En muista vanhempieni koskaan riidelleen. Muistan yhden kerran, kun isäni suuttui minulle, kun teininä paiskoin ovia kotona. Reaktioni oli nauru, koska en pystynyt ottamaan häntä vakavasti. Eihän isä koskaan suutu, sehän oli kuin jostain sketsistä. Veljieni kanssa riitelin varmaan aika normaalin määrän.
Ystävieni kanssa en muista juurikaan riidelleeni - joistain asioista ollaan eri mieltä, mutta en muista koskaan loukanneeni ystävää tai tulleeni ystävän loukkaamaksi. Muutaman ystävän ja kaverin olen menettänyt, mikä on sattunut paljon. Yhteydenpidon lopettamiseen ei ole kuitenkaan koskaan liittynyt riitelyä. Toinen osapuoli on vaan todennut, ettei hänellä ole aikaa ja energiaa pitää yhteyttä kanssani. Aina he ovat yrittäneet vain livahtaa pois elämästäni, mutta olen kysynyt asiasta suoraan ja saanut suoran vastauksen. Yläasteella eräs ystäväni vaan lakkasi kesäloman jälkeen olemasta kanssani ja palasi entisen parhaan ystävänsä seuraan. Se loukkasi ja oli kiusallista, näimmehän joka päivä koulussa. Kerran hän käveli yliopistolla minua vastaan pari vuotta sitten mutta ei ollut huomaavinaan, vaikka varmaan minut tunnisti.
Ystäväni erosi poikaystävästään muun muassa siitä syystä, ettei poikaystävä koskaan suuttunut mistään eikä hän suostunut riitelemään, vaikka ystäväni olisi kuinka haastanut. Kuulostaa erikoiselta mutta mielestäni erittäin ymmärrettävältä. Jos toinen ei koskaan suutu tai haasta riitaa, se rooli jää yksin toiselle. Se voi johtaa itsetunnon ja identiteetin vääristymiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti