukkaa ketään. Maailmassa ei ole ikinä liikaa iloa ja nautintoa, joten kaikesta positiivisesta on pidettävä kiinni ja sitä on edistettävä. Rajoituksia ei voi laatia sillä perusteella, että joku jossain saattaa pahoittaa mielensä.

Mitä jos...

Kahdella häitämme edeltävällä viikolla mieleeni alkoi taas hiipiä se minulle tyypillinen katastrofiajattelu, että hääpäivänä menee varmaan kaikki tai ainakin jotain tosi merkittävää pieleen. Aina sama ajattelukuvio puskee päähäni, vaikka tiedostan sen olevan turha ja haitallinen. Haluaisin niin kovasti ottaa rennosti ja päästä eroon kaikesta turhasta stressaamisesta. Toisaalta haluaisin hyväksyä itseni tällaisena. Missä menee kultainen keskitie? Itsensä kannattaisi hyväksyä sellaisena kuin on, mutta toisaalta koko ajan kehittyä.

Mietin, että entä jos minä tai puolisoni sairastumme - tai bändin laulaja tai valokuvaaja. Entä jos koko päivän sataa ja on helvetin kylmä. Mitä jos meikkaukseni menee pieleen tai jos kaasoni joutuu onnettomuuteen edellisenä päivänä ja makaa lauantaina sairaalassa. Entä jos catering on kirjannut gluteenittomien ruokailijoiden määrän väärin. Jos äänentoisto ei toimi ja jos vieraat eivät kuule tuomarin puhetta ulkona kunnolla. Oli miljoona asiaa, mitkä olisivat voineet mennä päin prinkkalaa. Mutta KAIKKI MENI HYVIN. Hääpäivämme oli kaikilta osin täydellinen. Ainoa miinus oli se, etteivät kaikki kutsumamme vieraat päässeet osallistumaan muiden menojensa takia.

Vielä häiden jälkeenkin näin yhtenä yönä unta, että juhlat olivat katastrofi. Olin melkoisen helpottunut herätessäni ja tajutessani, että olen naimisissa jo.

Parisuhde, häät, avioliitto

Menen naimisiin viiden yön päästä lauantaina. Naimisiin! En ole koskaan ennen sitoutunut mihinkään näin. Sukuun synnytään ja ystävyyssuhteita ei virallisteta niin kuin parisuhde. Lupaan tehdä jotain koko loppuelämäni - tai siis kunnes kuolema meidät erottaa. Lupaan rakastaa ja jakaa elämäni toisen kanssa.

En ole missään vaiheessa ajatellut, että avioliitto muuttaisi arkeamme. Uskon kuitenkin, että se lisää meidän kummankin mielenrauhaa ja itsevarmuutta. Joku ihan oikeasti haluaa sitoutua minuun loppuiäkseen. Ja minä ihan oikeasti haluan sitoutua tuohon ihmiseen loppuiäkseni. On ollut hetkiä, jolloin on mielestäni vaikuttanut siltä, ettei hän edes rakasta - ja myös toisin päin. Aina ollaan kuitenkin päädytty siihen, että ne ovat olleet hetkellisiä väärinymmärryksiä, tunteiden vallankaappaus. Rakkaus on muutakin kuin tunne. Välillä muut tunteet sumentavat näkyvyyden.

Minua jännittää. Jännittää häät, ei avioliitto. Häät jännittää, koska haluaisin sen ainutkertaisen päivän olevan täydellinen. Paradoksaalisesti se edellyttää sitä, että en ajattele niin hääpäivänä, vaan otan rennosti. Asennoidun niin, että meni miten meni, hyvin meni.

Puhe vs kirjoitus

Joudun usein muistuttamaan itseäni siitä, että kaikki sanovat joskus jotain tyhmää. Että en ole ainoa, joka tekee virhearviointeja. Se, että jatkuvasti pelkään sanovani jotain tyhmää, on varmasti vaikuttanut siihen, että olen aina ilmaissut itseäni mieluummin kirjallisesti kuin suullisesti. Kirjoittaessa on lähes aina aikaa valita sanansa tarkkaan ja lukea kirjoittamansa uudelleen, ennen kuin antaa sen kenenkään muun luettavaksi ja arvosteltavaksi. Puhetta ei voi kumittaa tai deletoida. Voi yrittää korjata, pelastaa tilanteen, mutta sanottu on sanottu, kun joku sen on kuullut. Se on ollut minulle aina ahdistava, stressaava ja pelottava ajatus. Siksikin usein kysyn itseltäni, miksi ihmeessä kouluttauduin sosiaalityöntekijäksi. Ajatukseni ammatinvalinnastani ovat tosi ristiriitaiset: toisaalta koen olevani todellakin oikealla alalla, toisaalta ihmettelen miten päädyin tähän.

