Syksy

Kesä tuli ja meni. Jos mahdollista, niin minusta tuntuu, että nopeammin kuin koskaan. Saatuani lääkereseptin (Librax) suolistosairauteeni toukokuussa ja vatsaoireiluni vähennyttyä sen myötä jaksoin töissä ja voin pitkästä aikaa hyvin kesä-heinäkuun. Elokuun olin lomalla ja se sujui pääosin tosi kivasti. Ensimmäisen viikon töissä loman jälkeen jaksoin ja viihdyin hyvin, toisenkin vielä ihan hyvin. Sitten huomasin, kuinka työt taas alkoivat kertyä ja alkoi tuntua siltä, että kaikki karkaa käsistä, en millään pysy perässä. Työntekijöiden vaihtuvuus kuormittaa ja harmittaa minua valtavasti, vaikka sinänsä on tietysti kiinnostavaa tutustua uusiin ihmisiin. Vatsavaivani ovat lisääntyneet parin viime viikon ajan ja ensi viikolla minun on selvittävä kokonaan ilman lääkettä. Ensimmäisen taukoviikon pidin heinäkuussa ja maanantaista keskiviikkoon voin vielä hyvin, mutta torstaista sunnuntaihin olin tuskissa. Oireet palasivat yhtä pahoina, kuin mitä ne olivat vielä keväällä. Se tietysti auttoi kestämään ne, että tiesin saavani lääkettä taas maanantaina. Taukoviikko on kuitenkin pidettävä, koska Librax on bentsodiatsepiini ja aiheuttaa voimakasta riippuvuutta.

Kun huomasin maahan ilmestyneen yhtäkkiä kasoittain kuivia lehtiä, tunsin syvän synkkyyden aallon pyyhkäisevän ylitseni. Se oli ensimmäinen ja niitä riittänee pitkälle kevääseen asti. Ajatus syksyn ja talven pimeydestä ja kylmyydestä on niin raskas ja vastenmielinen, että en oikein kykene edes käsittelemään sitä. Yritän vaan olla ajattelematta asiaa, koska en ainakaan toistaiseksi ole pystynyt muuttamaan ajatteluani siitä positiiviseksi. Samoin lähenee joulu, johon liittyen en koe mitään muuta iloista, kuin sen että saan taas keksiä, ostella ja antaa lahjoja. Annanhan niitä pitkin vuotta mutta jouluna se on jotenkin hyväksyttävämpää. Toisinaan koen lahjovani läheisiäni pysymään rinnallani siten, että annan heille lahjoja. Koska kuten olen aiemmin kirjoittanut, minun on usein helvetin vaikea käsittää, miksi kukaan haluaisi olla kaverini saati puolisoni. Taas syntymäpäiväjuhlieni yhteydessä sisäinen kriitikkoni vakuutti minulle, että yli puolet kutsutuista ei osallistunut juhliin, koska eivät tykkää minusta. Toki kaikki perustelivat minulle, miksi eivät pystyneet tulemaan, ja on täysin ymmärrettävää, että ihmisillä on päällekkäista ohjelmaa. Kun juhliin sitten tuli alle puolet kutsutuista, päällimmäisenä ajattelin, että tässäkö ovat kaikki, jotka minusta oikeasti välittävät. Ja vieläpä että ehkä hekin tulivat vain siksi, ettei heillä ollut parempaakaan tekemistä juuri kyseiselle illalle. Hyvä ruoka, parempi mieli - siihen tyyliin.

Tuntuu, että putoan taas. Syyskuun ensimmäisellä viikolla psykiatrin vastaanotolla masennustestieni tulos oli ensimmäistä kertaa vuoteen vain lievän ja keskivaikean masennuksen rajalla, keskivaikean puolella. No, nyt pari viikkoa myöhemmin vastaisin kysymyksiin taas ihan eri tavalla. Instagramin mielenterveys- ja kehopositiivisuusliike on auttanut minua muutaman kuukauden ajan positiivisen ajattelun kasvattamisessa ja kriittisen minän vaientamisessa. Toisaalta olen alkanut miettiä, että vaikka seuraamani tilit ovat nimenomaan toiveikkaita ja kannustavia, niin ylläpitääkö niiden seuraaminen sairaan ihmisen identiteettiä minussa. En tiedä.

