Valoa

Voin paremmin. Ihanaa pystyä sanomaan näin sen jälkeen, kun olen ollut niin syvissä vesissä, etten ole pystynyt näkemään valon pilkahdustakaan. Sen jälkeen, kun olen ollut varma, etten enää ikinä voi voida paremmin. 

On ollut musertavaa tajuta, etten todennäköisesti voi koskaan elää ilman mielialalääkitystä. Lääkkeettömyyskokeilun jälkeen olen joutunut toteamaan, ettei se ole enää vaihtoehto, jos haluan pysyä toimintakykyisenä tai edes elossa. Brintellix alkoi vaikuttaa muutamassa viikossa, ja ainakin toistaiseksi 15 mg vaikuttaa sopivalta annokselta. Alussa havaitsemani sivuvaikutukset, yöhikoilu ja makeanhimo, loppuivat parissa viikossa. Psyykkisen voinnin parantumisen myötä ruokahaluni on parantunut ja olen nukkunut paremmin. Himoitsen leipää ja suklaata. Nukahtaminen on välillä tuottanut edelleen vaikeuksia ja herään vähintään kahdesti yössä, mutta nukahdan nopeasti uudelleen. Töihin paluuni jälkeen eli viimeisten parin viikon aikana olen ottanut joinakin iltoina melatoniinia, parina iltana Ketipinoria ja joinakin iltoina en mitään. Eilen sunnuntaina, kun olin yksin ilman lastani, koin taas heti herättyäni ahdistusoireita enkä saanut enää unta, vaikka olisin voinut nukkua myöhempään. Noustuani ylös olo helpotti. Kiire ja siksi esimerkiksi aamut ovat edelleen vaikeita ja aiheuttavat minulle ahdistusta.

Toisaalta, Brintellixin kanssa olen taas siinä samassa tilanteessa kuin edellisen, pitkäaikaisen mielialalääkkeeni kanssa, etten liikutu juuri mistään. On ehdottoman myönteistä, etten ole pohjattoman surullinen ja epätoivon syövereissä, mutta ei kykenemättömyys liikuttua tai tuntea surua ja ikävää poista tarvetta kokea niitä. Liikuttua voi myös myönteisistä asioista. Kertaalleen olen viimeisen parin viikon aikana itkenyt ja kunnolla itkinkin, kun onnistuin taas kolaroimaan autoni. Itkin pettymystä itseeni ja taloudellisen tilanteeni tiukkenemista entisestään. Pettymystä itseeni, koska minähän en saisi tehdä virheitä. Taloudellisen tilanteen takia jouduin taas pyytämään rahaa vanhemmiltani, mikä tuntuu joka kerta epäonnistumiselta. Jälleen kerran itkeminen tuntui hyvältä, vaikka sinänsä oloni oli erittäin paska. 

Viime perjantaina teatterissa Miiko Toiviaisen monologinäytelmässä nauroin kunnolla ääneen ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen. Nauruherkkyyteeni saattoi vaikuttaa osittain se, etten lainkaan etukäteen tiennyt näytelmässä olevan mitään komediallisia elementtejä enkä siis osannut odottaa niitä. Muutamaa viikkoa aiemmin, ilman lääkitystä, en olisi nauranut.

Mielialalääkkeen lisäksi työterveyslääkärini määräsi minulle päivittäin otettavaksi pitkävaikutteista bentsodiatsepiinia tupla-annoksella verrattuna siihen lyhempivaikutteiseen, jota olen ottanut vain tarvittaessa. Lääkärin mielestä tarvittaessa ottamani annos 0,25 mg on niin pieni, että sitä voi verrata luontaistuotteeseen. Suhtauduin uuteen bentsodiatsepiiniin varauksella, mutta koska Brintellix ei ollut vielä ehtinyt vaikuttaa tarpeeksi ja sen annostus oli nykyistä pienempi, ja koska sairausloma läheni pelottavasti loppuaan, päätin kokeilla. Viisi päivää koin olevani kuin psyykkisesti puudutettu tai elävä kuollut. Totesin, että sellaisessa mielentilassa olen yhtä työkyvytön kuin sietämättömän ahdistuneena, joten lopetin kokeilun. Perehdyin tarkemmin bentsodiatsepiinin Käypä hoito -suosituksiin, ja tulkintani mukaan työterveyslääkärini ei noudattanut niitä. Hän oli vakuutellut minulle, ettei 0,5 mg:n annostukseen jää koukkuun, mutta kyllä minusta jo muutaman päivän jälkeen tuntui pelottavalta jättää lääke aamulla ottamatta. Lähetin lääkärille sähköpostiviestin, jossa totesin Käypä hoito -suositusten olevan ristiriidassa sen kanssa, mitä hän sanoi tapaamisellamme. Suositusten mukaan bentsodiatsepiinia käytetään ensisijaisesti vain tarvittaessa, päivittäistä käyttöä tulisi välttää riippuvuusriskin minimoimiseksi ja käyttö tulisi rajata korkeintaan 2-4 viikon ajaksi riippumatta annostuksesta. Lääkäri vastasi, ettei näe asiassa ristiriitaa, koska yksilöllisen lääkevasteen perusteella bentsodiatsepiinia voi käyttää pidempiä jaksoja ja koska niiden tarve toivon mukaan vähenee, kun mielialalääkkeeni vaste paranee. Sittemmin olen ottanut taas vain tarvittaessa lyhempivaikutteista Xanoria pienimmällä mahdollisella annostuksella. Edelleen se on toiminut ja riittänyt estämään ahdistuksen äitymisen ahdistuskohtaukseksi tai saamaan ahdistuskohtauksen hiipumaan.

Töissä olen toistaiseksi jaksanut olla ja suoriutua yhtä tehokkaasti kuin ennen sairauslomaanikin. Totta kai työn imu on valtava, kun on kutsumusammatissa. Työpaikalla ei mikään tietenkään ole muuttunut paremmaksi, mutta en sitä odottanutkaan kokemuksesta viisastuneena. Ensimmäiset työpäivät olivat ahdistavia ja vaikeita, mutta sitten oloni on ollut levollisempi. Se johtunee siitä, että a) työnkuvani on kaksi kuukautta tavallista kevyempi, b) siitä, että minulla ei ole ollut kuin pari asiakastapaamista, ja c) siitä, ettei kukaan tai mikään ole painostanut ja hengittänyt niskaani sen suhteen, mitä pitäisi saada tehdyksi missäkin ajassa. Asetan odotuksia itse itselleni aivan tarpeeksi ja sen paineen vielä jotenkuten kestän. Lisäksi tein ennen töihin paluutani päätöksen, että menen arkisin jatkossa aina nukkumaan yhtaikaa lapseni kanssa, silloin kun hän on luonani. Se on ihan elinehto jaksamiselleni etenkin nyt pimeään vuodenaikaan. Lapseni nukahtaa yleensä klo 21-21:40, joten mistään hurjan aikaisesta nukkumaan menosta ei edes ole kyse. Käytännössä siis huolehdin siitä, että minulla on edes teoriassa mahdollisuus nukkua 8 tuntia. 

Sosiaalinen kanssakäyminen työkavereiden kanssa on tukenut psyykkistä hyvinvointiani, vaikka häpeän ja huonommuuden tunteet jatkuvasti nostavatkin päätään. Ensimmäistä kertaa muuten joku täysin tilanteestani tietämätön kommentoi laihtumistani. Taukohuoneessa lounaalla kollega, joka oli nähnyt minut viimeksi alkuvuodesta, totesi yhtäkkiä ääneen, että ”sä oot laihtunut tosi paljon”. Vastasin vaan mahdollisimman neutraalilla äänensävyllä, että ”joo niin oon”. Hän ei kysynyt enempää, mutta jäin miettimään, mitä olisin vastannut, jos hän olisi kysynyt laihtumisen syytä. Olisin varmaan sanonut sen johtuvan sairaudesta, ja hän todennäköisesti olisi ajatellut jotakin fyysistä sairautta. Joka tapauksessa, hänen kommenttinsa ei millään tavoin loukannut tai tuntunut tungettelevalta. Otin sen välittämisen eleenä, tulkitsin sen huolen ilmaukseksi.

Eniten työkykyyni ovat viime viikkoina vaikuttaneet vatsavaivat. Työterveyslääkärini suosituksesta kokeilin myös uutta, ilman reseptiä saatavaa, kallista suolistolääke Gelsectania, mutta ei silläkään ollut oireisiini minkäänlaista vaikutusta. Odotettavissa on, että palattuani normaaliin työnkuvaani ne lisääntyvät entisestään yhtaikaa stressin kanssa. Viime keskiviikkona kärsin aamusta iltaan niin tuskallisesta olosta, että harkitsin sairauslomapäivää ja mietin taas, että jos ärtyvän suoliston oireyhtymä hyväksyttäisiin työkyvyttömyyden syyksi, niin en varmaan koskaan olisi töitä tehnytkään. Ihminen oppii sietämään paljon, puskin läpi senkin keskiviikon. 

Olen monesti urani aikana ajatellut, että jos sosiaalityön koulutukseen olisi soveltuvuustestit, niin mitä todennäköisimmin en olisi niitä koskaan läpäissyt. Sosiaalityön työpaikkailmoituksissa nimenomaan edellytetään hyvää paineensietokykyä, jota minulla ei ole ollut koskaan. Todellisuudessa työnantajilla ei tosin ole työntekijäpulasta johtuen varaa edellyttää juuri muuta kuin sijaispätevyyttä. Ja jos koulutukseen olisi vielä nykyistä vaikeampi päästä, niin varmaan työntekijäpula olisi nykyistäkin suurempi. Joka tapauksessa olen aina puhunut sen puolesta, että sosiaalityön koulutukseen nimenomaan pitäisi olla soveltuvuustestit siinä missä sosionomin tai vaikkapa varhaiskasvatuksen tai luokanopettajan koulutukseenkin on. Sopii ihmetellä, miten aikoinaan pääsin sosionomikoulutukseen. Useimmissa sosionomin tehtävissä ei tarvita yhtä lailla paineensietokykyä kuin viranomaissosiaalityössä, mutta ei minulla monia sosionomin ammattiinkaan soveltuvia ominaisuuksia ole. Eipä tarvitse ihmetellä, miksi keskeytin sen koulutuksen lyhyeen. Tiedostan sen vasta-argumentin sosiaalityön soveltuvuustesteille, että kyseessä on laaja-alainen yhteiskuntatieteellinen koulutus eikä mikään viranomaissosiaalityöntekijän ammattitutkinto. Mutta siitä päästäänkin toiseen asiaan, jonka puolesta olen aina puhunut eli erikoistumisen tarpeeseen jo opintojen aikana.

Tuntuu ehdottomasti hyvältä olla taas työkykyinen, mutta kaikista tärkeintä on se, että voin ja jaksan paremmin vanhempana. Oli hirveää pelätä työkykyni puolesta ja ihan oikeasti pitää todennäköisenä, etten enää koskaan pysty palaamaan työelämään, mutta vielä monin verroin hirveämpää oli kokea vanhemmuuden kykyjeni ja taitojeni heikkenevän ja pelätä, etten enää koskaan pysty olemaan sellainen vanhempi kuin haluaisin. Nyt taas huomaan olevani ihan hyvä äiti, riittävän hyvä. Ei kai lapseni siitä kovin pahasti vaurioitunut, että pari kuukautta en pystynyt olemaan. Onneksi hänellä oli sinäkin aikana korvaavia kokemuksia ihanien isovanhempiensa ja isänsä kanssa.

Mutta mikä siinä, että joutuu mahdollisesti käyttämään mielialalääkitystä koko aikuiselämänsä, on niin musertavaa? Tuntuisiko yhtä musertavalta ja häpeälliseltä joutua syömään elinkautista kilpirauhaslääkitystä tai sairastaa ykköstyypin diabetesta? Kysehän on vain omasta ja muiden (yhteiskunnan, yhteisöjen, läheisten) asenteesta ja suhtautumisesta asiaan. Jos mielialalääkitykseen suhtauduttaisiin yhtä neutraalisti kuin somaattisen sairauden lääkitykseen, niin eihän sen käyttäminen aiheuttaisi niin valtavaa häpeää. Jostain syystä aivokemian muokkaamista pidetään yleisesti varsin kyseenalaisena ja paheksuttavana, vaikka sen tarkoituksena on palauttaa ihmisen toimintakyky ja parantaa sairauksista siinä missä vaikkapa syöpälääkityksenkin.

6. viikko

Kolme viikkoa odotin erikoissairaanhoidon ajanvarauskirjettä. En saanut ajanvarausta vaan kirjeen, jossa todetaan: ”Lähetetietojen perusteella on arvioitu, että sairautesi ei vaadi erikoissairaanhoitoa”. Olin juuri ehtinyt käyttää kaksi viikkoa uutta mielialalääkettäni ja tuntenut ahdistukseni vähentyneen parina päivänä, kunnes kirje sai ahdistukseni taas ampaisemaan kattoon. En ollut tullut edes ajatelleeksi, että lähete voitaisiin enää tässä vaiheessa hylätä. Ihmettelen suuresti, eikö silläkään ole mitään merkitystä, että minulla on pieni lapsi ja työelämää potentiaalisesti jäljellä vielä noin 35 vuotta. Kirjeessä todetaan, että hoitoni jatkuu työterveyshuollossa tai terveysasemalla. Juupajuu, as if. Toisaalta petyin kenties turhaan, sillä olen ammattilaisilta kuullut, ettei erikoissairaanhoidossa ole nykyisillä resursseilla tarjota juuri sen kummempaa hoitoa - tai siis ”hoitoa” - kuin perusterveydenhuollolla tai työterveyshuollollakaan. Työterveyshuollosta voisi olla enemmän apua, jos työnantajani tarjoaisi siitä laajempaa versiota. Ja sitten on vielä sekin näkökulma, että kun edes lasten ja nuorten psykiatriseen hoitoon ei ole lähimainkaan tarpeeksi resursseja, niin miten minulla on otsaa aikuisena ihmisenä heidän edelleen yrittää kiilata. Eri yksiköistä on kyse, mutta kaikkihan tässä samoja sote-budjetteja kulutetaan. Sopii toivoa, että lasten ja nuorten palveluissa on paremmat resurssit sitten, kun minun lapseni kokee tarvetta käsitellä  elämäänsä mielivammaisen äitinsä kanssa. 

