Olen kokenut onnellisuuden tunteen vain silloin, kun olen elänyt hetkessä, ollut läsnä sataprosenttisesti ja suolistosairauteni suhteen lähes oireeton tai kyennyt hetkellisesti irtautumaan fyysisesti epämukavasta olotilasta. Sellaisia hetkiä on harvoin ja ne kestävät yleensä vain muutaman minuutin. Olen kokenut onnea...
...hieroessani puolisoni selkää
...seksin aikana
...maatessani puolisoni kainalossa tai sylissä
...kuunnellessani hyvää musiikkia
...hyvän tuoksun leijaillessa nenääni
...keskittyessäni liikuntasuoritukseen
...onnistuneen liikuntasuorituksen jälkeen
...onnistuneen asiakastapaamisen jälkeen
...syödessäni jotain tosi hyvää (makuorgasmi)
...auringon paistaessa ja lämmittäessä kasvojani
...kasvohoidossa
...hieronnassa
...katsoessani hyvää elokuvaa tai ohjelmaa
...nousuhumalassa
...uppoutuneena mielenkiintoiseen keskusteluun läheisen kanssa
...lukiessani mukaansatempaavaa kirjaa
...kirjoittaessani
...halauksessa
...nauraessani vatsanpohjasta asti (erittäin harvinaista)
...eläinten seurassa (lähinnä kissat ja koirat)
...vauvaa hoitaessa
Ei siis aina noissa tilanteissa, vaan harvoin. Joka päivä olen tietysti onnellinen nukkuessani. Uni, tiedoton tila, on mielestäni elämän paras olomuoto. En ymmärrä sitä, kun jotkut harmittelevat, kuinka suuri osa elämästä kuluu nukkumiseen. Uni on helpotus, kun 90% hereilläoloajasta on tuskaa ja kärsimystä.
sunnuntai 26. maaliskuuta 2017
2004
Otteita päiväkirjastani vuodelta 2004 ollessani 15-vuotias ja 9. luokalla, menossa syksyllä lukioon:
22.5. Uskomatonta, mutta mä oon kaartumassa yhä enemmän ja enemmän mun veljen* elämäntyyliin: mä haluan liikkua mahdollisimman paljon ja syödä terveellistä ruokaa. Mä en tykkää nykyään enää edes kattoo telkkaria (lo. joitain hyviä leffoja). Ennen mä ajattelin usein, että "jes, kohta saa syödä jotain hyvää", kun nyt mä ajattelen, että "jes, mun ei tarvi syödä vielä pitkään aikaan". Mä oon edistyny ihan mielettömän hyvin: mun tavote on 45 kiloa, jollon mä tuntisin oloni ihanan kevyeksi ja kauniiksi ja jo nyt mä oon laihtunu 49 kiloon eli kolme kiloa. Kahessa viikossa!!! Eikä äiti oo huomannu juuri mitään. Mun veljen tapauksesta mä oon nimittäin oppinu, että kannattaa pitää suunsa kiinni vaikka täys olo tuntuis kuinka pahalta ja jos haluaa tietää jonkun ruuan ravintosisällön, ei kannata kysyä äidiltä vaan katsoa ite purkista kun kukaan ei oo näkemässä. Jo nyt musta tuntuu paljon paremmalta kun sillon, kun söin itteni ihan täyteen enkä pystyny vastustamaan himoani hyviin mutta epäterveellisiin ruokiin ja syömisen jälkeen jouduin vetämään vatsaa sisään (jos olin koulussa), mikä ei tosiaan tuntunut kivalta.