Turhaa?

Olen yllätyksekseni pystynyt pitämään sellaisiakin asioita hyödyllisinä, joiden olisin aiemmin ajatellut olleen turhaa. En olekaan saanut (sisäisiä) itkupotkuraivareita siitä, että jokin päättyi toisella tavalla kuin ajattelin. Olen esimerkiksi kirjoittanut kaksi mielipidekirjoitusta, joita en puolisoni kanssa keskusteltuani olekaan lähettänyt eteenpäin tai olen kirjoittanut töissä päätöksiä, joita ei olisikaan tarvinnut tehdä tai jotka tein väärin. Olen huomannut ajattelevani, että kaikesta oppii, kaikki kehittää, mikään ei ole täysin turhaa. 

Elämä on rajallinen ja siksi aiemmin ajattelin, että hetkeäkään ei saisi heittää hukkaan. Jos jokin vaikutti turhalta, ajattelin tuhlanneeni elämää, olleeni epätehokas, epäonnistuneeni. 

On joka kerta yhtä jännää huomata itsessään muutoksia, jotka tapahtuvat vaivihkaa. Toivottavasti tämä muutos pysyy ja pystyn ajattelemaan jatkossakin näin myönteisesti.

Eläimet, rakkaus ja ilo

Eläimet tuottavat minulle valtavasti iloa. Olen niin onnellinen siitä, että puolisoni tavattuani, parisuhteemme aikana, olen tutustunut eläimiin. Nykyään ihanan koiranpennun näkeminen ratikassa saattaa saada aikaan onnellisen hymyn, joka säilyy kasvoillani kymmeniä minuutteja. 

Eläimistä iloitseminen edellyttää sitä, että päästää tunteensa valloilleen ja lakkaa analysoimasta liikaa. Aiemmin olisin alkanut miettiä, miten typerää on hymyillä itsekseen tai miten surullista on, ettei minulla ole omaa koiraa. Nykyään annan vain hymyn tulla ja nautin ilon ja hellyyden tunteista. Ei sillä, ettenkö samalla haaveilisi omasta koirasta. Mutta haaveilen toiveikkaana ja määrätietoisena, en katkerana. 

Omille lapsilleni tahdon ehdottomasti tarjota eläinseuraa vauvasta lähtien. Kissa meillä on ollut viime syksystä asti, hän täyttää heinäkuussa vuoden. Koiran aiomme hankkia viimeistään heti sitten, kun olemme muuttaneet pois Helsingistä ja isompaan asuntoon. Se näillä näkymin tapahtuu vasta ensimmäisen lapsemme syntymän jälkeen. Tähän mennessä olen tutustunut lähemmin vain yhteen koiraan, puolisoni äidin snautseriin. Uskon, että lapset oppivat paljon eläinten seurassa ja saavat heistä sekä iloa että lohtua. Puolisoni lapsuus oli erittäin vaikea, mutta hän sai iloa ja lohtua perheensä lemmikkieläimistä. Lemmikkien avulla lapsi oppii esimerkiksi vastuullisuutta ja empatiaa.

Oman onnensa keskushyökkääjä

Kukaan ei ole oman onnensa seppä vaan enemmänkin oman onnensa keskushyökkääjä: jos tiimi ympärillä ei tue, on aika vaikea tehdä maalia.

Frank Martela

Sosiaalityö ja yhteiskuntatieteet

Koulutuksellani on hyvin vähän tekemistä työssäni tarvittavien tietojen ja taitojen kanssa, vaikka olen kouluttautunut nimenomaan tähän ammattiin. Sosiaalityöntekijän muodollinen pätevyys ei todellakaan tarkoita käytännön ammatillista pätevyyttä. Koulutuksessa pitäisi olla mahdollisuus ja mielellään pakko suuntautua, erikoistua johonkin osa-alueeseen. Nykyinen koulutus on aivan liian laaja-alainen ja yleismaailmallinen. Minut koulutettiin yhteiskuntatieteilijäksi, ei sosiaalityön käytännön ammattilaiseksi. 

Olen kohdannut monta kollegaa, joilla on erittäin puutteelliset vuorovaikutustaidot. Se, että osaa kirjoittaa hyviä esseitä ja tenttivastauksia ei kerro vielä mitään siitä, miten opiskelija osaa käyttäytyä vuorovaikutustilanteissa, ihmissuhdetyössä. Asiakasta ei paljon lohduta lause, jota sosiaalityöntekijät hokevat opiskelijoille: työssä oppii. Totta kai oppii ja niin pitääkin, kukaan ei tule koskaan valmiiksi ja täydelliseksi, mutta koulutuksen pitäisi tuottaa vähintään perustaidot ja -tiedot. 