Kävin puolisoni kanssa kesällä Pariisissa. Eiffel-tornin juurella aloin yhtäkkiä itkeä niin, ettei siitä meinannut tulla loppua. Se johtui siitä, että mieleeni palasivat ne kaikki tunteet ja ajatukset, joita kävin läpi silloin, kun viimeksi olin samassa paikassa syksyllä 2008. Lähes sama reaktio iski teatterissa, kun törmäsin väliajalla entiseen lähiesimieheeni työpaikasta, jossa olin töissä välivuoteni 2010. Ensin punastuin aivan hillittömästi, kun tajusin, kuinka paljon olen lihonut siitä, kun hän viimeksi minut näki. Karkasin tilanteesta nopeasti, vaikka hän selvästi olisi halunnut jutella pidempään. Loppuillan olin todella masentunut, mikä johtui mielestäni jälleen siitä, että sen tyypin näkeminen palautti mieleeni kaiken sen ahdistuksen ja muun, mitä niihin aikoihin koin ja viimeisimmän - toivottavasti viimeisen - itsemurhayritykseni.

Olen nyt käynyt omakustanteisessa psykoterapiassa noin 12 kertaa ja jo muutaman kerran jälkeen alkoi tuntua, ettei kyseisen terapeutin työskentelytapa sovi tarpeisiini. Hän on mukava ja osaa varmasti teoriat, mutta tarvitsen terapeutin, jonka kanssa voi vapaasti puhua siitä, mitä on tapahtunut viime tapaamisen jälkeen, mitä tunteita ja ajatuksia olen käynyt läpi. Nykyinen terapeuttini on hyvin tehtäväkeskeinen ja on monesti tapaamisen lopuksi todennut, että oli "suunnitellut, että tehdään näitä tehtäviä tällä kertaa, mutta ehtiihän ne ensi kerralla." Hän suositteli minulle heti ensimmäisellä tapaamisella hyväksymis- ja omistautumisterapiaan (HOT) perehdyttävää Onnellisuusansa-kirjaa, jossa on tehtäviä ja ajatuksia, joita hän sitten toistaa terapiakäynneilläni. Minusta on aivan turhaa maksaa 80€ siitä, että teen hänen vastaanotollaan samoja harjoituksia, joita olen tehnyt kotona ja kuuntelen hänen kertomanaan samoja asioita, jotka juuri olen lukenut kirjasta. Sanoin tämän hänelle, kun viime viikolla kerroin päätöksestäni vaihtaa terapeuttia. En myöskään tunne oloani kotoisaksi hänen vastaanotollaan. En saa sellaista vaikutelmaa, että hän oikeasti olisi kiinnostunut ja välittäisi siitä, mitä minulle kuuluu. Tottakai terapia on vain hänen työtään, mutta kyllä minä sosiaalityöntekijänä mielestäni paremmin onnistun antamaan asiakastapaamisissa vaikutelman siitä, että ihan oikeasti välitän ja olen kiinnostunut. Ehkä se johtuu siitä, että yleensä olenkin. Kun viime talvena etsin terapeuttia, ajattelin, että miespuolinen terapeutti voisi olla vaihteeksi hyvä idea. Nyt minusta kuitenkin tuntuu, että puhuisin paljon luontevammin naiselle. Vielä pisteenä i:n päälle minua on alusta asti vaivannut valtavasti se, että nykyiselle terapeutilleni pitää maksaa joka käynti käynnin päätteeksi. Se oikein korostaa sitä, että olen vain maksava asiakas. Ihan kuin kampaajalla kävisi. Edellinen terapeuttini (2009-2013) antoi aina laskun muutaman kerran jälkeen ja sain maksaa sen rauhassa kotona verkkopankissa. Tapaan nykyisen terapeuttini enää kaksi kertaa, joten uutta pitäisi alkaa etsiä. Reilun vuoden kuluttua 2018 alusta lähtien saan onneksi vihdoin uudestaan Kelan taloudellista tukea terapiaan.

Millään en vaan näytä pystyvän nauttimaan matkasta, vaan mieleni jatkaa sitten kun -ajattelua. Sitten kun minulla on paljon rahaa, sitten kun sairauteni eivät enää oireile. Luultavasti kumpikaan noista ei koskaan toteudu. Suomen syksystä ja talvesta en ainakaan pääse eroon muuta kuin muuttamalla ulkomaille, ja se ei muista syistä ole suunnitelmissani. Jos minua haluaa ärsyttää, niin kannattaa sanoa pirtsakasti: "mutta syksyllähän on niin kaunista kun on ruska ja talvella on ihana polttaa kynttilöitä ja juoda kaakaota." Kiitos informaatiosta! Tekisi mieli panna pussi päähän, ettei muiden tarvitsisi kärsiä mielialastani. Eilenkin huomasin, miten anoppinikin huomasi taas, että en saa edes yhtä hymyä muodostettua, mutta ei hän kehdannut tai halunnut kysyä siitä.