23.5. Eilen illalla, just ku mä ajattelin että miten tää voi olla näin helppoa, niin äiti tuli ja kysy että onko mun paino pysyny, kun näytän laihtuneen. Ei oo totta! Ja mä ku aattelin ettei kukaan muu voi määrätä mitä mä syön. Tää on kuin kertausta mun veljen painonpudotuksesta. Mut mähän en niille periks anna. Urheilemasta ne ei voi mua estää, ja kyllähän mä muuallakin syön ku kotona. Tai no, syön ja syön... syön, jos on nälkä. No okei, 45 kilon tavote mun on pakko jättää, mutta lihottamaan mä en tästä rupee. Mä oon aina luullu, et mä en pystyis laihduttaa ja nyt kun pystyin, mä oon niin ilonen etten kyllä tästä olosta hevillä luovu. Mut yks juttu mua kyl epäilyttää, nimittäin mun kuukautisten loppuminen. Ei ois pitäny kertoo siitä äidille mut ku mä en ihan oikeesti tykkää valehdella. No sehän sai niistä hyvän syyn valittaa mun laihtumisesta ja oman kehon kuuntelemisesta. Mutta kun ne kuukautiset on ollu pois jo kolme kuukautta ja mä oon laihtunu vaan kahen viimesen viikon aikana. Mä pidän kyllä huolen, että meen yksin sinne lääkärin vastaanotolle.
4.6. Nyt mun pitää sitte lihottaa, halusin tai en. Lääkärin määräyksestä. Ja nyt äiti on ihan raivona, kun ei ois kuulemma ikinä uskonu mun ryhtyvän laihduttamaan. Mut miks muuten kukaan jätkä ei ois ollu kiinnostunu musta ku siks et mä oon liian läski? Mä ahdistun ku mä syön paljon. Mä en todellakaan haluu koskaan sellaseks vaimoks jota mies oikeesti inhoo seksuaalisesti, muttei viitti sanoo. Enkä sellaseks, joka joka kevät sanoo, että "hups, oonpa taas lihonu pari kiloo ja näytän ihan karseelta bikineissä". Se on niin vittumaista! Eikä lihava nainen voi sitä paitsi saada hyvännäkösiä miehiä. Kaikki lähti oikeesti siitä, että mä olin kateellinen mun veljelle. Mä en haluu ruveta taas läskiks, mä tunnen jo kuinka mun reidet ja pakarat alkaa hyllyä ku söin yhen runsaamman aterian. Miks mun veli on sit niin laiha? Sen vartalo on just semmonen minkä mä haluisin: hoikka ja lihaksikas. Ku mä en oo laiha, ku oisinki!! Jo pienestä pitäen mä oon kuunnellu ku joku on sanonu jotain toista tyttöö laihaks. Ku mä saisinki kuulla ne sanat ees kerran jonku muunki suusta ku äidin! Eikä äiti haluis antaa mun urheillakaan paljoa, etten mä vaan laihdu! No okei sitte, mä hankin ne kaks vitun kiloa takas, mutta lihaksina. Mun veli on ollu lihotuskuurilla jo varmaan vuoden muttei se oo tuottanu tulosta pätkän vertaa, hokee vaan olevansa parempi ihminen ku muut ku syö tunteen mukaan. Mutta kun se on täysikänen niin se saa päättää itse asioistaan.
Mä inhoon itteeni, koska kukaan jätkä ei oo snaonu mua kauniiks. Mulle on ihan sama kun sen sanoo joku täti tai kaheksankymppinen mummo tai perverssi sukulaismies, koska ne sanoo sen kelle tahansa. Mut jos joku merkittävä kertois mun olevan kaunis, niin se todella nostais mun itsetuntoa ja -luottamusta. Eihän mul oo edes rintoja. On hullua kuvitellakaan, että joku vois ihastua tällaseen poikatyttöön.
*Päiväkirjassa kirjoitin veljestäni tietysti nimellä. Kyse on samasta veljestä, joka lopetti elämänsä viime syksynä.