Jos minä saisin päättää, sosiaalityön koulutukseen sisältyisi myös jokaisen henkilökohtainen terapiaprosessi niin kuin terapeuttien koulutuksiin. Jokainen sosiaalityöntekijä on erilainen eikä asiakas saa valita työntekijäänsä. Meistä jokainen kantaa menneisyyttään mukanaan ja omat pelot, kokemukset, käsitykset ja tunteet todellakin vaikuttavat siihen, miten sosiaalityöntekijä käyttäytyy, kirjoittaa, harkitsee ja päättää. Työntekijän on varmasti vaikeaa kohdata jotakin sellaista, mitä hän ei ole omassa elämässään vielä käsitellyt ja hyväksynyt.

Kaikkeen koulutukseen pitäisi mielestäni sisältyä työelämän pelisääntöihin tutustumista ja työelämän harjoittelemista. Ehdoton edellytys työelämässä pärjäämiselle on taito ja kyky pitää puolensa. Työelämästä ei selviä, jos työntekijä ei tunnista ja tiedosta jaksamisen rajojaan ja pidä niistä kiinni. Menestyminen työssä edellyttää myös sitä, että työntekijä tietää ja myöntää oman tietotaitonsa ja kykyjensä rajallisuuden. On vain ja ainoastaan tyhmää esittää osaavansa tai tietävänsä jotain, mitä ei osaa tai tiedä. Siitä jää aina kiinni. Kiinnijäämishetki ei ole kiva.

Riitely ja suuttumus

Pakenen ristiriitatilanteita. Kun koen, että minua kritisoidaan tai tahtomattani loukkaan toista tai minun ja toisen välille on muuten kehittymässä riita, minulle tulee voimakas tarve paeta. Jos en voi tehdä sitä, kivetyn eikä minuun saa todellista yhteyttä. Saatan itkeä ja väittää vastaan tai vaihtoehtoisesti lakonisesti myötäillä toista. Elämä ja parisuhde olisi paljon helpompaa, jos pystyisin kohtaamaan riitatilanteet ja negatiiviset tunteet paremmin. Tähänastisella kokemuksella voin todeta, että mitä enemmän niitä pelkää, sitä enemmän niitä tulee.

En muista vanhempieni koskaan riidelleen. Muistan yhden kerran, kun isäni suuttui minulle, kun teininä paiskoin ovia kotona. Reaktioni oli nauru, koska en pystynyt ottamaan häntä vakavasti. Eihän isä koskaan suutu, sehän oli kuin jostain sketsistä. Veljieni kanssa riitelin varmaan aika normaalin määrän. 

Ystävieni kanssa en muista juurikaan riidelleeni - joistain asioista ollaan eri mieltä, mutta en muista koskaan loukanneeni ystävää tai tulleeni ystävän loukkaamaksi. Muutaman ystävän ja kaverin olen menettänyt, mikä on sattunut paljon. Yhteydenpidon lopettamiseen ei ole kuitenkaan koskaan liittynyt riitelyä. Toinen osapuoli on vaan todennut, ettei hänellä ole aikaa ja energiaa pitää yhteyttä kanssani. Aina he ovat yrittäneet vain livahtaa pois elämästäni, mutta olen kysynyt asiasta suoraan ja saanut suoran vastauksen. Yläasteella eräs ystäväni vaan lakkasi kesäloman jälkeen olemasta kanssani ja palasi entisen parhaan ystävänsä seuraan. Se loukkasi ja oli kiusallista, näimmehän joka päivä koulussa. Kerran hän käveli yliopistolla minua vastaan pari vuotta sitten mutta ei ollut huomaavinaan, vaikka varmaan minut tunnisti.

Ystäväni erosi poikaystävästään muun muassa siitä syystä, ettei poikaystävä koskaan suuttunut mistään eikä hän suostunut riitelemään, vaikka ystäväni olisi kuinka haastanut. Kuulostaa erikoiselta mutta mielestäni erittäin ymmärrettävältä. Jos toinen ei koskaan suutu tai haasta riitaa, se rooli jää yksin toiselle. Se voi johtaa itsetunnon ja identiteetin vääristymiseen.

