Keinohedelmöitys

Pidän itseäni rohkeana ihmisenä, mutta tästä aiheesta en uskalla kirjoittaa julkista mielipidekirjoitusta omalla nimelläni, vaikka haluaisin. Olen aina ihmetellyt, miten ihmeessä jo 14 vuoden ajan laki on sallinut eli yhteiskuntamme on pitänyt hyväksyttävänä ja kannatettavana sitä, että nainen voi hankkia lapsen niin, ettei lapsella ole oikeutta tutustua toiseen vanhempaansa, ja että mies voi jaella sukusolujaan ottamatta minkäänlaista vastuuta isyydestään. Huomionarvoista on, että näkemykseni ei perustu mihinkään uskontoon, vaan henkilökohtaiseen käsitykseeni lapsen oikeuksista. Identifioidun agnostikoksi. Lisäksi, kuulun seksuaalivähemmistöön eikä lapsen hankkiminen ole siksi itsellenikään yksinkertainen asia.

Vuonna 2006 vahvistetun hedelmöityshoitolain mukaan henkilöllä, joka on voinut syntyä luovutetusta sukusolusta tai alkiosta, on salassapitosäännösten estämättä oikeus saada vasta 18 vuotta täytettyään palvelujen antajalta jäljennös hoitosuostumuksesta ja siihen merkitystä luovuttajan tunnuksesta. Ilmoittamalla luovutusrekisteriin luovuttajan tunnuksen hänellä on oikeus saada tietää luovuttajan henkilöllisyys. Voin vain kuvitella, millaista ahdistusta ja identeettikriisejä olisin 18 ikävuoteen mennessä ehtinyt kokea, jos en olisi saanut tietää isäni henkilöllisyyttä. 

Tiedän, että äidin vaikutusmahdollisuuksien ulottumattomissa olevista syistä lapsi ei välttämättä saa tutustua isäänsä, vaikka hän olisi saanut alkunsa suostumuksellisesta heteroseksistä. Isä voi esimerkiksi päättää kadota lapsen elämästä tai kuolla onnettomuudessa. Se on kuitenkin aivan eri asia kuin se, että äiti tietoisesti harkiten valitsee hankkia lapsen niin, ettei tämä saa tuntea isäänsä ennen aikuisuutta. 

YK:n lapsen oikeuksien sopimuksessakin todetaan, että lapsella on syntymästään lähtien oikeus tuntea vanhempansa. Lisäksi sopimusvaltioiden tulee kunnioittaa vanhemmastaan tai vanhemmistaan erossa asuvan lapsen oikeutta ylläpitää henkilökohtaisia suhteita ja suoria yhteyksiä kumpaankin vanhempaansa säännöllisesti, paitsi jos se on lapsen edun vastaista. Myös poikkeustilanteissa, kuten vanhemman vangitsemisen yhteydessä, sopimusvaltion on annettava pyynnöstä lapselle olennaiset tiedot poissaolevan perheenjäsenen olinpaikasta, paitsi jos tiedon antaminen saattaisi vahingoittaa lapsen hyvinvointia. 

Jokaisella lapsella on kaksi biologista vanhempaa riippumatta heidän seksuaalisesta tai sukupuolisesta suuntautumisestaan. Mielestäni hedelmöityshoitoasian voi rinnastaa siihen, saako lapsen uskonnosta päättää hänen puolestaan. Mielestäni ei saa. 

Yksinäisillä naisilla ja naispareilla on muitakin tapoja hankkia lapsi. Suomessa on paljon homopareja, jotka haaveilevat lapsesta mutta eivät voi sellaista ilman naista saada. On myös yksinäisiä, lapsesta haaveilevia heteromiehiä, jotka eivät ajoissa löydä sopivaa parisuhdetta lapsen saamiseksi. Apilaperheet ja kumppanuusvanhemmat ovat mielestäni lapsen edun mukaisia perheyhteisöjä, jos vanhemmat ovat hyvässä yhteistyössä keskenään. Ihan niin kuin hyvässä yhteistyössä olevat lapsen biologiset mutta eronneet vanhemmat ja heidän muodostamansa uusperheetkin voivat olla. 

Kun yhteiskuntamme on vielä monilta osin patriarkaalinen ja miehillä on kulttuurisia etuoikeuksia, niin tuntuu kovin kummalliselta, että lapsen hankinnassa naisilla on perusteeton ohituskaista. Koska pidän feminismiä tasavertaisuuden aatteena, niin en ymmärrä, miten hedelmöityshoitolakia voidaan pitää feministisenä. Eihän miehellä ole mahdollisuutta hankkia lasta ilman henkilöllisyytensä tunnustavaa naista - miksi naisella on oikeus käyttää anonyymeja sukusoluja? Pidän yksinäisten naisten ja naisparien hedelmäityshoitoja yksinkertaisesti itsekkäänä tekona. Se on naisten edun mukaista, ei lapsen.

Moni mies on tehnyt lapsen ottamatta vastuuta sen huolenpidosta ja elatuksesta, mutta eihän yhteiskunta varta vasten lainsäädännöllä tue heitä toimimaan niin. Päin vastoin, nainen voi lain mukaan vaatia biologista isää osallistumaan vähintään lapsen elatukseen. Hedelmöityshoitolaissa miehelle annetaan kuitenkin oikeus tehdä lapsi ilman, että lapsella on oikeutta tuntea häntä. En ymmärrä lainsäätäjien logiikkaa. Vaikka vanhempani eivät ole täydellisiä, olen sentään saanut tuntea heistä molemmat ja siten ymmärrän paremmin myös itseäni.