Niin, työelämää jäljellä vielä noin 35 vuotta ja takana vasta 8, jos kesätöitä ja opiskeluajan ilta- ja viikonlopputöitä ei lasketa. Aloin pohtia viime viikolla sitä mystistä sykliä, jota työkykyni vaikuttaa kulkevan. Ensimmäisessä kokopäiväisessä työsuhteessa olin 1,5 vuotta, minkä jälkeen vaihdoin työpaikkaa. Seuraavassa työpaikassa olin 1,5 vuotta, kunnes sairastuin työuupumukseen ja olin 1,5 kuukautta sairauslomalla sekä kuukauden osasairauslomalla. Puoli vuotta sen jälkeen vaihdoin taas työpaikkaa. Seuraavassa työpaikassa ehdin olla 1,5 vuotta, kunnes jäin äitiyslomalle. Äitiysloman jälkeen aloitin uudessa työpaikassa, jossa olin 3 kuukautta, seuraavassa 4 kuukautta. Nykyisessä työpaikassani ehdin olla - ylläripylläri - 1,5 vuotta, kunnes taas jäin pitkälle sairauslomalle. Jos olisin edelleen parisuhteessa, olisin varmaankin - niin toivoin - äitiyslomalla toisen lapsen kanssa. 35 vuotta tuntuu aivan tajuttoman pitkältä, kun sen pätkii 1,5 vuoden sykleihin. En ymmärrä, miksi aina juuri 1,5 vuotta. Ihan tosissani kuvittelin nuorempana, että viihtyisin samassa työpaikassa aina vähintään 10 vuotta putkeen, eikä skenaarioissani tietenkään esiintynyt työkyvyttömyyttä. 

Sairauslomani ensimmäiset neljä viikkoa kärsin päivittäin sietämättömästä ahdistuneisuudesta ja syvästä masennuksesta. Nukuin huonosti: Unensaantiin meni yleensä pari tuntia, heräsin monta kertaa yössä ja usein ahdistuskohtaus alkoi saman tien aamulla herättyäni. Käytettyäni uutta mielialalääkettä kaksi viikkoa ja tuplattuani aloitusannoksen 1,5 viikon jälkeen ahdistuneisuus väheni merkittävästi kahtena päivänä. Viime keskiviikkona mieleni oli yhtäkkiä vähän valoisampi kuin pariin kuukauteen. Tämä kuulostaa oudolta, mutta minusta tuntui, kuin näköaistinikin olisi ollut erilainen. Kaikki näytti kirkkaammalta, värikkäämmältä ja teräväpiirteisemmältä. Näin itseni peilissä jopa jokseenkin kauniina. Tunsin voimakkaan myönteisiä tunteita lastani kohtaan ja pystyin iloitsemaan hänen kanssaan. Yhtäkkiä ajatus töihin paluusta ja uuden parisuhteen etsimisestä ei tuntunutkaan niin tuhoon tuomitulta tai mahdottomalta. Nukuin kolme yötä paremmin kuin syyskuun jälkeen yhtenäkään yönä. Mutta tätä kesti vain sen yhden päivän. Loppuviikon mieleni olin jälleen maassa, olin ahdistunut ja nukuin huonosti, aloin taas yöhikoilla. Mielialalääkkeen sivuvaikutusvaroituksissa ei mainita libidon heikkenemistä, mutta eilen en pystynyt nauttimaan edes seksistä. Sivuvaikutuksina olen huomannut selvästi makeanhimon ja nyt epäilen myös yöhikoilun johtuvan lääkkeestä. Samoihin aikoihin uuden lääkkeen kanssa aloin syödä myös luontaistuotteena myytävää Ashwagandhaa, joten nyt en sitten oikein osaa arvioida, kumpi vaikuttaa minkäkin verran. Enemmän luotan mielialalääkkeen vaikutuksiin. Unensaantivaikeuksiin olen ottanut satunnaisesti eli 1-2 kertaa viikossa Ketipinorin, jolla nukahdan tunnissa. Useammin en sitäkään uskalla käyttää, koska pelkään, etten saisi sitten enää ikinä unta ilman sitä, ja koska se tekee aamuista tahmeita. Viime perjantaina aloin syödä melatoniinia ensimmäistä kertaa elämässäni. Yritän sen avulla välttää Ketipinorin tarpeen. Kysyin lokakuussa farmaseutilta, onko viime vuosina kehitetty mitään uusia reseptittömiä lääkkeitä ilmavaivoihin. Ei ole. Viime viikolla aloin syödä pitkästä aikaa maitohappobakteereita pillereinä. 

Päätin viime viikolla, että palaan marraskuussa töihin kokeilemaan korvaavan työn mallia eli kevennettyä työnkuvaa 100% työajalla sosiaalityöntekijän palkalla. Korvaavan työn jakso kestää kaksi kuukautta, minkä jälkeen minun pitäisi palata omaan työnkuvaani. Pelkään pahoin, etten kykene 100% työaikaan riippumatta työnkuvan kevennyksestä, mutta olisi typerää jättää kokeilematta sitä mahdollisuutta. Sairauslomalla kahta tuntia pidemmät, aikataulutetut, muiden ihmisten kanssa sovitut ohjelmanumerot ovat aiheuttaneet minulle valtavaa ahdistusta, etukäteisuupumusta ja unettomuutta, sekä tietysti näihin liittyen vatsavaivoja. Tähän suhteutettuna jokapäiväinen 8 tunnin aikataulutettu, muiden ihmisten kanssa sovittu ohjelma tuntuu jokseenkin ylivoimaiselta. Osallistuin viime viikolla työpaikkani työhyvinvointipäivään, jossa onneksi koin oloni tervetulleeksi ja sain kuulla, kuinka minua on kaivattu ja odotettu takaisin töihin. Jos oikein ymmärsin, niin paitsi jakamaan järjettömän suurta työkuormaa, niin myös ihan minua henkilökohtaisesti työkaverina ja osana yhteisöä. Hyvin vaikea käsittää, miksi kukaan kaipaisi näin synkkämielistä ja vaativaa ihmistä, mutta yritän uskoa. 

Nyt kun sairauslomaa on jäljellä enää alle kaksi viikkoa, kauhistelen, miten vähän olen saanut aikaiseksi. Kurkkua kuristaa, kun näen hyllyssä yli vuoden takaiset aikakauslehdet ja monta vuotta sitten saamani kirjat odottamassa lukemista, eteisen seinät odottamassa maalaamista, lattiat odottamassa pesemistä jne. Vaivoin jaksan imuroida kahden viikon välein. Äänikirjoja ja podcasteja pystyn kuuntelemaan vaikka useamman tunnin putkeen, mutta lukemiseen en kykene keskittymään puolta tuntia kauempaa, ja sen aloittaminen on valtavan vaikeaa. Puolessa tunnissa saan luettua muutaman sivun, siinä missä ihmiset keskimäärin lukevat moninkertaisesti. 

Paluuni kokoaikaiseen työhön tekee psykofyysisen fysioterapian jatkamisen mahdottomaksi, koska fysioterapeutti työskentelee vain virka-aikaan. Ehdin käydä siellä toisen kerran ja silloin oivalsin, kuinka vihainen olen keholleni ja mielelleni. On vaikeaa yrittää kuntoutua yhdessä sellaisen kanssa, jota vastaan tuntee käyvänsä jatkuvaa sotaa ja taistelua. Ne hetket, jolloin pystyn pitämään kehoani ja mieltäni ystävänäni, ovat helpompia elää. Varmaan siitä syystä seksi onkin ollut minulle viime aikoina yksi harvoista nautintoa tuottavista asioista. Kotona olen tehnyt muutaman kerran fysioterapeutin ohjaamia EFT-harjoitteita (Emotional Freedom Techniques) ja toissapäivänä sain tehtyä TRE-harjoituksen (Trauma and Tension Release Exercise) ensimmäistä kertaa itsenäisesti toukokuun ohjauskerran jälkeen. Lisäksi olen katsonut vagushermoon liittyviä Youtube-videoita ja pari TEDx-puhetta ahdistuksesta. Youtube ja netti ylipäätään vaan ovat niin täynnä kaikkea aiheeseen liittyvää, että helpompaa on olla edes avaamatta konetta. Yhdessä videossa paheksuttiin itsesäälissä vellomista ja huhhuh, kuinka nilkassani vihlaisi. Siinäpä vasta noidankehä: säälit itseäsi ja sitten säälit itseäsi, koska säälit itseäsi.

Olen edelleen harkinnut Instagram-tilini poistamista - etenkin sen yön jälkeen, jolloin erehdyin taas selaamaan puolitutun ”elän täydellistä, onnellista elämää ja olen täydellinen, onnellinen ihminen” -feediä. Tilini poistamisen sijaan päädyin kuitenkin lopettamaan monien ihmisten seuraamisen, esim. edellä mainitun sekä julkkisten ja ala-asteaikaisten koulukavereiden. Jätin jäljelle oikeat kaverini, ystäväni ja sukulaiseni sekä organisaatiotilit. En saa elämääni mitään myönteistä siitä, että seuraan jonkun Nata Salmelan tai Sanna Marinin virtuaalipersoonaa. En tarvitse enkä halua käyttää aikaani heidän virtuaalitodellisuutensa seuraamiseen, kun olisi tässä tämä oma livetodellisuuteni elettävänä. Toinen merkittävä nettitekoni on, että irtisanoin ainakin parikymmentä uutiskirjetilausta sähköpostistani ja peruin Mol.fi:n työpaikkahakuvahdin. Yritän karsia kaikkea ylimääräistä aivokuormitusta. Jos en ehdi ja jaksa lukea itse maksamiani Image-lehtiä, niin en varmaankaan tarvitse Trendi-lehden uutiskirjettä sähköpostiini. Jos haluan (lue: jos minulla olisi rahaa) ostaa suomalaista designia, niin voin etsiä sen sitten ajankohtaisesti netistä ilman, että saan Finnish Design Shopilta mainoksia joka viikko. Työpaikkaa tai ainakaan työnantajaa kun nyt en halua enkä jaksa vaihtaa, niin en halua kuluttaa aivokapasiteettiani ja aikaani potentiaalisten työpaikkojen selailuun.

Eva Wahlström totesi lokakuun Pirkka-lehdessä voivansa paremmin, kun ympäröi itsensä iloisilla ihmisillä ja kiitollisuudella. En jaksaisi enää törmätä yhteenkään tällaiseen toteamukseen. Kaikilla some-kanavilla, Tinderissä ja Herissä monet ihmiset korostavat ajattelevansa aina positiivisen kautta ja haluavansa olla tekemisissä vain positiivisten ihmisten kanssa tai käyttävät tunnisteita #goodvibesonly tai #positivevibesonly. Jos iloiset ihmiset kerääntyvät yhdessä iloiseen kasaan, niin mitä käy ei-niin-iloisille tai alunperin iloisille mutta elämän sittemmin murtamille? Kukin saa itse valita seuransa, eikä pakottaminen ole vaihtoehto, mutta tämä positiivisuuskupla viestii, että mielenterveysongelmista kärsivät saavat luvan pysyä omissa oloissaan. Se viesti ei ole positiivinen. Ilmiö muistuttaa nimbyä (not in my backyard) mutta vielä kokonaisvaltaisemmin: not in my life. En ole koskaan ajatellut haluavani ympäröidä itseäni vain iloisilla ihmisillä ja positiivisuudella - päin vastoin olen aina inhonnut jeesjees-tyyppejä, joita pidän ennen kaikkea epärealistisina, pinnallisina ja teennäisinä. Mutta olenkin synkkämielinen ja ammatikseni hakeutunut huonosti voivien ihmisten keskelle. Viimeistään veljeni kuoleman jälkeen lause ”kaikki järjestyy” on ollut minulle vain kaksi tyhjää sanaa. 

Olen viime viikkoina ajatellut, että minulle voisi tehdä hyvää lukea läpi kaikki blogitekstini näiden seitsemän vuoden ajalta. En kuitenkaan halua enkä uskalla tehdä sitä yksin. Haluaisin tehdä sen psykoterapeutin tuella, ketään muuta sopivaa tukihenkilöä en siihen pysty kuvittelemaan. Reilussa kolmessa vuodessa ehdinkin kirjoittaa taas paljon lisää. 

Kuntoutus

Kuvittele, että kätesi murtuu, etkä voi siksi tehdä työtäsi. Kuvittele, että lääkäri kirjoittaa sinulle sairauslomaa ja pääset röntgenkuvaukseen, jossa murtuma todetaan. Menet kotiin ja yrität selvitä murtuneen käden ja kivun kanssa ilman minkäänlaista hoitoa. Kahden viikon päästä tapaat toisen lääkärin ja hän tiedustelee, onko työkykysi palannut. Kysymys on niin absurdi, ettet jaksaisi edes vastata. Lääkäri kirjoittaa sinulle kuukauden lisää sairauslomaa ja lähetteen siihen yksikköön, jossa murtuneita raajoja kipsataan. Hän suosittelee syömään kipulääkkeitä ja tekemään asioita, jotka vievät ajatukset pois murtuneesta kädestä. Hoitotakuuna luvataan, että saat kolme viikon kuluessa luunmurtumien hoitoklinikalta kirjeen, jossa joko todetaan sinun olevan jonossa tai ilmoitetaan ensimmäinen vastaanottoaika, joka saattaa olla esimerkiksi kolmen kuukauden kuluttua. Lääkärin kanssa sovitaan suunnitelmaksi, että kuukauden kuluttua joka tapauksessa palaat töihin joko osa-aikaisesti tai kevennettyyn työnkuvaan kokoaikaisesti. 

