Mitä jos...

Kahdella häitämme edeltävällä viikolla mieleeni alkoi taas hiipiä se minulle tyypillinen katastrofiajattelu, että hääpäivänä menee varmaan kaikki tai ainakin jotain tosi merkittävää pieleen. Aina sama ajattelukuvio puskee päähäni, vaikka tiedostan sen olevan turha ja haitallinen. Haluaisin niin kovasti ottaa rennosti ja päästä eroon kaikesta turhasta stressaamisesta. Toisaalta haluaisin hyväksyä itseni tällaisena. Missä menee kultainen keskitie? Itsensä kannattaisi hyväksyä sellaisena kuin on, mutta toisaalta koko ajan kehittyä.

Mietin, että entä jos minä tai puolisoni sairastumme - tai bändin laulaja tai valokuvaaja. Entä jos koko päivän sataa ja on helvetin kylmä. Mitä jos meikkaukseni menee pieleen tai jos kaasoni joutuu onnettomuuteen edellisenä päivänä ja makaa lauantaina sairaalassa. Entä jos catering on kirjannut gluteenittomien ruokailijoiden määrän väärin. Jos äänentoisto ei toimi ja jos vieraat eivät kuule tuomarin puhetta ulkona kunnolla. Oli miljoona asiaa, mitkä olisivat voineet mennä päin prinkkalaa. Mutta KAIKKI MENI HYVIN. Hääpäivämme oli kaikilta osin täydellinen. Ainoa miinus oli se, etteivät kaikki kutsumamme vieraat päässeet osallistumaan muiden menojensa takia.

Vielä häiden jälkeenkin näin yhtenä yönä unta, että juhlat olivat katastrofi. Olin melkoisen helpottunut herätessäni ja tajutessani, että olen naimisissa jo.