Lääkitys ja syömishäiriö

Syön mielialalääkettä vieläkin. 20 mikrogrammaa Cipralexia päivittäin ja ahdistuskohtauksen tai paniikkikohtauksen yllättäessä yhden tai kaksi rauhoittavaa Xanoria. En uskalla lopettaa lääkitystä. Kokeilin kerran toissa syksynä, vai olikohan sitä edellisenä, jättää Cipralexin ja vaikka tein sen ohjeiden mukaisesti vähän kerrallaan, niin viikon ahdistuksen jälkeen totesin, etten pysty tai halua olla ilman. En halua tai pysty edelleenkään. Pelkkä ajatuskin lopettamisesta tuntuu epämiellyttävältä.

En pysty vieläkään syömään buffeteista, koska en pysty olemaan oksentamatta, jos syön itseni ähkyyn. Ja kuinka esimerkiksi hyvällä brunssilla voisi olla syömättä ähkyyn? Muistan, kun psykoterapiassa määrittelin, että olen täysin parantunut syömishäiriöstä sitten, kun pystyn syömään seisovasta pöydästä ahmimatta ja kokematta minkäänlaista ahdistusta. Mutta edelleen ihmettelen, kuinka kukaan pystyy siihen. Eihän ihmisen kuulu syödä niin paljon kerrallaan, ei sellainen ole hyväksi kellekään. Enkä nyt tarkoita, että siitä välttämättä lihoisi, jos päivän kokonaisenergiamäärä pysyy aisoissa, vaan sitä, että ruoansulatussysteemi ei sovellu sellaiseen. Eli olenko parantunut ja oliko määritelmäni vääränlainen?

Haaveet

Olen joutunut luopumaan - ainakin toistaiseksi - haaveesta tehdä päätyöni ohessa töitä jumppaohjaajana. Haaveilin siitä ensimmäistä kertaa jo 15-vuotiaana, kun olin alkanut käydä jumppatunneilla. Silloin se oli vielä ihan realistinen unelma, mutta sairastuttuani ärtyneen suoliston oireyhtymään, en olisi voinut enkä voi edelleenkään sitoutua fyysiseen ja ylipirteyttä vaativaan työhön. Lähes joka kerta, kun jumpassa käyn, muistan unelmani ja minua vituttaa.

Olen myös haaveillut romaanin kirjoittamisesta ja julkaisemisesta. Aloitin kirjoittamaan sitä Jyväskylässä asuessani noin kuusi vuotta sitten. Kirjoitin vain silloin, kun inspiraatio iski ja pystyin keskittymään, rauhoittumaan kirjoittamiseen. Minulla on kasassa 80 A4-kokoista sivua, mutta kolmeen vuoteen en ole kirjoittanut. Ei ole ollut energiaa ja aikaa. Eihän sitä ole ollut kahteen vuoteen romaanien lukemiseenkaan. 

Luen lähinnä vain Hesaria ja sen liitteitä sekä katson tv-sarjoja, ajankohtaisohjelmia, dokumentteja ja elokuvia. Viimeksi lukemani kirja oli Red Hot Chili Peppersin laulaja Anthony Kiedisin elämäkerta, lainasin puolisoltani. Kirja oli niin hyvä, että ihmettelen, miten olen voinut olla lukematta sittemmin. Sitä ennen luin psykiatrisessa sairaalassa ollessani Jens Lapiduksen Stockholm Noir -sarjan ensimmäisen osan Rahalla saa. Sekin puolisoni kirja. Miten olen voinut olla lukematta jatko-osia? Eikä kyse ole todellakaan siitä, ettenkö haluaisi lukea. Joka kerta, kun yritän, en pysty keskittymään. Tv:n ja elokuvien katsominen on niin paljon helpompaa. Ei minulla ole koskaan tainnut olla ongelmaa niihin keskittymisessä. Elokuvien osalta pidän lähes poikkeuksetta tositarinoihin perustuvista käsikirjoituksista. Ja kuinka paljon onkaan olemassa kiinnostavia elämäkertakirjoja ja muita tositarinaromaaneja! 

Ehkä vielä joku päivä toteutan ainakin jälkimmäisen unelmistani. Olen kirjoittanut runoja kuutisen vuotta ja osallistunut Otavan kaunokirjallisuuskilpailuun kahdella runokokoelmalla. Julkaisen runojani toisessa blogissa. Kustannussopimuksen saaminen Suomessa tai ainakaan tunnetun kustannusyhtiön kanssa on helvetin vaikeaa, mutta omakustanteen voisin teettää vaikka heti, jos olisi ylimääräistä rahaa. Varmaan romaaninkin kirjoittamiseen saisin lisäpuhtia, jos tietäisin voivani julkaista sen milloin vaan. Toistaiseksi minulla ei ole tarpeeksi rahaa ja pienet säästöt haluan kohdistaa pääosin matkailuun ja asunnon hankintaan.