22.5. Uskomatonta, mutta mä oon kaartumassa yhä enemmän ja enemmän mun veljen* elämäntyyliin: mä haluan liikkua mahdollisimman paljon ja syödä terveellistä ruokaa. Mä en tykkää nykyään enää edes kattoo telkkaria (lo. joitain hyviä leffoja). Ennen mä ajattelin usein, että "jes, kohta saa syödä jotain hyvää", kun nyt mä ajattelen, että "jes, mun ei tarvi syödä vielä pitkään aikaan". Mä oon edistyny ihan mielettömän hyvin: mun tavote on 45 kiloa, jollon mä tuntisin oloni ihanan kevyeksi ja kauniiksi ja jo nyt mä oon laihtunu 49 kiloon eli kolme kiloa. Kahessa viikossa!!! Eikä äiti oo huomannu juuri mitään. Mun veljen tapauksesta mä oon nimittäin oppinu, että kannattaa pitää suunsa kiinni vaikka täys olo tuntuis kuinka pahalta ja jos haluaa tietää jonkun ruuan ravintosisällön, ei kannata kysyä äidiltä vaan katsoa ite purkista kun kukaan ei oo näkemässä. Jo nyt musta tuntuu paljon paremmalta kun sillon, kun söin itteni ihan täyteen enkä pystyny vastustamaan himoani hyviin mutta epäterveellisiin ruokiin ja syömisen jälkeen jouduin vetämään vatsaa sisään (jos olin koulussa), mikä ei tosiaan tuntunut kivalta.
23.5. Eilen illalla, just ku mä ajattelin että miten tää voi olla näin helppoa, niin äiti tuli ja kysy että onko mun paino pysyny, kun näytän laihtuneen. Ei oo totta! Ja mä ku aattelin ettei kukaan muu voi määrätä mitä mä syön. Tää on kuin kertausta mun veljen painonpudotuksesta. Mut mähän en niille periks anna. Urheilemasta ne ei voi mua estää, ja kyllähän mä muuallakin syön ku kotona. Tai no, syön ja syön... syön, jos on nälkä. No okei, 45 kilon tavote mun on pakko jättää, mutta lihottamaan mä en tästä rupee. Mä oon aina luullu, et mä en pystyis laihduttaa ja nyt kun pystyin, mä oon niin ilonen etten kyllä tästä olosta hevillä luovu. Mut yks juttu mua kyl epäilyttää, nimittäin mun kuukautisten loppuminen. Ei ois pitäny kertoo siitä äidille mut ku mä en ihan oikeesti tykkää valehdella. No sehän sai niistä hyvän syyn valittaa mun laihtumisesta ja oman kehon kuuntelemisesta. Mutta kun ne kuukautiset on ollu pois jo kolme kuukautta ja mä oon laihtunu vaan kahen viimesen viikon aikana. Mä pidän kyllä huolen, että meen yksin sinne lääkärin vastaanotolle.
4.6. Nyt mun pitää sitte lihottaa, halusin tai en. Lääkärin määräyksestä. Ja nyt äiti on ihan raivona, kun ei ois kuulemma ikinä uskonu mun ryhtyvän laihduttamaan. Mut miks muuten kukaan jätkä ei ois ollu kiinnostunu musta ku siks et mä oon liian läski? Mä ahdistun ku mä syön paljon. Mä en todellakaan haluu koskaan sellaseks vaimoks jota mies oikeesti inhoo seksuaalisesti, muttei viitti sanoo. Enkä sellaseks, joka joka kevät sanoo, että "hups, oonpa taas lihonu pari kiloo ja näytän ihan karseelta bikineissä". Se on niin vittumaista! Eikä lihava nainen voi sitä paitsi saada hyvännäkösiä miehiä. Kaikki lähti oikeesti siitä, että mä olin kateellinen mun veljelle. Mä en haluu ruveta taas läskiks, mä tunnen jo kuinka mun reidet ja pakarat alkaa hyllyä ku söin yhen runsaamman aterian. Miks mun veli on sit niin laiha? Sen vartalo on just semmonen minkä mä haluisin: hoikka ja lihaksikas. Ku mä en oo laiha, ku oisinki!! Jo pienestä pitäen mä oon kuunnellu ku joku on sanonu jotain toista tyttöö laihaks. Ku mä saisinki kuulla ne sanat ees kerran jonku muunki suusta ku äidin! Eikä äiti haluis antaa mun urheillakaan paljoa, etten mä vaan laihdu! No okei sitte, mä hankin ne kaks vitun kiloa takas, mutta lihaksina. Mun veli on ollu lihotuskuurilla jo varmaan vuoden muttei se oo tuottanu tulosta pätkän vertaa, hokee vaan olevansa parempi ihminen ku muut ku syö tunteen mukaan. Mutta kun se on täysikänen niin se saa päättää itse asioistaan.