Näin hoidetaan mielenterveysongelmia ja psykosomatiikkaa Suomessa vuonna 2021. Käypä hoito -suosituksissa korostetaan, että mielenterveyden häiriöiden hoitamisessa varhainen hoitoon pääsy ja aktiivinen hoito-ote parantavat kuntoutumisen ennustetta. Lisäksi todetaan, että luottamuksellisen vuorovaikutussuhteen luominen ja psyykkinen tuki heti sairastumisen alussa on tärkeää. Todellisuudessa hoitoon pääsee useiden kuukausien viiveellä potilaan omasta aktiivisuudesta huolimatta, ja luottamuksellista vuorovaikutussuhdetta on mahdotonta luoda, kun hoitohenkilökunta vaihtuu koko ajan. Sain työterveyslääkäriltä ensin kahden viikon sairausloman ja sitten psykiatrilta kuukauden lisää. Tapasin myös tutun työterveyslääkärini uudestaan, ja häneltä kuulin mahdollisuudesta palata töihin niin, että työnkuva on kevennetty korkeintaan kahden kuukauden ajan sellaiseksi, että pystyn työskentelemään kokoaikaisesti ja saamaan täyttä palkkaa. Toinen vaihtoehto on osasairausloma, jolla työaika voi olla 40-60%, ja johon liittyvää palkan menetystä Kela kompensoi. Kolmas vaihtoehto on jatkaa kokoaikaista sairauslomaa, jolloin tuloni tippuvat merkittävästi, koska kahden kuukauden palkallisen sairausloman jakso on tullut täyteen. Jos jatkan sairauslomalla tai osasairauslomalla, niin joudun varmasti hakemaan lainanlyhennysvapaita asuntolainani maksuun. 

En osaa tällä hetkellä sanoa, mikä noista vaihtoehdoista on realistisin. Tiedän vain sen, että kuukauden kuluttua en pysty vielä palaamaan normaaliin kokoaikaiseen työnkuvaani - tai jos palaisin, niin yritys olisi tuhoon tuomittu ja muutamaa päivää myöhemmin joutuisin palaamaan sairauslomalle. Ajattelen, että työkykyni mittarina voi pitää esimerkiksi sitä, että jos koen edelleen mielenterveysongelmista kärsiviä asiakasvanhempia kohdatessani olevani ennemminkin vertaistukitapaamisessa kuin auttajan roolissa viranomaisena, niin en ole työkykyinen. Tai jos kiireen tuntu tai aikataulusta myöhästyminen aiheuttavat edelleen ahdistuskohtauksen, johon tarvitsen rauhoittavaa lääkitystä. Tai jos epäoikeudenmukainen kohtelu saa vihan leimahtamaan sisälläni niin, että kyyneleet nousevat silmiini. Vain joitakin esimerkkejä mainitakseni. Sitten on vielä sekin kysymys, voinko ylipäätään palata enää koskaan sosiaalityöhön ja lastensuojeluun. Pelkään kuollakseni, että joudun pian niiden asiakkaaksi itse. Olisin varmaan jo joutunut, jollei lapseni isä osallistuisi hänen hoitoonsa ja huoltoonsa nykyisessä määrin ja jolleivät vanhempani olisi auttaneet minua niin paljon. Mutta jos en palaa koulutustani vastaavaan työhön, niin minun pitäisi opiskella uusi ammatti, ja opiskelu todellakin vaatii voimavaroja. Varmasti tuloni myös tippuisivat paitsi opiskeluajaksi niin myös sen jälkeen uudessa ammatissa. Ainoa ammatti, jota tällä hetkellä voisin harkita, on fysioterapeutti. Heillä on keskimäärin yli 1000 euroa pienempi peruspalkka kuin lastensuojelun sosiaalityöntekijällä. Mitään vuorotyötä en voisi ikinä edes harkita, mikä karsii jo monta ammattia pois vaihtoehdoista. En haluaisi vaihtaa alaa, mutta en tiedä, onko minulla vaihtoehtoja. Kukaan tuskin haluaa luopua kutsumustyöstään. Ajattelen olevani onnekas voidessani kokea intohimoa työtäni kohtaan.

Työterveyshuollostani saa kolme psykiatrin tapaamista, viimeiseni oli viime viikolla. Ennen sitä tein psykiatrin pyynnöstä taas masennuskyselyn (BDI) ja sain tulokseksi 34 pistettä, mikä viittaa vaikeaan masennukseen. Psykiatri oli elokuussa ensitapaamisellamme todennut, että erikoissairaanhoitoon hänen ei ole mitään järkeä kirjoittaa lähetettä, koska sinne ei oteta työkykyisiä ihmisiä. Nyt kun olin menettänyt työkykyni, otaksuin olevani tarpeeksi sairas saadakseni hoitoa ja pyysin lähetettä uudestaan. Psykiatri totesi, että parin viikon sairausloma ei siihen riittäne. Lisäksi hän arveli, että lähete saatetaan hylätä siksi, että olin lopettanut mielialalääkitykseni. Purskahdin itkuun ja huudahdin psykiatrille, että hän ei voi olla tosissaan. Kysyin, eikö sillä ole mitään merkitystä, että olen jo aiemmin elämässäni sairastanut näiden samojen sairauksien vaikeita muotoja ja ollut myös pidemmällä sairauslomalla. Ymmärrän, että ensikertalaisen kohdalla seula voisi olla tiukempi ja haluttaisiin seurata pidempään, onko kyse ohimenevästä oireilusta avioeron jälkeen. Psykiatri vaikutti vähän säikähtävän reaktiotani ja lupautui sittenkin kirjoittamaan lähetteen psykiatrian poliklinikalle. Sitten hän kertoi lähetteen menevän siihen samaan yksikköön, jonka kanssa olen toistuvasti asioinut yhteistyökumppanin roolissa sosiaalityöntekijänä asiakasvanhempieni asioissa. Sanoin, että siitä ovesta en astu sisään potilaana. Psykiatri lupasi kirjoittaa lähetteen toiseen kuntaan mutta varoitteli, että jonot hoitoon ovat kuukausien mittaiset. Psykiatri edelleen suositteli, että kokeilisin vielä jotakin toista mielialalääkettä sellaisesta lääkeryhmästä, jota en ole vielä kokeillut. Psykiatri asetti diagnooseikseni vaikean masennuksen ja määrittämättömän syömishäiriön sekä tarkennukseksi yleistyneeseen ahdistuneisuushäiriöön, että kyse on pitkäaikaisesta elämänaikaisesta diagnoosista. Otin toisella tapaamisellamme puheeksi myös vaativan persoonallisuuden häiriön, mutta hänen mukaansa sellaista ei voi tutkia ja diagnosoida silloin, kun potilas sairastaa akuutisti jotakin muuta mielenterveyden häiriötä. 

Omakustanteisesti hakeuduin psykofyysiseen fysioterapiaan, jonka äitini netistä minulle hoitomuotoja etsimällä löysi. Fysioterapeutin ensitapaamisella sain sen harvinaisen kokemuksen, että työntekijä tai ylipäätään joku ymmärtää todella, mistä puhun ja mitä koen. Sain työterveyslääkäriltä Kela-lausunnon myös fysioterapiaa varten, mutta Kela korvaa 85 euron käyntimaksusta vain 8 euroa. Fysioterapeutti onneksi antaa hieman paljousalennusta, jos käyn vastaanotolla useita kertoja. Aion käydä, vanhempieni antaman taloudellisen tuen turvin. He ovat tukeneet minua avioeron jälkeen jo tuhansilla euroilla eikä loppua näy, kun tuloni todennäköisesti vain heikkenevät jatkossa. Onneksi sentään tämä omahoitomenetelmäni, kirjoittaminen on maksutonta. Tiedostan varsin kirkkaasti olevani hyväosainen, keskiluokkainen suomalainen enkä saisi valittaa, mutta totta kai pelkään elintasoni tippumista. 

Tiedustelin kahdelta ravitsemusterapeutilta, Leena Putkoselta ja Reijo Laatikaiselta, ovatko he työssään törmänneet siihen ilmiöön, että ärtyvän suolen oireyhtymä on täysin oireeton imetysaikana kuten minulla. Kysyin myös, onko IBS:n ja imetykseen liittyvien hormonimuutosten yhteyttä tutkittu. Heidän mukaansa raskausaikana monet naiset kokevat muutoksia IBS-oireissaan, mutta muutos voi olla mitä vaan: oireiden väheneminen tai loppuminen kokonaan, sairauden alkaminen tai oireiden paheneminen. Laatikainen on kohdannut myös naisia, joilla muutoksia on tapahtunut imetysaikana, Putkonen ei. Joillakin oireet eivät ole palanneet raskauden ja imetyksen jälkeen, toisin kuin minulla. Laatikainen arveli, että raskaus tai imetys voi vaikuttaa jollain lailla myös suolistobakteereihin tai suoliston pinnan immuuniaktiviteettiin. Tieteellisesti tutkittua, luotettavaa tietoa asiasta ei kuitenkaan ole. Naishormonien on Putkosen mukaan ajateltu olevan yksi selittävä tekijä, miksi oireyhtymää todetaan enemmän naisilla kuin miehillä, sillä naishormonit altistavat mm. kivun aistimiselle herkemmin. Jotain vatsakipujeni laadusta kertonee, että pari päivää sitten pyörryin saunassa niiden takia. Energiavajeesta tai nestehukasta ei voinut olla kyse, koska olin juuri syönyt ja juonut. Seisoin lattialla nojaten käsivarsilla ylälauteeseen kestääkseni kipua, kun minua alkoi oksettaa. Seuraavassa hetkessä havahduin istumasta lattialta selkä nojaten saunan oveen. Onneksi en kaatunut kiukaalle.

Kelan ja ammattijärjestöni ammatillisen kuntoutuksen ensimmäinen yksilökuntoutuspäivä oli viime viikolla. Olin käyttänyt pari tuntia aikaa ennakkokyselylomakkeiden täyttämiseen kotona viikkoa aiemmin, mikä oli minulle valtava ponnistus. Koin sen myös turhauttavaksi, koska kyselylomakkeissa kysyttiin paljolti samoja asioita, jotka olin jo hakemuksessani kertonut. Kuntoutuspäivänä minun piti tavata erikseen kolme eri ammattilaista - lääkäri, kuntoutusohjaaja ja fysioterapeutti - jotka kukin vuorollaan kyselivät samoja kysymyksiä. Jouduin selittämään päivän aikana samat asiat kolmelle eri ihmiselle peräkkäin. Suurimman osan näistä asioista olin kertonut jo kyselylomakkeissa. Ilmeni, että kolmesta työntekijästä vain yksi oli lukenut ennakkokyselylomakkeeni vastaukset, vaikka ne olivat kaikkien nähtävissä. Lääkäri olisi voinut luvallani myös tutustua etukäteen Kanta-merkintöihini, jotta minun ei olisi tarvinnut selittää jälleen asioita, jotka hän voi sieltä lukea. Fysioterapeutti käytti tunnin tapaamisajasta vain puolet ja siitäkin suurimman osan tuijotti minua hiljaa säälivällä ja ymmärtämättömällä katseella. Sitten hän suositteli minulle metsäkävelyjä mielenterveyden tueksi. En jaksanut edes vaivautua toteamaan, että kun koen yksinäisyyttä koko ajan ja kaikkialla, niin yksin keskellä metsää kokemus vain korostuu. Yksinäiset metsäkävelyt eivät ole lääke kosketuksen, kohtaamisen ja läheisyyden puutteeseen. Päivän päätteeksi nuo kolme ammattilaista sitten tapasivatkin minua vartin ajan yhdessä. Kysyin, miksi ihmeessä päivää ei toteutettu niin, että olisin tavannut heidät kaikki kerralla ja kertonut asiani kaikille yhtaikaa. Kukin olisi voinut omasta ammattiroolistaan käsin kysyä kysymyksiä ja käsitellä saamaansa tietoa ammattinsa mukaisella tavalla. Lääkäri vastasi, että Kela on määrännyt eri ammattilaisten tapaamiset järjestettäväksi erikseen yksilötapaamisina. Mitään järjellistä syytä tähän en keksi, jos ja kun asiakas itse ei kiellä avointa tiedonjakoa työryhmän kesken. Kuntoutuspäivään oli varattu kuusi tuntia, mutta käytännössä siitä puolet oli silkkaa luppoaikaa. Yhteistapaamisena koko homma olisi hoidettu tunnissa tai parissa. Odotukseni joulukuun neljän päivän ryhmäkuntoutusjakson suhteen ovat siis erittäin matalat. Pelkään, että siellä lähinnä puidaan järjestelmän puutteita ja luennoidaan hyvinvoinnin peruspilareista, kuten kehotetaan syömään terveellisesti, liikkumaan ja ajattelemaan positiivisesti. Jos näin, niin jättänen kurssin kesken. Sen tavoitteena tuskin on asiakkaan vitutuksen, toivottomuuden ja kyynisyyden lisääntyminen.