Asiakaspalvelu

En voi sietää välinpitämättömyydestä johtuvaa huonoa asiakaspalvelua. Aina kun kohtaan sellaista, mieleni tekisi pitää työntekijälle puolen tunnin puhuttelu. On minullakin huonoja päiviä enkä aina ole töissä parhaimmillani, mutta koskaan se ei johdu välinpitämättömyydestä. Se voi johtua ylikuormittumisesta, stressistä tai henkilökohtaisen elämän tapahtumista. Kaikkia näitä ei voi täysin välttää, joten jos ei ole aivan poikkeuksellisen vahva ihminen, niin joskus huono päivä näkyy päälle päin. Mielestäni on ihan ok ja suotavaa, että työntekijä sanoo asiakkaalle tai työtovereille ääneen, jos tiedostaa toimivansa säästöliekillä. En halua, että asiakkaani tai kollegani ajattelisivat koskaan, että suhtaudun heihin tai työhöni välinpitämättömästi. Minulla on korkea työmoraali. Se on lähtökohtaisesti hyvä asia, kunhan ei kuohu yli. 

Melankolia

Osaan minä olla positiivinenkin ja optimistinen. Joskus. Välillä. Vaihtelun vuoksi.

Olen melko negatiivinen ihminen. Melankoliaksikin sitä kutsutaan, ja suomalaisuudeksi. Joku on sanonut, että ovesta astuu kanssani negatiivisuus ja täyttää huoneen. Selän takana ehkä joku toinenkin. Aina on jotain, mistä valittaa. Omien tilastojeni mukaan harvemmin mitään erityisen iloittavaa.

Pitkään ajattelin, että onnellisuus on sitä, ettei ole mitään huolia, murheita tai tyytymättömyyden aiheita. Vasta viime aikoina olen tajunnut, ettei sellaista tilannetta ole kellään. Hetkiä varmasti kyllä mutta ei elämäntilannetta. Sinänsä en ole luopunut alkuperäisestä onnellisuuden määritelmästäni. Nykyään ajattelen, että on olemassa vain onnellisia hetkiä. Onnellisuus on tunne. Aiemmin olisin vastannut en, jos joku olisi kysynyt, olenko onnellinen. Kukaan ei vaivautunut, naamastani varmaan näki vastauksen kysymättäkin. Nykyään vastaisin, että enemmän onnellinen kuin onneton. Että kun lasken yhteen viimeisen vuoden tunteeni, onnellisuutta on ollut enemmän tai se on ollut vahvempaa kuin onnettomuus.

Negatiivisessa seurassa ja ilmapiirissä voi tuntea olonsa kotoisaksi ja turvalliseksi. Se ei tarkoita, että siitä tykkäisi. Positiivisessa seurassa negatiivinen ihminen kokee itsensä ulkopuoliseksi ja vaikka hän tykkäisi ilosta, niin hän ei pysty nauttimaan siitä, koska pessimistinä odottaa koko ajan, milloin tunnelma muuttuu huonoksi. Positiivisuus ärsyttää, koska se on vierasta, vieraampaa. 

Uskon, että jos olisin pienenä muuttanut johonkin sosiaalisempaan kulttuuriin ja aurinkoisempaan ilmastoon, olisin nyt aika erilainen. Ehkä ajatus on naiivi mutta olkoon. Aikuisena on myöhäistä muuttua niin paljon. Miksi sitten asun yksinäisten pessimistien asuttamassa maassa, jossa on miellyttävä sää ja mielenterveyden kannalta tarpeeksi valoa noin kaksi kuukautta vuodesta? On vain yksi ratkaiseva syy: etäisyys perheestä, ystävistä ja sukulaisista. Yhteiskunnallisia epäkohtia on kaikkialla, niistä kyllä selviäisi.

Vielä en ole päässyt ratkaisuun siitä, onko melankolisuus luonteenpiirre, joka tulisi hyväksyä neutraalisti osana persoonallisuutta, vai mielenterveydellinen vika, josta pitäisi pyrkiä aktiivisesti eroon. Tähän asti olen ajatellut ja käyttäytynyt enemmän jälkimmäisen näkemyksen mukaisesti. Tulokset ovat sinänsä hyviä, että tunnen aiempaa useammin onnellisuutta. Joskus jopa sellaista, että hymyilen itsekseni julkisella paikalla. Tai sellaista, että pusutan ja halaan puolisoani niin, että hän ihmettelee, mikä minua vaivaa. Tykkään ilosta.