Mä inhoon itteeni, koska kukaan jätkä ei oo snaonu mua kauniiks. Mulle on ihan sama kun sen sanoo joku täti tai kaheksankymppinen mummo tai perverssi sukulaismies, koska ne sanoo sen kelle tahansa. Mut jos joku merkittävä kertois mun olevan kaunis, niin se todella nostais mun itsetuntoa ja -luottamusta. Eihän mul oo edes rintoja. On hullua kuvitellakaan, että joku vois ihastua tällaseen poikatyttöön.
*Päiväkirjassa kirjoitin veljestäni tietysti nimellä. Kyse on samasta veljestä, joka lopetti elämänsä viime syksynä.
perjantai 17. maaliskuuta 2017
Kevät
On ihan turha sanoa ihmiselle, jonka perheenjäsen on tehnyt itsemurhan, että kaikki järjestyy. Tuo sanonta kuulostaa korvaani entistäkin absurdimmalta ja epärealistisemmalta. Kaikki ei todellakaan järjesty ja kuka vaan voi kuolla milloin vaan, joten älä vaivaudu puhumaan paskaa.
Olen helpottunut työpaikan vaihdosta, siitä että työstressini on laskenut puoleen. Huomaan kuitenkin, että heti kun työtehtäviä on alkanut kasautua uudessakin työssä, niin menen psyykkisesti paniikkiin siitä pelosta, että joutuisin taas samaan kuormitustilaan. Pelkään, että vittumainen mieleni saa minut stressaantumaan yhä pienemmästä työmäärästä. Tunnen myös suurta epäonnistumista siitä, etten kyennyt jatkamaan edellisessä työssäni, vaikka jotkut toiset pystyvät. Olen edelleen sitä mieltä, että edellinen työnantajani oli ja on täysin kusipäinen organisaatio, eivätkä sen johtajat välitä työntekijöiden ja asiakkaiden todellisesta hyvinvoinnista kaikista kermaisista puheistaan huolimatta. Jotkut kollegani kuitenkin pystyivät sivuuttamaan kaiken sen epäoikeudenmukaisuuden ja vääryyden ja keskittymään omaan asiakastyöhönsä kuin eläen jossakin kuplassa. Jos kykenisin sellaiseen, niin olisin voinut jatkaa entisessä työssäni. Toivon todella, että nykyinen työnantajani ei osoittaudu samanlaiseksi kuin edellinen.
Oli tosi paska järjestely, että jouduin palaamaan vielä lomalta takaisin entiseen työhöni, ennen kuin aloitin uudessa, ja hyppäsin suoraan edellisestä työstä uuteen ilman, että siinä välissä olisi ollut lomaa. Edes loman tai sairausloman jälkeen minulla ei ole ollut levännyt ja virkistynyt olo sitten viime syksyn. Viikon talvilomani ensimmäiset kolme päivää vatsavaivani olivat niin pahat, ettei lomailusta tullut mitään. Kahvilassa purskahdin itkuun siitä, että olin niin väsynyt kipuihin ja pettymyksiin.
Myös ensimmäinen päiväni uudessa työpaikassa oli todella tuskainen kuolemankipeän vatsani takia. Tänään jouduin jäämään kotiin, koska edelliset kolme päivää vatsavaivani ovat olleet aina lounaan jälkeen seuraavaan aamuun asti niin sietämättömiä, että jos olisin vielä neljännen päivän joutunut kestämään ja peittelemään sitä sosiaalisissa tilanteissa, olisin iltaan mennessä ihan ranteet auki -mielentilassa. Kipu toissailtana oli jotain aivan sanoinkuvaamatonta, mutta olin kavereiden kanssa teatterissa ja jouduin sinnittelemään. Sellainen on traumaattista. Sinä iltana päätin, etten enää koskaan sovi vapaa-ajalle mitään tapaamisia ja menoja muualle kuin omaan kotiini. Olen kirjaimellisesti traumatisoitunut kaikista niistä sadoista kerroista, kun olen joutunut peittelemään todellista olotilaani, ajatuksiani ja tunteitani ja esittämään, että kaikki on ok. Toissailtana ratkaisuni oli olla mahdollisimman paljon hiljaa ja osallistumatta keskusteluun, koska pääni oli täynnä vain negatiivisia ajatuksia ja tunteita ja jouduin keskittämään kaiken energiani pysyäkseni tajuissani sen vatsakivun kanssa. Hymyileminen oli lähes mahdotonta. Vaikka olen vaihtanut vähemmän kuormittavaan työhön, epäilen edelleen, olenko ylipäänsä työkykyinen.