Pyysin työterveyslääkäriltäni lähetteen uusiin verikokeisiin, koska vielä puoli vuotta sitten laihtumiseni ei ollut vaikuttanut veriarvoihini mutta otaksuin, että se pikkuhiljaa alkaa vaikuttaa. Varsinkin kun olen vaan laihtunut lisää. Edelleen arvot olivat hyvät, mutta se selittynee sillä, että syön vitamiineja ja hivenaineita purkista. Rautakuuria työterveyslääkärini kuitenkin suositteli, koska rauta-arvoni olivat laskeneet, joskaan eivät anemian tasolle. Olisin saanut myös ajan ravitsemusterapeutille, mutta kieltäydyin siitä, koska en pysty keksimään, mitä hyötyä siitä olisi. En jaksa mennä kuulemaan, että joku selittää minulle kuin teinitytölle, kuinka painon saa nousemaan syömällä enemmän ja kaloripitoisempaa ruokaa. Kyse kun nyt ei ole tiedon puutteesta enkä sairasta ensimmäistä kertaa.

Koettuani taas muutaman täysin sietämättömän päivän jouduin toteamaan, ettei minulla taida sittenkään olla varaa lääkkeettömyyteen. Jos se on ainoa pelastusköysi, jonka avulla pysyn edes jotenkuten pinnalla, niin minun pakko tarttua siihen. Aloitin eilen Brintellix-lääkkeen pienimmällä mahdollisella annostuksella. Pelkään sivuoireita valtavasti, mutta se pelko on sentään paremmin siedettävissä sairauslomalla kuin töissä.

Poistin Facebook-tilini kokonaan viime viikolla. En enää kestänyt nähdä, kuinka ihmiset siellä hehkuttavat onnellista elämäänsä, mikä korostaa omaa epäonnistumistani ja toivottomuuttani. En enää kestänyt nähdä muistoja edellisvuosien julkaisuistani ja palata aikaan, jolloin asiat olivat paremmin tai ainakin kulissit pystyssä ja toivoa rinnassa. En enää jaksanut ideoida mielestäni hyviä julkaisuja ja odottaa kavereideni reagoimista niihin vain pettyäkseni toistuvasti, kun niihin ei reagoitu lainkaan tai tarpeeksi tai toivomallani tavalla. Inhoan sitä tunnetta, joka minut valtaa miettiessäni, että mitäköhän tuo ja tuo on julkaisuni nähtyään ajatellut, kun ei ole siihen reagoinut, tai mitä tuo ja tuo on peukullaan tarkoittanut. Miksi joku on kommentoinut ja joku ei. Haluan kokea, kuulla ja nähdä reaktiot heti niin kuin kasvokkaisessa kohtaamisessa tai yksityisviestinnässä. En halua huutaa bittiavaruuteen ja jäädä odottamaan kaikua. Tarvitsen ihmisiä lähelleni ja konkreettiseen elämääni, en hyväsydämisiä emojeja bittiavaruudessa. Lisäksi, en jaksa enkä halua verrata itseäni jatkuvasti muihin. Joku voi yrittää väittää muuta, mutta sitä ihminen somessa tekee, koska on ihminen. Minua oksettaa se henkilöbrändäys, jota some-aktiivisuus käytännössä on. Sitä myös minä tein, mutta en halua enää tehdä. Haluan elää tässä fyysisessä, konkreettisessa hetkessä ja todellisuudessa enkä virtuaalimaailmassa henkilönä, joka supistuu vain niiksi kuviksi ja kiinnostuksen kohteiksi, jotka hän somekavereilleen jakaa. 

Ahmin muutamassa päivässä Hanna Brotheruksen äänikirjan Ainoa kotini. Lukekaa se. En tiedä, millaisena se avautuu erilaisille ihmisille ja etenkin lapsettomille, mutta minusta tuntui kuin olisin monin paikoin kuunnellut omia ajatuksiani, omaa sisäistä puhettani - vaikka en ole taiteilija, tanssija tai viisikymppinen, ja vaikka minulla on vain yksi lapsi. Itkin vähän väliä kirjaa kuunnellessani. Se on pelottavan samastuttava ja surullinen mutta myös kielellisessä kauneudessaan koskettava. Hirvittää toki Brotheruksen puolesta, mitä hänen läheisensä suorasta puheesta ajattelevat, ja miten kirja on hänen ihmissuhteisiinsa vaikuttanut, mutta se ei liene lukijan pulma. Olen vain kiitollinen siitä, että hän kirjoitti sen kaiken auki ja julki. Odotan mielenkiinnolla Maria Veitolan yökyläilyä Brotheruksen luona.

Veljeni kuolemasta tulee tässä kuussa kuluneeksi viisi vuotta, mutta nyt minusta tuntuu kuin siitä olisi paljon vähemmän aikaa kuin edellisvuosina. Tuntuu kuin asia olisi yhtäkkiä aivan tuore, kuin haava olisi aikanaan pikaisesti ommeltu kiinni mutta nyt auennut ja tulehtunut. Kuin minut olisi heitetty yllättäen altaan syvään päätyyn uituani jo pitkän matkaa toiseen suuntaan. Tämä liittyy varmasti siihen, että lopetin 12-vuotisen tunteita turruttavan mielialalääkitykseni, sekä siihen, että olen nyt avioeron jälkeen aivan eri tavalla yksin kuin veljeni kuollessa. Epäilen, että myös lapseni kasvu vaikuttaa asiaan, koska jatkuvasti näen hänessä veljeni, ja koska toistuvasti mietin, millainen suhde heillä voisi nyt olla.

En voi elää enää suorittamalla, mutta en osaa muuta. En tiedä, miten muuten voi elää. Olen viallinen, vääränlainen tähän hulluun maailmaan. Hengitän vihaa, surua, häpeää ja syyllisyyttä - sisään, ulos, sisään, ulos. Kun ajattelen, millainen äiti minusta piti tulla, ja miten minun piti vanhempana opettaa lapselleni tunteiden käsittelyn tervettä mallia, henkeni salpautuu. Ilma on liian raskasta hengittää, hukun häpeään ja syyllisyyteen.

Sairausloma

Minähän punnerran viimeisillä voimillani viimeiseen asti, ennen kuin pystyn luovuttamaan ja antamaan itselleni armoa. Kun viime viikkoina olen ajatellut viikon päätteeksi, etten kykene töihin enää seuraavalla viikolla, ja seuraavan viikon alkajaisiksi, että kyllä vielä tämän viikon jaksan, niin tällä viikolla ajattelin maanantaina, tiistaina ja keskiviikkona, että huomiseen en enää pysty. Jos työterveyshuoltoni tarjoaisi palvelua ilta-aikaan, niin olisin soittanut sinne jo maanantaina, että tarvitsen sairauslomaa. Joka aamu kuitenkin päätin vielä sinnitellä. Keskiviikkoiltana ajattelin, että jos en pian jää sairauslomalle, niin varmaan joko saan sydänkohtauksen tai ajan mielenhäiriössä autolla päin kalliota. Päätin soittaa torstaina heti aamukahdeksalta työterveyshuoltoon, mutta en sitten soittanutkaan. Ajattelin, että selvisinhän elossa eilisestäkin, selviän varmaan tästäkin päivästä. Kovin pitkälle ei eilisaamu kuitenkaan ehtinyt, kun romahdin työpaikalla. Tein pitkästä aikaa kilometrikorvaushakemusta netissä, kun järjestelmä ei suostunutkaan hyväksymään sitä, koska uuden sote-sopimuksen takia työsuhteeseeni oli merkitty tekninen muutos eli katkos elo-syyskuun vaihteeseen. Sitten vielä tajusin, että tästähän oli mainittu Teamsissä, mutta kappas vaan olin senkin unohtanut. Koin, että en kykene tähän vastoinkäymiseen, en kykene enää yhteenkään vastoinkäymiseen. Soitin itkien työterveyshoitajalleni, joka onneksi on vuorovaikutustaitoinen ja lämminsydäminen ihminen. Kesken puhelun huomasin, että työhuoneeni ovi ei ole kiinni vaan raollaan ja mietin, kuuliko joku vollotukseni. Hipsin työpaikalta vähin äänin, soitin esihenkilölleni ja ajoin itkien kotiin. En kyennyt enää edes ajattelemaan, mitä työtehtäviä kalenterissani olisi ensi viikolle ja kuka ne hoitaisi. En pystynyt enää ajattelemaan tätä hetkeä kauemmas.

Olen aina ajatellut, ettei minulla ole oikeutta valittaa voinnistani esimerkiksi niin kauan, kun nukun kaikesta huolimatta hyvin. No viimeisen viikon verran olen nukkunut huonosti ja nähnyt samankaltaisesti paljon ahdistavia, todentuntuisia painajaisia, kuin kevät-kesällä näin Venlafaxin-lääkkeen sivuoireena. Alkuviikosta näin unta, jossa kaksi ystävääni oli kuollut yllättäen ja vuorollaan molempien avomiehet tulivat kertomaan asiasta itkevien lastensa kanssa. Toinen ystävä oli kuollut auto-onnettomuudessa ja toinen sairauskohtaukseen. Unessa ihmettelin, miten näin voi tapahtua kahdelle ystävälleni lähes samaan aikaan. Eilen töistä kotiin saavuttuani menin lähes saman tien nukkumaan ja laitoin kellon herättämään kolmen tunnin päähän. Siinä ajassa ehdin herätä kahdesti painajaiseen. Ensimmäistä unta en muista mutta heräsin haukkoen happea. Toisessa unessa menetin puhekykyni ahdistuksen seurauksena, aloin sammaltaa kuin humalainen, vaikka olin täysin selvin päin. Viime yönä näin unta, jossa annoin vahingossa lapselleni mehun sijaan siideriä, olin kauhuissani tapahtuneesta ja ihmettelin, miksei kukaan paikalla olleista puuttunut asiaan. Mielestäni on suorastaan surkuhupaisaa, kuinka helposti näiden unien yhteys tosielämän mielenmaisemaani, ajatuksiini ja tunteisiini on nähtävissä.

Koska ärtyvän suolen oireyhtymä on niin lievän vaivan maineessa, niin en ole antanut itselleni lupaa pitää sitäkään tarpeeksi pätevänä syynä sairauslomalle. Kuluneen viikon aikana olen kokenut itseni taas päivittäin lähes toimintakyvyttömäksi sietämättömien suolistovaivojen takia. Huonosti nukkuminen tai liian niukat unet ovat aina vaikuttaneet suolistooni - niin kuin nyt suunnilleen kaikki mahdollinen - ja toisaalta vatsavaivat voivat herättää minut öisin, niin että noidankehä on taas valmis. Tarvittaessa otettava ahdistuslääke Xanor on ainoa, joka edes pariksi tunniksi voi vähän helpottaa vatsakipujani, mutta en halua ottaa sitä kuin korkeintaan pari kertaa viikossa. Vatsakipujen takia en usein myöskään fyysisesti kykene leikkimään ja tekemään asioita lapseni kanssa. Ennen avioeroa pystyin tarvittaessa pyytämään lapseni isää vahtimaan lasta vähän aikaa silloin, kun minun oli päästävä rentouttamaan vatsani selällä maaten. Lapseni isä kun oli melkein aina kotona vapaa-ajallaan. Eron jälkeen tällaista mahdollisuutta lapsen luota poistumiseen ei ole ollut luonapitovuorollani, ja pelkästään ajatus siitä ahdistaa ja lisää vatsaoireita. Ihan niin kuin tieto siitä, että laukussani on tarvittaessa ahdistukseen otettava lääke, ennaltaehkäisee ahdistuksen eskaloitumista - ja tieto siitä, että lääkettä ei ole, eskaloi ahdistusta. Mietin usein, kuinka moni sinnittelisi töissä sellaisten vatsakipujen kanssa kuin minä jo 10 vuotta olen tehnyt. Kummallista tai ei, vatsakipuni ovat vain pahentuneet näinä kahtena sairauslomapäivänä entisestään. Johtunee häpeän, epäonnistumisen ja syyllisyyden tunteista.

Aloin laskea Escitalopram-lääkkeeni annosta syyskuun alussa ja keskusteltuani asiasta työterveyshuollon psykiatrin kanssa lopetin lääkityksen kokonaan. 12 vuoden vihaisuuden ja suruttomuuden jälkeen en halua enää käyttää yhtään päivää elämästäni siihen, etten voi tuntea tunteita sellaisenaan, ja etten kykene itkemään. Vaikutus on jo nähtävissä: Viikon lääkkeettömyyden jälkeen olen taas alkanut liikuttua ja itkeä melko herkästi. Olisinkohan kyennyt eilen romahtamaan ja purskahtamaan itkuun ilman lääkkeettömyyttä? Ehkä olisin vain suuttunut ja puskenut vihan voimalla eteenpäin. 

Vaikka Kela kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti hyväksyisikin hakemuksen kolmannesta terapiavuodestani lähes kahden vuoden terapiatauon jälkeen, niin terapiaan meneminen ei olisi välttämättä järkevää. Jos ylipäätään onnistuisin sopivan terapeutin löytämään, niin voisin tavata häntä vain sen yhden vuoden eli kolmivuotisterapiajakson viimeisen vuoden, kunnes Kela vaatisi minua taas sinnittelemään ilman hoitoa viiden vuoden ajan. Joka kerta, kun sanon tai kirjoitan tämän, se tuntuu yhtä absurdilta ja epäinhimilliseltä. Kelan viesti on toisin sanoen: ”Koitahan pysyä hengissä, näkyillään taas viiden vuoden päästä - siis jos olet onnistunut pysymään hengissä!” Ilmeisesti Käypähoito-suositukset ja Kelan linjaukset saavat Suomen päättäjien mielestä olla melkoisen suuressa ristiriidassa keskenään. Kaiken kukkuraksi työterveyshuollon psykiatrini suhtautui varauksella siihen, että saisin Kelasta välttämättä enää kolmatta kolmivuotisterapiakautta ollenkaan. Jos en nyt hae kolmatta terapiavuotta, niin viisivuotisesta sinnittelykaudesta on jo kulunut kohta ensimmäiset kaksi vuotta, eli voisin mahdollisesti saada uuden kolmivuotisterapian reilun kolmen vuoden kuluttua. Työterveyshuollon psykiatria saan tavata enää kerran. Ehkä hän nyt, kun olen sairauslomalla, voisi kirjoittaa lähetteen erikoissairaanhoitoon niin, ettei se tulisi bumerangina takaisin saatesanoin ”liian terve”. 