Reaktio

Olen jokseenkin yllättynyt siitä, ettei kukaan niistä muutamista läheisistä, joita olen nähnyt marraskuun jälkeen sisätiloissa eli ilman toppavaatteita, ole kommentoinut sanallakaan laihtumistani, vaikka tietävät syömishäiriötaustastani ja elivät sitä aikaa kanssani. Laihduin joulu-tammikuussa 12 kiloa ja vaatekokoni pieneni yhdellä koolla. En ole kaivannut kehuja tai ihailua, sillä en ole tavoitellut laihtumista eikä minulla ole ollut tarvetta laihtua. Sitäkin suuremmalla syyllä asiasta huomauttaminen olisi ollut aiheellinen välittämisen ja huolen ilmaus. Arvelen, että laihtumiseni on ollut nähtävissä myös videopuheluissa ystävien kanssa, vaikka niissä ei näe koko vartaloa. Tämä hiljaisuus on saanut miettimään, kuinka paljon minun pitäisi laihtua, että joku puhuisi siitä ääneen. Työyhteisössä ymmärrän kyllä, ettei ulkonäön kommentoimista pidetä soveliaana, ellei kommentti ole yksiselitteisen myönteinen.

Laihduin, koska minulla ei ollut ruokahalua. Edellisessä tekstissä mainitsin, kuinka tunnistin masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön pahenemisen oireet. Yksi niistä oli ruokahaluttomuus. Edes suklaata ei tehnyt mieli, ja jos sitä kokeilinkin syödä, niin en saanut siitä mitään kiksejä. Huomasin ajattelevani samoin kuin ennen parisuhdetta, että vain itselle ruoan laittaminen tuntuu turhalta ja yksinäiseltä. Taaperoikäisen lapseni ruokavalio kun on sen verran valikoiva ja tylsä, että hänestä ei oikein saa nautinnonjakajaa äyriäispastaillalliselle. Kun koronan takia en ole halunnut käydä ravintoloissa tai kahviloissakaan, niin syöminen on tuntunut vain välttämättömältä toiminnalta vähimmäisenergiansaannin varmistamiseksi. 

Laihtumista edisti lisäksi se, että ensimmäistä kertaa sitten maaliskuun pystyin erilleen muuton myötä osallistumaan ryhmäliikuntaan eli harrastamaan muutakin kuin hyötyliikuntaa. Parisuhteessa etäjumppailu ei onnistunut, koska puolisoni oli lähes aina kotona eikä meillä ollut yhteisessä kodissa muuta jumppatilaa kuin olohuone. No kesällä kävin pari kertaa puistojumpassa mutta siinä kaikki. Vähitellen joulun jälkeen aloin nauttia liikunnasta. 

Lisäksi syöminen lisää aina riskiä suolistosairauteni oireiden lisääntymiselle. Kun psyykkinen vointini jo itsessään pahensi suolisto-oireita, niin ainoa keino vähentää niitä oli vähentää syömistä. Psyykkistä vointia kun ei ihan yhtä yksinkertaisesti muuteta. Hiilihydraatit ja suuret annoskoot lisäävät vatsavaivoja eniten, joten olen syönyt viime aikoina varsin proteiini- ja kasvispainotteisesti. Ympäristösyistä luovuin kokonaan punaisesta lihasta.

Ruokahaluni parani hieman, kun pahin erokriisi, masentava ja ahdistava joulukuu oli ohi. Masennusoireet hellittivät, ahdistuskohtaukset loppuivat ja hetkittäin nautin ruoasta.

Muutama viikko sitten siirryin taas uuteen työtehtävään joskin samalla työnantajalla ja tutussa työyhteisössä. Kuten aina, muutos jännitti etukäteen. Tiesin, että olisin katunut jälkikäteen, jos en olisi hakenut työtä. Silti en ole edelleenkään varma, oliko se hyvä vai huono valinta. Ensimmäiset viikot ovat olleet äärimmäisen stressin ja kuormituksen täyteisiä. Juuri kun alkoi helpottaa, hankin itselleni uuden psyykkisen kuormitustekijän. Sekä arki-iltaisin että sunnuntaisin olen jo ehtinyt harkita, että heittäisin hanskat tiskiin. Vaikka aiempikin työtehtäväni oli kuormittava, niin silti menin joka päivä mielelläni ja innoissani töihin enkä edes harkinnut työpaikan vaihtoa. Sunnuntaisin ei ahdistanut. Silloin työtä kuormittavampaa oli parisuhde ja kotielämä. Toistaiseksi olen kyennyt ajattelemaan, että alku on aina vaikein ja oppimisen myötä kuormitus vähenee. Täytyy sanoa, että nykyinen esihenkilöni ei ole tehnyt uuden omaksumista helpoksi. Se ei tosin sosiaalialalla ja julkisella sektorilla yllätä. Organisaation itse- ja yhteisöohjautuvuus on viety niin pitkälle, että uusi työntekijä saa itse perehdyttää itsensä. 

Samalla olen etsinyt omistusasuntoa, käynyt näytöissä, tehnyt ostotarjouksen ja asuntolainahakemuksia sekä käynyt lainaneuvotteluja. Huhhuh.

Stressaantuneena ruokahaluni on edelleen melko huono ja vatsavaivojen takia syöminen ei houkuta. Nyt ajattelen syöväni intuitiivisesti, vaikka se on osittain itsepetosta. Intuitiivista olisi syödä ennen kuin on hirveä nälkä.