Olen jo usean kuukauden ajan saanut päivittäin outoja jumittumiskohtauksia, jollaisia en ole ennen kokenut. Olen esimerkiksi töissä kirjoittamassa tai lukemassa jotain, kun yhtäkkiä pääni tyhjenee ihan totaalisesti ja jään ikään kuin kuuntelemaan ihmeissäni pääni sisäistä hiljaisuutta. Yritän saada kiinni siitä, mikä mielessäni oli ennen jumittumista, mutta menee kauan, ennen kuin psyykkinen lukko aukeaa. Ikään kuin joku pääni sisällä puhuva ihminen paiskaisi yhtäkkiä oven kiinni kesken lauseen, ja rynkytettyäni ovea jonkin aikaa, saan sen taas auki ja voin jatkaa keskustelua. En tiedä, onko tämä muille ymmärrettävä kuvaus, mutta juuri tuolta minusta tuntuu. Koen ne tilanteet aika pelottaviksi. Uskon, että kohtaukset johtuvat ylikuormituksesta ja masennuksesta. Viime viikolla sain sellaisen ahdistuskohtauksen töissä, että jouduin taas ottamaan rauhoittavia. Käteni alkoivat täristä, sain kuumia aaltoja, vatsani heitti volttia, päässäni soi pakkoajatuksia, tein pakkoliikkeitä ja pelkäsin joutuvani kohtaamaan muita ihmisiä. Päällimmäinen tunne oli ahdistava, kokonaisvaltainen pelko. En ikinä pärjäisi ilman rauhoittavia.
Minusta on tuntunut hankalalta jutella niitä näitä uusien työtoverieni kanssa. Haluaisin ihan ensin tietää heidän taustansa ja että he tietäisivät minun. En tarkoita työuraa, vaan henkilökohtaista elämää. Minua ahdistaa, että uudessa työyhteisössä ei tiedetä siitä, että menetin veljeni vain muutama kuukausi sitten. Edellisessä työpaikassani kaikki tiesivät siitä, ja se oli minusta helpottavaa. Vielä en ole löytänyt sopivaa hetkeä kertoa siitä kuin yhdelle tiimikaverilleni. Saisin vähän oudon maineen, jos yhtäkkiä lounaspöydässä toteaisin: "Mun veli teki syksyllä itsemurhan". Koska muut eivät tiedä siitä, oletan koko ajan, että heilläkin voi olla samankaltaisia suuria salaisuuksia, minkä vuoksi koen vaikeaksi lähestyä heitä ja jutella niitä näitä. Samalla tavoin on ahdistavaa joutua salaamaan psyykkisiä ongelmiaan. Oletus on, että kaikki työssäkäyvät ihmiset voivat hyvin ja ovat ennen kaikkea psyykkisesti terveitä. Varsinkin työssä, jossa on paljon mielenterveysongelmista kärsiviä asiakkaita. Heistä puhutaan "toisina" ikään kuin kukaan meistä ei voisi kuulua samaan kategoriaan. Se on ihan perseestä. Inhoan kaikkea salailua, jonka tarkoituksena on vain pitää yllä valheellista kulissia.