Äitiyden ja vaikeiden mielenterveysongelmien yhdistelmä aiheuttaa sanoinkuvaamattoman suuria häpeän ja syyllisyyden tunteita. Kerroin eilen sairauslomastani ja sen syistä lapseni isälle tekstiviestitse, mikä tuntui todella vaikealta mutta välttämättömältä. Kerroin myös syyllisyyden tunteista ja siitä, ettei ihanan lapsemme seura helpota oloani vaan tuntuu raskaalta. Sanallisesti lapseni isä suhtautui asiaan kunnioittavasti ja ymmärtävästi, mutta tietysti ajattelen, että oikeasti hän katuu suuresti sitä, että meni tekemään lapsen näin mielivammaisen ihmisen kanssa. Hänellä kun kuulemma menee ihan hyvin. Kuten Olivia Rodrigo laulaa: ”Well good for you, I guess you moved on really easily”. 

Nyt minun on mahdotonta nähdä valoa tunnelin päässä. Näen vain sellaisen tulevaisuuskenaarion, jossa en kykene palaamaan enää nykyiseen työhöni, vaan jään työkyvyttömyyseläkkeelle tai joudun tekemään jotakin todella pienipalkkaista ja epämielekästä työtä. Taloudellisen tilanteeni heikkenemisen takia menetän asuntoni ja joudun muuttamaan takaisin johonkin masentavaan kerrostaloon. En koskaan saa kasaan rahoja matkustaakseni ystäväni ja lapseni kummisedän luo Brasiliaan. Kasvaessaan lapseni tajuaa, kuinka kelvoton äiti olen ja haluaa asua mieluummin isällään. Sitten lapseni isä sairastuu keuhkosyöpään tai -ahtaumaan tupakoinnin seurauksena ja kuolee. Vanhempani eivät enää ikääntymisensä takia pysty auttamaan lapsenhoidossa. Lopulta lapseni muuttaa asumaan veljeni luo Helsinkiin tai kummiensa luo Turkuun, kun en kykene hänestä enää huolehtimaan. Erikseen ei varmaan tarvitse mainita, etten koskaan saa toista lasta ja parisuhdetta.

Olen viimeisen puolen vuoden aikana kertonut elämästäni ja mielenterveysongelmistani kuudelle eri terveydenhuollon ammattilaiselle ja maanantaina on vuorossa seitsemäs. Koko elämäni aikana varmaan tuhannelle. Terveydenhuollossa on aivan sama työntekijöiden vaihtuvuuden ja resurssien niukkuuden ongelma kuin sosiaalipalveluissakin. En jaksaisi toistaa kaikkea paskaa enää yhdellekään uudelle ihmiselle, mutta sekin sairastavalta vaaditaan, jotta hän voisi edes ehkä mahdollisesti saada hoitoa. Minulta alkavat kohta voimat loppua, hoidon saaminen on niin kovan työn takana.

Taistelu

Kirjoitin viimeksi huhtikuussa. Toukokuussa olin kaksi viikkoa sairauslomalla sen jälkeen, kun olin tehnyt 10 päivää putkeen täysiä työpäiviä ja sairastunut flunssaan tuon työrupeaman jälkeisenä viikonloppuna. Silloin tapaamani työterveyslääkäri oli täysin vuorovaikutuskyvytön ja vaikutti siltä, ettei tiedä mielenterveydestä mitään. Hän käytti tunnin vastaanottoajasta vain vartin ja katsoi minua silmiin siitä yhteensä ehkä minuutin. 

Sairauslomalla ahdistukseni väheni ja masentuneisuuteni lisääntyi. Tyypilliseen tapaani ajattelin, että sairauslomalla jaksan ja ehdin tehdä kaikenlaista, kuten öljytä terassisohvani ja maalata asuntoni seiniä. Todellisuudessa en jaksanut muuta kuin käydä ostamassa maalit ja öljyn. Sain olla tyytyväinen, kun jaksoin pestä koneellisen pyykkiä ja käydä suihkussa sen lisäksi, että hoidin lapseni niinä päivinä, kun hän ei ollut isällään. Kaikki vähänkään työhön viittaava, kuten laskujen maksu tai sähköpostin tsekkaaminen, tuntui lähes ylitsepääsemättömän suurelta ponnistukselta. Lopetin Instagramin päivittämisen kokonaan ja vähensin Facebookissa viettämääni aikaa noin puoleen. Yhä saattaa mennä useita päiviä, etten käy somessa. Jotain hyvääkin Instagramista joskus kuitenkin löydän, kuten pari kuukautta sitten Himocast-podcastin. 

Yksi psyykkisistä oireistani on huonomuistisuus. En tiedä, mitä koronatautiin liitetyllä aivosumulla varsinaisesti tarkoitetaan, mutta sanana se kuvaa hyvin tuntemuksiani. Minusta tuntuu harva se päivä, että aivoni tyhjenevät yhtäkkiä tai lakkaavat toimimasta, en yksinkertaisesti kykene vastaanottamaan ja käsittelemään tietoa, varsinkaan muistamaan sitä. Tiedonkäsittely myös edellyttää keskittymiskykyä, joka on ahdistuneena ja masentuneena varsin heikko.

Kävin toukokuussa Trauma and Tension Release Exercise eli TRE-yksilöohjauksessa ja pidin menetelmästä, mutta en ole saanut tehtyä sitä kertaakaan yksin kotona. Elokuussa, kun sairastuin erittäin kivuliaaseen nielutulehdukseen, johon en terveydenhuollon koronarajoitusten takia meinannut millään saada hoitoa, kehoni alkoi itsestään täristä aivan samalla tavalla kuin TRE-harjoituksessa. Arvelen sen liittyneen paitsi suunnattomaan kipuun niin myös energiavajeeseen, sillä en ollut kyennyt kurkkukivun takia syömään 26 tuntiin ja juonutkin olin vain kaksi lasia vettä. Tärinän takia sairaalan henkilökunnan oli vaikea uskoa, ettei minulla ollut kuumetta. Antibiooteilla lopulta paranin.

Kuten maaliskuussa pelkäsin, sain keväällä terveyskeskuksesta käskyn vaihtaa mielialalääkettä, jota olin syönyt 12 vuotta. Voi kunpa olisin hoksannut tallentaa terveyskeskuslääkärin puhelun. Hän ensin kyseli standardikysymyksiä liittyen mielenterveyteeni, ja kun mainitsin laihtuneeni 12 kiloa kolmessa kuukaudessa, hänen äänensävynsä muuttui kuin taikaiskusta ja kuulin, kuinka hänen kiinnostuksensa heräsi. Yhtäkkiä hän olikin valmis kutsumaan minut vastaanotolle koronasta huolimatta, koska halusi tarkistaa, ettei laihtuminen johdu jostakin somaattisesta sairaudesta, vaikka sanoin hänelle, että tiedän tasan tarkkaan, mistä laihtuminen johtuu ja miten sen olen saanut aikaan. Kävin verikokeissa ja vastaanotolla, jossa lääkäri teki perusterveystarkastuksen. Itsekseni kävin mittaamassa verenpaineeni, joka oli todella alhainen. Lääkäri sanoi konsultoivansa psykiatria, mutta minun ei häntä annettu tavata. Joitain päiviä myöhemmin sitten luin Omakannasta, mitä tämä erityisasiantuntija, joka ei ole koskaan minua tavannut ja joka on vain keskustellut terveyskeskuslääkärin kanssa, joka on tavannut minut kerran, tilanteestani lausui. Psykiatri päätti, etten ole erikoissairaanhoidon tarpeessa ja että minun täytyy vaihtaa mielialalääkitystäni. Häntä koipien välissä tein työtä käskettyä ja vaihdoin Escitalopramista Venlafaxiniin vain todetakseni heinäkuussa, että sivuvaikutusten takia en voinut käyttää sitä. Näin lähes joka yö kamalia, todentuntuisia painajaisia ja hikoilin lakanat märiksi. Heinäkuussa lopetin lääkityksen ja painajaiset ja yöhikoilu loppuivat kuin seinään. Elokuun alussa olin ensimmäistä kertaa 12 vuoteen kokonaiset kaksi viikkoa ilman mitään mielialalääkitystä. 

Toukokuussa etsin uutta psykoterapeuttia, mutta kohtuullisella etäisyydellä ei vaikuttanut olevan tarjolla kuin ryhmäpsykoterapiaa, joka ei minua todellakaan kiinnosta. Kysyin Kelasta, voinko edes saada enää kolmatta vuotta kuntoutuspsykoterapiaa, kun edellisen päättymisestä on jo pian 1,5 vuotta. Vastauksessa todettiin, että hakemukset käsitellään yksilöllisesti eikä mitään yleispätevää vastausta voida antaa. Kävin tutustumiskäynnillä sillä ainoalla löytämälläni terapeutilla, jolla oli vapautumassa paikka syksyllä ja jonka vastaanotto on tarpeeksi lähellä, mutta hän ei tuntunut ollenkaan sopivalta. Tuntui kohtuuttomalta, että hän laskutti pelkästä tutustumiskäynnistä täyden hinnan 80 euroa. Pessimistinä motivaationi etsiä terapeuttia on melko heikko, kun en pysty luottamaan siihen, että Kela suostuisi sitä vielä tukemaan. Terapeutin etsiminen vapaa-ajalla myös muistuttaa työtä, mikä tosiaan tuntuu erittäin kuormittavalta. Toukokuussa jätin omakustanteisen seksuaaliterapiani tauolle mutta jatkoin sitä elokuussa.

Palasin töihin, koska siellä tiesin saavani muuta ajateltavaa kuin oma paha oloni, ja koska kesäloma oli jo nurkan takana. Oikeastaan ainoa jatkuvasti ahdistava ajatus sairausloman aikana oli se, että pohdin lähes taukoamatta, palatako töihin kahden viikon sairausloman päättyessä vaiko ei. En kokenut työkykyni tai vointini mitenkään parantuneen, mutta halusin pois oman pääni sisältä. Töihin palattuani ahdistus ampaisi taas nousuun ja masentuneisuus väheni hiukan. Työtilanteeni oli onneksi poikkeuksellisen rauhallinen kesäkuussa niin, että sain edes yhden tuhannesosan rästitöistäni tehtyä. 

Kesäkuussa löysin ammattiliittoni kautta Kelan tukeman ammatillisen kuntoutuskurssin, joka kuulosti juuri minun tilanteeseeni sopivalta. Hakeuduin uudestaan työterveyshuoltoon, toiselle lääkärille. Hän oli kuin enkeli, yksi parhaista kohtaamistani lääkäreistä. Hän käytti tapaamiseen yli tunnin, ja vaikutti siltä, että hän todella vilpittömästi välitti voinnistani ja halusi auttaa parhaansa mukaan. Olin jo menettänyt toivoni sen suhteen, että kukaan neljän vuoden yrittämiseni jälkeen suostuisi kirjoittamaan minulle bentsodiatsepiinireseptiä, mutta hän teki sen muitta mutkitta. En ollut uskoa korviani. Vihdoinkin kanssani oltiin samaa mieltä siitä, että kokemuksen perusteella toimivaksi todetun lääkkeen käyttäminen reseptin mukaisesti on parempi vaihtoehto kuin lääkkeettömyys tai ei-toimivan lääkkeen käyttäminen. Sain Xanoria ja se toimi aivan yhtä täydellisesti kuin neljä vuotta sitten: täsmävaikutus, ei sivuoireita. Olen nyt käyttänyt sitä tarvittaessa kolmen kuukauden ajan enkä ole tarvinnut kuin yhden tabletin kerrallaan. Sain myös lääkärinlausunnon ammatillista kuntoutuskurssia varten. Tein oman hakemukseni sekä yhteisen hakemuksen esihenkilöni kanssa. Pessimistisyydestäni poiketen olin luottavainen sen suhteen, että Kela hyväksyisi hakemukseni, joten pettymys oli suuri, kun sain elokuussa kielteisen päätöksen. Tapasin saman hyvän työterveyslääkärin uudelleen ja hän korjasi lausuntoaan, minkä jälkeen Kela hyväksyi hakemukseni. Kurssi alkaa loppuvuonna. Keväällä otettujen verikokeideni tuloksista kukaan ei terveyskeskuksesta ilmoittanut mitään, mutta työterveyslääkärini tulkitsi tulokset ja totesi verenkuvani olevan poikkeuksellisen hyvä. 

Oli kesä ja aurinko paistoi, hellettä pääsin karkuun ilmastoituun kotiini. Ja siltä istumalta aloin surra kesän lyhyyttä ja kauhulla odottaa syksyn pimeyttä ja talven kylmyyttä, kuinkas muutenkaan. Miten on edes mahdollista, että vuosi vuodelta joka syksy tuntuu entistäkin masentavammalta? Rannalla häpesin kuihtunutta kehoani ja vilkuilin jatkuvasti, tuijotetaanko minua ja jos, niin millaisin katsein. Joka kuukausi talvesta asti olen pelännyt, että kuukautiseni loppuvat kuten 17 vuotta sitten, mutta yllättävää kyllä niin ei ole käynyt. Eikä se voi johtua ehkäisystä, koska en käytä hormonivalmisteita vaan kuparikierukkaa.

Kesälomani täytin toiminnalla, jotta en ehtisi pysähtyä sairastamaan. Ensimmäiset viikot vietin lähinnä lapseni ja vanhempieni kanssa. Viimeisellä viikolla tein kuuden päivän sinkkureissun kotimaassa. En olisi vielä pari vuotta sitten autottomana ja ajamista pelkäävänä ihmisenä uskonut, kuinka paljon nykyään pidän ajamisesta, kun voin kuunnella yksin musiikkia, podcasteja tai äänikirjoja. Ensimmäiset neljä päivää pystyin nauttimaan reissusta, mutta viimeiset kaksi olivat liikaa. Liikaa erossa lapsestani ja liikaa yksin itseni kanssa. 

Itkin heinäkuussa ja elokuun alussa enemmän kuin yleensä kokonaisena vuotena. Olin aivan ymmälläni siitä, että liikutuin ensimmäistä kertaa yli 10 vuoteen herkästi, usein ja missä vaan. En tunnistanut itseäni, enhän minä itke. Saatoin itkeä vuolaasti esimerkiksi koko matkan töihin tai kotona lapseni seurassa. Tunsin ensimmäistä kertaa vuosiin puhdasta surua. Ikävöin veljeäni, kykenin tuntemaan sen tunteen ja itkemään sitä ulos. Kesti hetken oivaltaa, että itkun täytyi liittyä lääkitykseeni. Epäilykseni vahvistui, kun työterveyslääkärin määräyksestä aloin uudestaan käyttää Escitalopramia kahden viikon lääkkeettömän jaksoni jälkeen. Siihen loppuivat kyyneleet. Nyt olen käyttänyt lääkettä muutaman viikon annosta nostaen enkä ole itkenyt kertaakaan. Liikuttunut olen kahdesti mutta vain sen verran, että silmäni ovat kostuneet pariksi sekunniksi, minkä jälkeen tunne on haihtunut ja silmäni kuivuneet. Toistakymmentä vuotta olen ihmetellyt, miksi en kykene itkemään, ja pitänyt itseäni tunnevammaisena. Ulospäin olen varmaan vaikuttanut tunteettomalta ja kylmältä. Olen aina ajatellut, ettei Escitalopram ole aiheuttanut minulle mitään sivuvaikutuksia. No nyt selvisi, että onpa hyvinkin ja se ajatus saa hapen pakenemaan keuhkoistani. Vaikka itkin kesällä nimenomaan surun, ikävän ja sen sellaisten kielteisiksi miellettyjen tunteiden vallassa enkä kertaakaan onnesta, niin silti se tuntui jotenkin hyvältä. Se tuntui terveeltä ja normaalilta, vapauttavalta ja oikealta. Nyt meinaan saada ahdistuskohtauksen, kun mietin, miten elämäni ja ihmissuhteeni olisivat menneet ja mikä kaikki olisi ollut toisin, jos olisin nämä kaikki 12 vuotta kyennyt purkamaan tunteitani itkemällä.

High-functioning depression ja high-functioning anxiety kuvaavat kokemuksiani parhaiten, mutta sellaisia tautiluokituksia ei Suomessa ole — ei edes suomenkielisiä termejä. Vaikka Suomessa on varmasti tuhansia tällä tavalla masentuneita ja ahdistuneita, niin muistan kuulleeni aiheesta ensi kertaa vasta kuluvan vuoden alussa, kun Helsingin Sanomat kirjoitti Topi Varpukarista ja haastatteli aiheesta psykiatrian asiantuntijoita. Kovin montaa psykiatrian ammattilaista ei ole taidettu asiasta kouluttaa, koska toimintakykyisen ihmisen kärsimystä ei oteta tosissaan niin, että hänelle tarjottaisiin muutakin apua kuin lääkkeitä. Kympin tytöt ja pojat tuppaavat olemaan toimintakykyisiä, mutta sillä ei ole välttämättä mitään tekemistä heidän kokemuksensa ja sisäisen maailmansa kanssa. Tapasin elokuussa työterveyshuollon kautta psykiatrin, joka kertoi, että erikoissairaanhoidon piiriin pääsee nykyään vasta, kun on menettänyt työkyvyn. Samaan hengenvetoon hän lisäsi, ettei erikoissairaanhoidossa toisaalta ole tarjollakaan juuri muuta kuin perusterveydenhuollossa: lääkitys, psykoterapialausunto ja sairaanhoitajan tapaaminen kerran kuussa. Hesarin em. jutun kommenteissa osuvasti kerrotaan: ”Psykiatrian poliklinikalla kirjoilla ollessani kävin muutamissa vertaistukiryhmissä ja siellä kanssapotilaat opettivat seuraavaa: kannattaa vetää paria päivää ennen seuraavaa lääkäritapaamista kunnon kännit, koska alkoholi yhdistettynä mielialalääkkeisiin pahentaa oloa ja kun menee oikein huonovointisen näköisenä lääkärin pakeille, saa helpommin apua ja oireet otetaan vakavammin, kuin jos menet ns. normaalin näköisenä ja siistinä vastaanotolle selittämään asiallisesti miltä tuntuu.” Tuohon en sentään ole vielä turvautunut.

Loukkaavinta ja musertavinta on kuulla kummastelua siitä, miksi voin psyykkisesti huonosti, vaikka minulla on ulkoisesti kaikki hyvin. Sellainen paljastaa täydellisen ymmärtämättömyyden psyykkisistä ongelmista ja ihmisyydestä ylipäätään. Ihmismieli ei ole looginen, eivätkä tunteet ja olotilat kulje johdonmukaisesti järjen kanssa samaa rataa. Juuri tämä ymmärtämättömyys luo valtavia häpeän ja syyllisyyden tunteita. Eihän masennuksessa ja ahdistuksessa ole mitään järkeä, se on juurikin jutun juoni! Olen eronnut ts. vapautunut huonosta parisuhteesta, minulla on terve lapsi ja läheisiä sekä vakituinen työ, asun mielekkäässä asunnossa ja olen asiallisissa väleissä lapseni isän kanssa. Tiedän tuon kaiken, ei oloni siitä tiedosta parane. Lähes joka päivä koen syyllisyyttä ja epäonnistumisen, kun en kykene olemaan henkisesti läsnä lapselleni ja iloitsemaan aidosti hänen kanssaan. Lehdissä kirjoitetaan ja päiväkodissa korostetaan, kuinka tärkeää on olla läsnä hetkessä lapsen kanssa. Mitä jos ei pysty, vaikka haluaisi ja tietää sen tärkeyden?

Kun olen kertonut avoimesti esihenkilölleni huonosta voinnistani, hän on kysynyt, mitä voisi tehdä työssä jaksamiseni edistämiseksi. Mieleni tekisi joka kerta sanoa, että ”vaihda mun pään tilalle joku toinen”. Kesäloman jälkeen työtilanteeni on ollut kohtuullisempi kuin esimerkiksi keväällä, mutta ei se ole vointiani parantanut. Rästiin jääneistä töistä mielessäni on kuva valtavasta vuoresta, jonka juurella seison pienenä ja heikkona. Jos työtilanteeni olisi huonompi, niin varmaan olisinkin jo ylittänyt kynnyksen jäädä sairauslomalle. Kynnys ei ylittynyt esimerkiksi viime viikolla, kun minua ahdisti työpäivän aikana niin, että oksetti. Suolistoni oireilee päivittäin, mutta sivuutan sen päivästä toiseen. Sinnittelen tuttuun tapaani töissä, vaikka kärsisin aamusta iltaan järkyttävistä vatsaoireista ja mieleni tekisi vain maata paikallaan ja yrittää nukkua. Ajattelen: Olen aina toiminut näin, olen aina ollut high-functioning tuskasta huolimatta, miksi toimisin toisin. Toimintakykyisenä soimaan itseäni jatkuvasti siitä, ettei tunteissani, mielialoissani ja ajatuksissani ole mitään järkeä, eivätkä ne ole oikeutettuja. Olenhan tähänkin asti jaksanut taistella ja puskea päivästä toiseen läpi harmaan kiven. 

Viimeiset puolisen vuotta olen lähes joka päivä harkinnut sairauslomalle jäämistä, mutta vain kaksi viikkoa kykenin antamaan itselleni luvan olla työkyvytön. Kesäloman jälkeen olen joka perjantai päättänyt, että seuraavaa viikkoa en enää jaksa. Joka maanantai olen päättänyt yrittää jaksaa vielä tämän viikon, päivän kerrallaan. Kun olen meinannut ottaa puhelimen käteen ja pyytää sairauslomaa, olen huomannut kalenteristani, että huomenna tai ensi viikolla töissä on jokin sellainen asiakastapaaminen tai palaveri, josta en (muka) voi mitenkään jäädä pois. Päivät ja viikot seuraavat toisiaan ja päässäni piiri pieni pyörii. Sairauslomista puhuttaessa usein sanotaan, että kyllä hommat hoituvat, vaikka yksi olisi hetken pelistä pois, ei poissaolo aiheuta mitään katastrofia. Mitä kuulen, on: Olet ihan turha tyyppi, oikeastaan sinua ei täällä tarvittaisikaan, sinusta on oikeastaan enemmän haittaa kuin hyötyä, mene pois. En halua kuulla sitä.

Olen melko varma, että vaativan persoonallisuuden häiriö altistaa voimakkaasti korkean toimintakyvyn masennukselle ja ahdistukselle. Kumpaakaan diagnoosia en ole koskaan saanut, joten miten olisinkaan voinut saada oikeanlaista hoitoa. BDI-masennuskyselyn ensimmäinen kysymys kartoittaa potilaan surullisuutta. Heti kättelyssä voi huomata, kuinka fakkiintuneita diagnoosikriteerit ovat. Entä jos suru ilmenee vihana? Masennus ei ole yhtä kuin surullisuus ja toimintakyvyttömyys. 

Niin kauan kuin muistan, olen sopinut ja suunnitellut elämääni tekemistä ja ohjelmaa nimenomaan pitääkseni itseni toimintakykyisenä, huijatakseni paitsi muita niin myös itseäni uskomaan, että kaikki on hyvin. Kun tuo tekeminen on toteutunut, olen katunut sen toteuttamista ja kaivannut pois, fantasioinut itseni kotiin sänkyyn peiton alle piiloon ja kysynyt itseltäni: Miksi tein tämän taas, miksi olen niin julma itseäni kohtaan. Lukemattomia kertoja olen miettinyt, että nyt pitäisi tuntua onnelliselta, tämähän on täydellistä, miksi tämä ei tunnu miltään. Omissa häissäni, synnytyssalissa, äitiyslomalla, lomamatkoilla, juhlissa. Suunnittelen, sovin ja teen asioita pysyäkseni elossa. Jos en tekisi, vaikka se onkin pakonomaista suorittamista, kokisin luovuttavani. Tavallaan ulkoistan mieleni elämästä, todellisista tilanteista. Katselen itseäni kärpäsenä katosta ja mietin, että nyt pitäisi olla onnellinen. Ajattelen ulkoistamisessa olevan kyse pakenemisesta. Ulospäin kaikki näyttää vain olevan hyvin, koska olen toimintakykyinen. Eihän psyykkisesti huonovointinen järjestä juhlia, sovi treffejä, hymyile kuvissa tai käy teatterissa! Kyllä järjestää, sopii, hymyilee ja käy.

Ainoita lääkkeettömiä ahdistuksen ja masentuneisuuden vähentämiskeinoja minulle ovat tänä vuonna olleet lämmin suihku, seksi ja musiikin kuuntelu sekä ne harvat hetket lapseni kanssa, kun olen kyennyt olemaan henkisesti läsnä ja iloitsemaan hänen kanssaan. Yksi sellainen hetki oli heinäkuussa, kun yhdessä keinuimme ulkona ja lauloimme Antti Tuiskun kappaletta Keinutaan.

Otsikoin tekstin taisteluksi, koska se kuvastaa parhaiten kokemustani elämästä: taistelu itseä vastaan, taistelu diagnooseista ja hoidosta, taistelu jaksamisen ja uupumisen välillä. Lapsuuden jälkeen elämä ei ole ollut minulle ihanaa seikkailua ja aikuisuuden vapautta vaan ennen kaikkea selviytymistaistelu.

Viha

Taas löydän itseni ihmettelemästä, milloin tämä kaikki viha sisältäni pääsee ulos. Vihan tunne on ongelmieni ytimessä. En pysty itkemään, koska suru sisälläni muuttuu vihaksi. Sairastan epäilemättä jälleen masennusta, masennuskyselyn pistemäärän mukaan keskivaikeaa. Ahdistuneisuushäiriöstä en koskaan ole parantunutkaan, nyt se vaan on pahentunut. Sain lääkäriltä reseptin uuteen mielialalääkkeeseen, mihin siirtyminen tuntuu 12 vuoden jälkeen helvetin pelottavalta. Olen nyt ohjeen mukaan syönyt puolikasta annosta pitkäaikaisesta masennuslääkkeestäni 5 päivää ja 9 päivän päästä siirryn uuteen lääkkeeseen. Sain myös uuden rauhoittavan lääkityksen ahdistuskohtauksia varten, mutta ensimmäisellä kokeilukerralla olin sen vaikutuksesta jonkinasteisessa horroksessa seuraavat 12 tuntia, joten sitäkään en uskalla toista kertaa kokeilla. En voi olla horroksessa töissä enkä kahdestaan taaperoikäisen lapseni kanssa ja iltaisin en uskalla ottaa lääkettä, kun pelkään, etten pääse aamulla ylös sängystä ja töihin. Tällä viikolla pyysin äitini luokseni yöksi, kun en uskaltanut olla yksin vastuussa lapsestani psyykkisesti näin huonovointisena. Kaikki keskustelutuki terveydenhuollosta on saatavilla edelleen vain puheluina. Olen koko ikäni kokenut puhelimessa puhumisen epämiellyttäväksi tavaksi kommunikoida, joten en koe saavani mitään apua siitä, että keskustelen tuntemattoman äänen kanssa puhelimessa vaikeista asioista, joista en kykene puhumaan edes läheisteni kanssa.