Olen aina tai ainakin koko aikuisikäni inhonnut small talkia yli kaiken. Minusta on miljoona kertaa miellyttävämpi vaihtoehto olla hiljaa kuin jauhaa paskaa ihan vain hiljaisuuden täyttämiseksi. Kun muut puhuvat vaikkapa säästä minuuttia kauemmin, niin minä poistun paikalta vähin äänin. En myöskään koe mitään merkitystä sellaisilla kaverisuhteilla, joissa ei puhuta avoimesti myös negatiivisista kokemuksista, ajatuksista ja tunteista. Aina kun joku kaveri sanoo, että hänelle kuuluu vain hyvää, niin vakuutan itselleni, että hän vaan ei kerro koko totuutta. Miten kukaan voisi tässä maailmassa voida hyvin ja olla onnellinen? Ihan absurdi ajatus.
Olen helpottunut työpaikan vaihdosta, siitä että työstressini on laskenut puoleen. Huomaan kuitenkin, että heti kun työtehtäviä on alkanut kasautua uudessakin työssä, niin menen psyykkisesti paniikkiin siitä pelosta, että joutuisin taas samaan kuormitustilaan. Pelkään, että vittumainen mieleni saa minut stressaantumaan yhä pienemmästä työmäärästä. Tunnen myös suurta epäonnistumista siitä, etten kyennyt jatkamaan edellisessä työssäni, vaikka jotkut toiset pystyvät. Olen edelleen sitä mieltä, että edellinen työnantajani oli ja on täysin kusipäinen organisaatio, eivätkä sen johtajat välitä työntekijöiden ja asiakkaiden todellisesta hyvinvoinnista kaikista kermaisista puheistaan huolimatta. Jotkut kollegani kuitenkin pystyivät sivuuttamaan kaiken sen epäoikeudenmukaisuuden ja vääryyden ja keskittymään omaan asiakastyöhönsä kuin eläen jossakin kuplassa. Jos kykenisin sellaiseen, niin olisin voinut jatkaa entisessä työssäni. Toivon todella, että nykyinen työnantajani ei osoittaudu samanlaiseksi kuin edellinen.
Oli tosi paska järjestely, että jouduin palaamaan vielä lomalta takaisin entiseen työhöni, ennen kuin aloitin uudessa, ja hyppäsin suoraan edellisestä työstä uuteen ilman, että siinä välissä olisi ollut lomaa. Edes loman tai sairausloman jälkeen minulla ei ole ollut levännyt ja virkistynyt olo sitten viime syksyn. Viikon talvilomani ensimmäiset kolme päivää vatsavaivani olivat niin pahat, ettei lomailusta tullut mitään. Kahvilassa purskahdin itkuun siitä, että olin niin väsynyt kipuihin ja pettymyksiin.
Myös ensimmäinen päiväni uudessa työpaikassa oli todella tuskainen kuolemankipeän vatsani takia. Tänään jouduin jäämään kotiin, koska edelliset kolme päivää vatsavaivani ovat olleet aina lounaan jälkeen seuraavaan aamuun asti niin sietämättömiä, että jos olisin vielä neljännen päivän joutunut kestämään ja peittelemään sitä sosiaalisissa tilanteissa, olisin iltaan mennessä ihan ranteet auki -mielentilassa. Kipu toissailtana oli jotain aivan sanoinkuvaamatonta, mutta olin kavereiden kanssa teatterissa ja jouduin sinnittelemään. Sellainen on traumaattista. Sinä iltana päätin, etten enää koskaan sovi vapaa-ajalle mitään tapaamisia ja menoja muualle kuin omaan kotiini. Olen kirjaimellisesti traumatisoitunut kaikista niistä sadoista kerroista, kun olen joutunut peittelemään todellista olotilaani, ajatuksiani ja tunteitani ja esittämään, että kaikki on ok. Toissailtana ratkaisuni oli olla mahdollisimman paljon hiljaa ja osallistumatta keskusteluun, koska pääni oli täynnä vain negatiivisia ajatuksia ja tunteita ja jouduin keskittämään kaiken energiani pysyäkseni tajuissani sen vatsakivun kanssa. Hymyileminen oli lähes mahdotonta. Vaikka olen vaihtanut vähemmän kuormittavaan työhön, epäilen edelleen, olenko ylipäänsä työkykyinen.