Mihin sitten tarvitsen rauhoittavaa lääkitystä, mitä ahdistuskohtaus käytännössä tarkoittaa? Rintaani puristaa, rintakehäni tuntuu painavalta ja ahtaalta, päätäni puristaa näkymätön vanne, puren hampaita yhteen enkä pysty rentouttamaan leukaperiäni, hengitän pinnallisesti ja pidätän hengitystä tahattomasti, en kykene hengittämään syvään, hengitysteitäni kihelmöi tai pistelee, jännitän hartioitani enkä pysty rentouttamaan niitä, vatsani on kipeä enkä pysty rentouttamaan sitä, vatsassani kiertää ja joudun käymään vessassa usein, ruokahaluni on tipotiessään ja syöminen aiheuttaa halua oksentaa, sykkeeni kohoaa ja kehoni luulee varmaan minun juoksevan pakoon jotakin, en pysty keskittymään muutamaa sekuntia pidempään, minulle tulee pakko-oireita ja olen erittäin kärttyinen ja lyhytpinnainen. Onko tässä tarpeeksi? Pakko-oireet liittyvät hanoihin, korkkeihin, kansiin, nappuloihin, vetoketjuihin, nappeihin, kännykkään, oviin, laatikoihin ja lukkoihin. Samat pakko-oireet häiritsivät edellisen masennusjaksoni ja ahdistuneisuushäiriöni vaikean jakson aikana. Tervetuloa takaisin.

Tiedän olevani työkyvyn rajoilla ja olen sen ääneen töissä ilmaissutkin. Se nyt ei vaan vaikuta yhtään esihenkilöäni tai edes sitä seuraavaa johtotasoa kiinnostavan. Tilanteeni on kuitenkin siinä mielessä monimutkainen, että minusta on ahdistavampaa olla yksin kotona kuin töissä, missä voin keskittyä muuhun kuin itseeni ja tilanteeseeni. Töissä voin sentään saada jonkinlaisia onnistumisen ja pätemisen kokemuksia. En missään tapauksessa halua ja jaksa vaihtaa taas työpaikkaa. Kaipaan nyt edes jotakin pysyvyyttä elämääni, kun puolen vuoden sisällä olen avioeronnut, hakenut ja kokeillut uutta työtehtävää mutta palannut takaisin entiseen, muuttanut yhteisestä asunnosta vuokra-asuntoon ja pian muutan ensimmäiseen omistusasuntooni. Seuraavaksi edessä on uuden psykoterapeutin etsiminen sekä toivottavasti koronatilanteen helpottuminen, mikä on ehdottomasti positiivinen asia, mutta iso muutos sekin. Voisiko tässä olla sauma alkaa kieltäytyä sovituista menoista silloin, kun psyykkinen tai fyysinen vointini vastustaa kalenterin mukaan elämistä? Sopii toivoa, tuskin siihen kykenen. Koronatilanteen muuttumisen myötä haaveilen myös deittailusta ja siinäpä taas yksi uusi asia, joka voi olla parhaimmillaan positiivinen mutta pahimmillaan erittäin negatiivinen. Jos jokin on elämässä varmaa, niin epävarmuus. 

Tunnistan saman kuvion tunne-elämässäni kuin edellisen masennusjaksoni aikana. Olen pettynyt edelliseen psykoterapeuttiini siinä määrin, etten halua jatkaa hänen kanssaan kolmatta vuotta, joka Kela-terapiastani on vielä käyttämättä. Voi tosin olla, ettei Kela myönnä kolmatta vuotta ilman viiden vuoden taukoa, ellen käytä samaa terapeuttia 1,5 vuoden tauon jälkeen. Ymmärtääkseni kolmen vuoden terapiatuen pitäisi koskea yhtenäistä terapiaprosessia, eikä se tietenkään ole yhtenäinen, jos terapeutti vaihtuu. Niin pätevä käsitys Kelalla on terapiasta ja mielenterveydestä. Järjestelmä ennen kaikkea! Inhimillisyys on Kelan näkökulmasta yliarvostettua. Luulin valinneeni kehopsykoterapeutin, mutta ei se kehoyhteys mitenkään näkynyt työskentelyssä. Käytännössä ärtyneen suolen oireyhtymässäni on kyse siitä, että suolistossani lymyilee vihan tunne. Olen käynyt yhteensä 5 vuotta psykoterapiassa ja sen lisäksi muussakin keskustelutuessa, mutta vielä en ole saanut minkäänlaista apua vihan tunteen käsittelyyn. Käytännössä olen puhunut ja maksua vastaan joku on kuunnellut. Itkemisen vaikeuteni on aina johtunut siitä, että tunnen vain vihaa, en surua. Mitään kehitystä tällä saralla ei ole 12 vuodessa tapahtunut.

Helsingin Sanomissa oli tänään mielettömän hyvä artikkeli vihan hallinnasta. Maria Akatemian psykologi Maria Lindroos puhui viisaasti:

”Viha on ihmisen tärkeä perustunne. Se syttyy silloin, kun koemme epäoikeudenmukaisuutta tai kun rajojamme ylitetään. Joskus vihan tunne syttyy itseä kohtaan. Silloin on saattanut itse ylittää omat rajansa tai on suuttunut siitä, ettei osaa puolustaa itseään. Usein viha syntyy siitä, että ohittaa toistuvasti omat tarpeensa, ja pienemmät ärsytyksen aiheet kasautuvat. Alla voi olla myös paljon erilaisia tunteita, kuten häpeää, avuttomuutta, ahdistusta tai pelkoa. Vihan tunne on niin sanotusti viimeinen pisara, joka voi aiheuttaa räjähdyksen. Joskus saattaa tuntua siltä, että jotkut kokevat vihaa toisia herkemmin. He saattavat olla herkistyneitä aistimaan ja tulkitsemaan ympäristön signaaleja toisinaan turhankin kielteisinä tai uhkaavina. 

Reagointiherkkyys voi liittyä esimerkiksi siihen, millaisessa ilmapiirissä on kasvanut. Joskus omia rajoja on rikottu niin pahasti, ettei niitä itse enää edes tunnista. Lapsesta saakka on myös saattanut tottua siihen, että omat tunteet tulee tukahduttaa. Tällöin ei opi arvostamaan niiden viestiä ja pelkää niiden ilmaisemista. Jos vanhemmat eivät ole auttaneet tunnistamaan ja säätelemään tunteita, voi oppia torjumaan niitä ja ajattelemaan, että tunteissa on jotain väärää, vaarallista tai haitallista.”

Voi kun olisin kuullut tämän jo lapsena. Lapsuudessani en koskaan kuullut vihan tunteen olevan tärkeä ja hyvä, inhimillinen asia. Viha oli häpeällinen ja pelottava tunne. En syytä tästö ketään, totean vaan. Miten peruskoulussa ja lukiossa puhuttiin tunteista? Sain psykologiasta ylioppilaskirjoituksissa laudaturin, mutta mitä tiedän vihasta ja sen hallinnasta? Se pitää niellä ja tukahduttaa? Ennen äidiksi tuloa ajattelin, että halua opettaa lapselleni toisin. Nyt lapseni on taaperoikäinen enkä osaa käsitellä vihaa vielä itsekään. Miten ihmeessä osaisin näyttää hänelle mallia sen käsittelyssä? Toistaiseksi olen tyytynyt toteamaan hänen ollessa vihainen, että ”sinua suututtaa”. No sillä ei varmaan pitkälle pötkitä, jos äiti itse kokee valtavaa ahdistusta vihan tunteistaan. Psykoterapiassa minua on aina kehuttu siitä, että tunnistan ja tiedostan niin hienosti tunteitani, toimintamallejani ja niihin vaikuttavia asioita. Entä sitten? Tiedän osaavani tiedostaa ja analysoida, mutta se ei vielä riitä tunteiden kanssa elämiseen. En todellakaan pysty ymmärtämään, miten miljoonat alistetut ja raiskatut musliminaiset esimerkiksi pystyvät tukahduttamaan vihan tunteensa ja vain sietämään elämäänsä. Minulla on kaikki näennäisesti ja suhteellisesti hyvin ja silti voin huonosti.

Maria Lindroos toteaa Hesarin artikkelissa myös: ”Jos esimerkiksi vihan tunteet nousevat pintaan aina kiireen keskellä, kannattaa ennakoida tilanteita ja miettiä, miten kiireen voisi välttää.” Öö, vaihtamalla työpaikkaa ja alaa? Mutta jos ei koe saavansa tyydytystä mistään muusta työstä kuin siitä, mitä huonoissa työolosuhteissa tekee? Jos muussa työssä ei ole kiire, mutta koko ajan haikailee siihen työhön, jota kohtaan tuntee suurta intohimoa? Plus miinus nolla.

Voin kertoa, etteivät avioero ja kaikki siihen johtaneet kokemukset ainakaan vähennä vihan määrää sisälläni. Samaan aikaan minun pitäisi suhtautua ex-puolisooni myönteisesti tai vähintäänkin neutraalisti yhteisen lapsemme toisena vanhempana. Totta kai se edellyttää vihan nielemistä. Ei viha nielemällä haihdu, se on minussa edelleen! Kaiken lisäksi minulla ei ole aiempaa kokemusta parisuhde-eroista enkä tiedä, miten näistä tunteista selviää edes ilman yhteistä lasta ja välttämätöntä kommunikointia. Kai avioerostakin pitäisi tuntea surua, mutta tunnen vain vihaa ja katkeruutta. 

Yleensä en osta kirjoja, mutta lukematta ostin Heli Pruukin ja Terhi Ketola-Huttusen kirjan Vihainen nainen. En ole vielä sitä lukenut, mutta otsikko kuulosti minulta. Töissä muodostamme kahden ihanan kollegani kanssa epävirallisen ryhmittymän V-tiimi eli Vittumaiset Vittuuntuneet Ämmät. Ilman työyhteisöäni olisin ihan hukassa. Onneksi olen töistä löytänyt sielunsisaria siltä osin, mitä sosiaalityön epäkohtiin liittyvään vitutukseen ja vihaan tulee. 

Tänään, kun lapseni on isällään, mietin, tukahduttaisinko vihan tunteeni viiniin vai uuteen ahdistuslääkkeeseeni. Viiltely ei enää ole valikoimassani. Päädyin viiniin. En omista alkomittaria, mutta eiköhän se nyt värähtäisi ainakin 1 promilleen. Se helpotti oloa, vatsavaivat haihtuivat ja vitutus tuntuu enää päässä, ei kehossa. Tulkaa nyt sitten sanomaan, että alkoholi on saatanasta.

Yleensä blogitekstejäni kommentoidaan varsin niukasti, mutta nyt pyydän suoraan vastauksia kysymykseen: Miten te muut ihmiset selviätte vihan tunteiden kanssa?

Diagnoosit

Omakanta-palvelusta on nähtävissä terveystiedot vain vuodesta 2014 lähtien. Sen jälkeen olen saanut seuraavat psykiatriset diagnoosit:

F50.2 Bulimia nervosa 

F41.1 Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö

F41.2 Sekamuotoinen ahdistus- ja masennustila 

F34.1 Pitkäaikainen masennus

F33.10 Toistuvan masennuksen keskivaikea masennusjakso  ei somaattista oireyhtymää 

F32 Masennustila

F32.1 Keskivaikea masennus

Tuo ”ei somaattista oireyhtymää” on kyllä epärealistinen ilmaus, koska IBS-oireyhtymä on minun tapauksessani mitä suurimmassa määrin psykosomaattinen sairaus. Kyseisen diagnoosin antanut lääkäri tiesi tämän varsin hyvin. Yleistyneen ahdistuneisuushäiriön diagnoosin sain muistaakseni jo vuonna 2009, vaikka jälkikäteen arvioiden oireeni olisivat riittäneet diagnoosiin jo 2004. Olen usein miettinyt, sainko tosiaan ensimmäiset diagnoosini vasta 2009 hakeuduttuani YTHS:n vastaanotoille, vaikka olin jonkinlaisen hoidon piirissä jo keväästä 2004. Alaikäisenä terveydenhuollossa kiinnitettiin muistikuvieni mukaan huomiota lähinnä laihtumiseeni, ei niinkään pääni sisäiseen maailmaan. Mieleeni on jäänyt erityisesti kaksi lääkärikäyntiä ennen kuin täytin 18. Eräs lääkäri ehdotti tai ikään kuin antoi minulle luvan, että ”voit syödä vaikka joka päivä suklaapatukan, kyllä ne kuukautiset sitten palaa vähitellen”. Toinen lääkäri vähätteli arviotani siitä, että myös aivotyöhön kuten opiskeluun kuluu paljon energiaa. Hän sanoi, että ”et sinä opiskelemalla laihdu, painon saa nousemaan vähentämällä liikkumista”.

Tuntuu väärältä, että en ole tietääkseni koskaan saanut laihuushäiriö-diagnoosia, vaikka todellakin sairastin sitä monta vuotta ennen kuin syömishäiriöni muuttui bulimiaksi. Ehkä vielä 10-15 vuotta sitten terveydenhuollon ja psykiatrian ammattilaiset luulivat, että laihuushäiriö tarkoittaa sitä, että makaa sairaalassa luurankona saamassa ravintoliuosta suoraan suoneen. Nykyisen kriteeristön mukaan täytin aikoinaan kaikki muut anoreksia-diagnoosin kriteerit paitsi painon. Anorektikon painoindeksi saa olla korkeintaan 17,5 tai painon pitää olla vähintään 15 % alle pituuden mukaisen keskipainon. Pituuden mukaisesta keskipainosta en löydä luotettavaa tietoa, mutta painoindeksini oli alimmillaan 17,7.  Toisaalta jos potilaalla on tyypillisiä laihuushäiriön oireita, mutta jokin anoreksian diagnostisista kriteereistä puuttuu tai avainoireet esiintyvät lieväasteisina, niin diagnoosiksi tulee asettaa F50.1 Epätyypillinen laihuushäiriö. Tietääkseni en ole koskaan sellaista diagnoosia saanut. Ehkä minun pitäisi pyytää lapsuuden kotikunnastani kaikki terveystietoni, josko niistä selviäisi jotakin uutta ja ihmeellistä. YTHS:ltä pyysin ja sain tiedot kirjallisesti joitakin vuosia sitten, kun huomasin, ettei niitä ole Omakannassa.

Koskaan en ole tietääkseni saanut persoonallisuusdiagnoosia, vaikka sellaiseenkin olisi ollut aihetta. Kysykää vaikka ex-puolisoltani, heh. Mielestäni minulla on ollut yläasteiästä asti F60.5 Vaativa persoonallisuus. Vaikka sitä ei ole B-lausunnoissa mainittu, niin muiden asioiden muassa olen tarvinnut Kela-psykoterapiaa myös persoonallisuuteni, en vain mielenterveyshäiriöiden tai traumaattisten kokemusten takia. Vaativasta persoonallisuushäiriöstä kärsivällä (kyllä, nimenomaan kärsivällä) on korostunut järjestyksen, täydellisyyden ja kontrollin tarve joustavuuden, avoimuuden ja tehokkuuden kustannuksella. Vaativa persoona on ylitunnollinen ja joustamaton moraalisissa ja arvoihin liittyvissä asioissa, keskittyy korosteisesti yksityiskohtiin, sääntöihin ja aikatauluihin ja saattaa omistautua työlle harrastusten ja ystävyyssuhteiden kustannuksella. Vaativat piirteet johtavat usein uupumiseen varsinkin elämänmuutosten ja stressitilanteiden yhteydessä (tell me about it!). Muutokset työpaikalla tai tavallista tiukemmat aikataulut uuvuttavat herkästi vaativasta persoonallisuushäiriöstä kärsivän. Tästä saattaa seurata masennusta tai ahdistuneisuutta (jep). Mielenterveystalo.fi-sivustolla todetaan, että ihmisen vanhetessa saattaa käydä niin, että voimavarat eivät enää riitä täyttämään yliviritettyjä vaatimuksia, toisin kuin nuorempana. Tuota noin, jouduin jäämään töistä uupumuksen vuoksi kahden kuukauden sairauslomalle jo 28-vuotiaana — onko se vanha? Vaativille persoonille ovat usein helpoimpia sellaiset ympäristöt, jotka sallivat tai jopa tukevat sääntöihin suuntautuneisuutta ja täydellisyyden tavoittelua. Avioliittoni ei ollut sellainen ympäristö.

Mielenterveystalossa kerrotaan myös, että mikäli vaativat piirteet ovat altistaneet masennus- ja ahdistusoireilulle, työpaikalla voidaan tehdä tilannetta helpottavia muutoksia työnkuvaan ja joskus se onkin ainoa keino auttaa vaativasta persoonallisuushäiriöstä kärsivää työntekijää. Valitettavasti kuntatyönantajat käyttävät tällaisia ohjeistuksia vessapaperina. Lastensuojelussa burnout-sairausloman jälkeen odotetaan, että työntekijä joko jatkaa samalla höökillä kuin ennen tai vaihtoehtoisesti irtisanoutuu (kokemusta on). Ensimmäinen vaihtoehto johtaa tietysti ennen pitkää uuteen romahdukseen, mutta mitään toimenkuvan muutoksia ei ole tarjolla. Ja hei, kuka ikinä on vapaaehtoisesti kertonut työnantajalleen persoonallisuushäiriöstään? No, onneksi olen oppinut kuuntelemaan ja kunnioittamaan itseäni ajoissa ja irtisanouduin siitä uudesta tehtävästä, johon siirryin talvella. Pystyin jatkamaan töitä ilman sairauslomaa, kun päätin palata tuttuun työnkuvaan.

Psykoterapeuttisesta, erityisesti kognitiivisesta terapiasta saattaa myös olla vaativalle persoonalle apua, jos hän kykenee itse näkemään, että hänen toimintatapansa ovat poikkeavia ja vaikeuttavat sopeutumista. Onneksi kykenen — siitä kiitos paitsi itselleni ja terapeuteilleni niin myös ex-puolisolleni. Aion käyttää nykyisen Kela-terapiani 3. vuoden heti, kun koronatilanne hellittää ja terapiatapaamiset voidaan toteuttaa kasvokkain eikä etäyhteyksin. Hoitotahoni terveysasema vaatii nyt 1,5 vuoden jälkeen kontrollipuhelua lääkärin kanssa, jotta saan uusittua mielialalääkereseptini. Sitä varten minun piti täyttää tuhannetta kertaa elämässäni AUDIT-, BDI- ja BAI-kyselyt. Pelkään, että lääkäri ehdottaa lääkkeen vaihtoa, joka tuntuisi erittäin pelottavalta 12 vuoden jälkeen.

Jotkut pahoittivat mielensä blogitekstistäni, jossa kirjoitin läheisten reaktioista laihtumiseeni. Eräs huomautti, että minun pitäisi kertoa heti ja henkilökohtaisesti, jos tarvitsen apua. Ajatus on kaunis, mutta valitettavasti kukaan läheinen ei pysty tarjoamaan sitä apua, mitä tarvitsen. Tarvitsisin rauhoittavaa lääkitystä ahdistuskohtauksia varten, turvallisen ja toimivan parisuhteen sekä tietysti sen, että koronarajoituksista voitaisiin luopua. Rauhoittavaa lääkitystä en ole saanut edes yksityiseltä psykiatrilta. Edellä kuvatuilla spekseillä minulla on varmaan huippuhyvä markkina-arvo kumppaninmetsästyksessä. Korona jatkuu jatkumistaan eikä sille kukaan läheisistäni mahda mitään. Näillä mennään.

Ps. Parasta viikonlopussani oli ehdottomasti se, että pystyin itkemään ensimmäistä kertaa 3-4 kuukauteen. Siitä on kiittäminen Yle Areenasta katsomaani erittäin surullista ja hyvää elokuvaa 24 viikkoa. Elokuva laukaisi itkuni, mutta hetken päästä huomasin itkeväni ainakin tusinaa eri asiaa. Koko viikossani yksi parhaista asioista oli puolestaan se, että nauroin vedet silmissä ensimmäistä kertaa noin vuoteen. Siitä kiitos Netflixin Superstore-sarjan 2. jaksolle ja Glenn-hahmolle. Edellisen kerran muistan nauraneeni yhtä voimakkaasti viime keväänä lukiessani kirjaa Kaikkien menetysten äiti.

Sitku

 Sitten kun tämä paska nimeltä korona on ohi, aion...

...halata ihmisiä niin usein kuin mahdollista

...mennä Antti Tuiskun Bailantai -kiertueen keikalle

...osallistua maalauskurssille (taiteillakseen ei tarvitse olla taitava)

...käydä ryhmäliikuntatunneilla

...pitää uudessa omistusasunnossani tuparit (yli 10 vierasta)

...laatia profiilin Tinderiin ja käydä treffeillä

...osallistua Viron kielen alkeiskurssille

...käydä ravintoloissa

...käydä kahviloissa

...käydä teattereissa 

...käydä leffateatterissa

...lähteä roadtripille Suomen länsirannikolle (Vaasa-Kokkola-Pietarsaari-Hailuoto-Oulu)

Vain joitakin asioita mainitakseni.

Keinohedelmöitys

Pidän itseäni rohkeana ihmisenä, mutta tästä aiheesta en uskalla kirjoittaa julkista mielipidekirjoitusta omalla nimelläni, vaikka haluaisin. Olen aina ihmetellyt, miten ihmeessä jo 14 vuoden ajan laki on sallinut eli yhteiskuntamme on pitänyt hyväksyttävänä ja kannatettavana sitä, että nainen voi hankkia lapsen niin, ettei lapsella ole oikeutta tutustua toiseen vanhempaansa, ja että mies voi jaella sukusolujaan ottamatta minkäänlaista vastuuta isyydestään. Huomionarvoista on, että näkemykseni ei perustu mihinkään uskontoon, vaan henkilökohtaiseen käsitykseeni lapsen oikeuksista. Identifioidun agnostikoksi. Lisäksi, kuulun seksuaalivähemmistöön eikä lapsen hankkiminen ole siksi itsellenikään yksinkertainen asia.

Vuonna 2006 vahvistetun hedelmöityshoitolain mukaan henkilöllä, joka on voinut syntyä luovutetusta sukusolusta tai alkiosta, on salassapitosäännösten estämättä oikeus saada vasta 18 vuotta täytettyään palvelujen antajalta jäljennös hoitosuostumuksesta ja siihen merkitystä luovuttajan tunnuksesta. Ilmoittamalla luovutusrekisteriin luovuttajan tunnuksen hänellä on oikeus saada tietää luovuttajan henkilöllisyys. Voin vain kuvitella, millaista ahdistusta ja identeettikriisejä olisin 18 ikävuoteen mennessä ehtinyt kokea, jos en olisi saanut tietää isäni henkilöllisyyttä. 

Tiedän, että äidin vaikutusmahdollisuuksien ulottumattomissa olevista syistä lapsi ei välttämättä saa tutustua isäänsä, vaikka hän olisi saanut alkunsa suostumuksellisesta heteroseksistä. Isä voi esimerkiksi päättää kadota lapsen elämästä tai kuolla onnettomuudessa. Se on kuitenkin aivan eri asia kuin se, että äiti tietoisesti harkiten valitsee hankkia lapsen niin, ettei tämä saa tuntea isäänsä ennen aikuisuutta. 

YK:n lapsen oikeuksien sopimuksessakin todetaan, että lapsella on syntymästään lähtien oikeus tuntea vanhempansa. Lisäksi sopimusvaltioiden tulee kunnioittaa vanhemmastaan tai vanhemmistaan erossa asuvan lapsen oikeutta ylläpitää henkilökohtaisia suhteita ja suoria yhteyksiä kumpaankin vanhempaansa säännöllisesti, paitsi jos se on lapsen edun vastaista. Myös poikkeustilanteissa, kuten vanhemman vangitsemisen yhteydessä, sopimusvaltion on annettava pyynnöstä lapselle olennaiset tiedot poissaolevan perheenjäsenen olinpaikasta, paitsi jos tiedon antaminen saattaisi vahingoittaa lapsen hyvinvointia. 

Jokaisella lapsella on kaksi biologista vanhempaa riippumatta heidän seksuaalisesta tai sukupuolisesta suuntautumisestaan. Mielestäni hedelmöityshoitoasian voi rinnastaa siihen, saako lapsen uskonnosta päättää hänen puolestaan. Mielestäni ei saa. 

Yksinäisillä naisilla ja naispareilla on muitakin tapoja hankkia lapsi. Suomessa on paljon homopareja, jotka haaveilevat lapsesta mutta eivät voi sellaista ilman naista saada. On myös yksinäisiä, lapsesta haaveilevia heteromiehiä, jotka eivät ajoissa löydä sopivaa parisuhdetta lapsen saamiseksi. Apilaperheet ja kumppanuusvanhemmat ovat mielestäni lapsen edun mukaisia perheyhteisöjä, jos vanhemmat ovat hyvässä yhteistyössä keskenään. Ihan niin kuin hyvässä yhteistyössä olevat lapsen biologiset mutta eronneet vanhemmat ja heidän muodostamansa uusperheetkin voivat olla. 

Kun yhteiskuntamme on vielä monilta osin patriarkaalinen ja miehillä on kulttuurisia etuoikeuksia, niin tuntuu kovin kummalliselta, että lapsen hankinnassa naisilla on perusteeton ohituskaista. Koska pidän feminismiä tasavertaisuuden aatteena, niin en ymmärrä, miten hedelmöityshoitolakia voidaan pitää feministisenä. Eihän miehellä ole mahdollisuutta hankkia lasta ilman henkilöllisyytensä tunnustavaa naista - miksi naisella on oikeus käyttää anonyymeja sukusoluja? Pidän yksinäisten naisten ja naisparien hedelmäityshoitoja yksinkertaisesti itsekkäänä tekona. Se on naisten edun mukaista, ei lapsen.

Moni mies on tehnyt lapsen ottamatta vastuuta sen huolenpidosta ja elatuksesta, mutta eihän yhteiskunta varta vasten lainsäädännöllä tue heitä toimimaan niin. Päin vastoin, nainen voi lain mukaan vaatia biologista isää osallistumaan vähintään lapsen elatukseen. Hedelmöityshoitolaissa miehelle annetaan kuitenkin oikeus tehdä lapsi ilman, että lapsella on oikeutta tuntea häntä. En ymmärrä lainsäätäjien logiikkaa. Vaikka vanhempani eivät ole täydellisiä, olen sentään saanut tuntea heistä molemmat ja siten ymmärrän paremmin myös itseäni.