Olen jo usean kuukauden ajan saanut päivittäin outoja jumittumiskohtauksia, jollaisia en ole ennen kokenut. Olen esimerkiksi töissä kirjoittamassa tai lukemassa jotain, kun yhtäkkiä pääni tyhjenee ihan totaalisesti ja jään ikään kuin kuuntelemaan ihmeissäni pääni sisäistä hiljaisuutta. Yritän saada kiinni siitä, mikä mielessäni oli ennen jumittumista, mutta menee kauan, ennen kuin psyykkinen lukko aukeaa. Ikään kuin joku pääni sisällä puhuva ihminen paiskaisi yhtäkkiä oven kiinni kesken lauseen, ja rynkytettyäni ovea jonkin aikaa, saan sen taas auki ja voin jatkaa keskustelua. En tiedä, onko tämä muille ymmärrettävä kuvaus, mutta juuri tuolta minusta tuntuu. Koen ne tilanteet aika pelottaviksi. Uskon, että kohtaukset johtuvat ylikuormituksesta ja masennuksesta. Viime viikolla sain sellaisen ahdistuskohtauksen töissä, että jouduin taas ottamaan rauhoittavia. Käteni alkoivat täristä, sain kuumia aaltoja, vatsani heitti volttia, päässäni soi pakkoajatuksia, tein pakkoliikkeitä ja pelkäsin joutuvani kohtaamaan muita ihmisiä. Päällimmäinen tunne oli ahdistava, kokonaisvaltainen pelko. En ikinä pärjäisi ilman rauhoittavia.
Minusta on tuntunut hankalalta jutella niitä näitä uusien työtoverieni kanssa. Haluaisin ihan ensin tietää heidän taustansa ja että he tietäisivät minun. En tarkoita työuraa, vaan henkilökohtaista elämää. Minua ahdistaa, että uudessa työyhteisössä ei tiedetä siitä, että menetin veljeni vain muutama kuukausi sitten. Edellisessä työpaikassani kaikki tiesivät siitä, ja se oli minusta helpottavaa. Vielä en ole löytänyt sopivaa hetkeä kertoa siitä kuin yhdelle tiimikaverilleni. Saisin vähän oudon maineen, jos yhtäkkiä lounaspöydässä toteaisin: "Mun veli teki syksyllä itsemurhan". Koska muut eivät tiedä siitä, oletan koko ajan, että heilläkin voi olla samankaltaisia suuria salaisuuksia, minkä vuoksi koen vaikeaksi lähestyä heitä ja jutella niitä näitä. Samalla tavoin on ahdistavaa joutua salaamaan psyykkisiä ongelmiaan. Oletus on, että kaikki työssäkäyvät ihmiset voivat hyvin ja ovat ennen kaikkea psyykkisesti terveitä. Varsinkin työssä, jossa on paljon mielenterveysongelmista kärsiviä asiakkaita. Heistä puhutaan "toisina" ikään kuin kukaan meistä ei voisi kuulua samaan kategoriaan. Se on ihan perseestä. Inhoan kaikkea salailua, jonka tarkoituksena on vain pitää yllä valheellista kulissia.
Olen aina tai ainakin koko aikuisikäni inhonnut small talkia yli kaiken. Minusta on miljoona kertaa miellyttävämpi vaihtoehto olla hiljaa kuin jauhaa paskaa ihan vain hiljaisuuden täyttämiseksi. Kun muut puhuvat vaikkapa säästä minuuttia kauemmin, niin minä poistun paikalta vähin äänin. En myöskään koe mitään merkitystä sellaisilla kaverisuhteilla, joissa ei puhuta avoimesti myös negatiivisista kokemuksista, ajatuksista ja tunteista. Aina kun joku kaveri sanoo, että hänelle kuuluu vain hyvää, niin vakuutan itselleni, että hän vaan ei kerro koko totuutta. Miten kukaan voisi tässä maailmassa voida hyvin ja olla onnellinen? Ihan absurdi ajatus.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)