Voin hyvin, kun...

Rakastan lomakkeita ja kyselyjä. Lempijuttuni Hesarissa on Hyvinvointi-sivujen Voin hyvin kun... -haastattelut. Niissä toimittaja aloittaa lauseen, jota haastateltava jatkaa. lauseiden alut tähän. Haastateltavina on ollut viimeisimpinä Pamela Tola, Minna Suuronen, Hjallis Harkimo, Terhi Kokkonen ja Mikko Kuustonen. Tässä haastattelen itse itseäni samoin lausealoituksin!

Ihailen oman tiensä kulkijoita, jotka ovat pitäneet pintansa kritiikistä ja epäilyistä huolimatta.

Olen pettynyt itseeni aika usein. Aika usein se on turhaa.

Ihmettelen, miten kadulla asuvat päihdeongelmaiset voivat pysyä hengissä kymmeniä vuosia. Samaan aikaan terveysbloggarit antavat ymmärtää, että jos ei syö vihersmoothieita joka päivä - tai herrajumala koskaan, niin suurin piirtein kuolee viikossa terveyskomplikaatioihin. Aika hyvin näyttää moni pysyvän hengissä kahvin, viinan ja subutexinkin voimalla. Hämmentävää.

Huusin viimeksi, kun en muuten saanut puheenvuoroa.

Viljelen puheessani voimasanoja.

En ole koskaan katsonut kokonaista kauhuleffaa. En pysty ymmärtämään, miten joku haluaa vapaaehtoisesti katsoa niitä. Tai tehdä niitä. Hyi.

Mokailen ihmissuhteissa. Joskus saan yksin ollessani hysteerisiä kohtauksia, jolloin ajattelen, että oikeasti kukaan ei pidä minusta ja kaikki kaverini ovat kavereitani vain säälistä. Vaikka en ole itsekään kenenkään kaveri säälistä. Parisuhteessa mokailun laitan yleensä sen piikkiin, että olen niin kokematon. Minulla on vuoden seksisuhteen lisäksi ollut vain yksi kahden kuukauden seurustelusuhde ja pari sitäkin lyhyempää. Kovin montaa vuotta en toki voi enää vedota kokemattomuuteen.

Oloni tekee keveäksi liikunta.

En koskaan unohda vihkitilaisuuttamme ja sitä hetkeä, kun sanoimme tahdon.

Jos olisin eläin, olisin mieluiten lemmikkikissa tai -koira hyvässä ja rakastavassa perheessä.

Kun katson peiliin yllätyn usein siitä, kuinka en olekaan ihan hirveän ruma.

Perjantai-iltaisin haluan tuntea työviikon olevan ohi. Haluan juhlistaa aina viikonlopun alkamista jollain tapaa.

Eksyn helposti vieraissa paikoissa ilman navigaattoria tai karttaa. Onneksi ne kulkevat nykyään mukana kännykässä joka paikkaan. Odotan kovasti sitä, että roaming-maksut poistuvat käytöstä EU-alueella 2017, niin että nettiyhteys sisältyy myös ulkomailla omaan, kotimaiseen liittymämaksuun.

Kantapään kautta olen oppinut, että elämästä ei tule mitään, jos ei huolehdi ensisijaisesti omasta hyvinvoinnistaan. Siinä on symbolinen totuus, kun lentokoneen henkilökunta kehottaa laittamaan happinaamarin ensin itselle ja sitten vasta toiselle.

Jos uskaltaisin, ryhtyisin heti yrittäjäksi.

Voin hyvin, kun en ajattele liikaa. Moni vastaa tähän voivansa hyvin, kun läheiset ihmiset voivat hyvin. Se toki edistää omaa hyvinvointia, mutta aika loputtomasti saa moni odottaa, jos kaikkien läheisten pitäisi voida hyvin yhtaikaa. Aina jollain on jotain huolta ja murhetta, sellaista elämä on.

En ikinä uskaltaisi matkustaa yksin Aasiassa tai Afrikassa. En halua stressata lomalla perusturvallisuudestani.

Minua suututtaa suunnattomasti, kun näen lihavia lapsia. Jos he ovat vanhempiensa seurassa, minun on erittäin vaikeaa kävellä tyynesti ohi, kun mieleni tekisi vetää vanhemmat nurkan taa ja pitää heille vihainen puhuttelu siitä, miten he pilaavat lastensa elämää heti alkumetreillä. Toki on joitain sairauksia, joiden vuoksi lapsi saattaa lihoa liikunnasta ja ruokavaliosta riippumatta. Suurin osa lasten lihavuudesta on kuitenkin vanhempien silkkaa välinpitämättömyyttä ja avuttomuutta. Argh.

Netissä jumitan nykyään Pinterestissä.

Haluan seksiä, kun olen tylsistynyt. Kyllä muulloinkin mutta silloin aina.

Syön varmaan monen mielestä liikaa sokeria ja juon liian vähän vettä. Parannuttuani syömishäiriöstä olen ajatellut, että elämä on liian lyhyt kaiken maailman ruokarajoituksille. Jos joku voisi yksiselitteisesti luvata ja todistaa minulle, että elän viisi vuotta pidempään, jos syön 50% vähemmän sokeria kuin nykyään, niin voisin vähentää. Toistaiseksi ei kiinnosta kituuttaa sen takia, että se ehkä mahdollisesti saattaa vähentää riskiä sairastua johonkin. Mielestäni herkutteleminen on aivan eri asia kuin vaikkapa tupakoiminen tai kypärättä pyöräileminen. Uskon, että perusterveenä pysymiseen riittää se, että syö monipuolisesti, nukkuu tarpeeksi ja harrastaa liikuntaa. Geeneilleen ei kukaan voi mitään. Minulla on sitä paitsi tietääkseni ihan hyvät geenit. Ja olen ottanut rintasyöpävakuutuksen!

Suihkussa mietiskelen ja nautin veden lämmöstä ja kosketuksesta iholla, menetän ajantajun.

Viimeksi itkin toissapäivänä, kun vatsani oli niin helvetillisen kipeä.

Lempikirosanani on saatana. Se on aina yhtä voimallinen.

Yksin jäädessäni lähden mielelläni kaupungille kiertelemään ja käymään kahvilassa. Kahvilassa on mielestäni kiva istua yksin, ravintolassa ei. Ihmisjoukossakin oleminen on tietynlaista yksinolemista, jos ei ole kenenkään seurassa, juttele kenenkään kanssa. Katselen yksin myös mielelläni telkkaria, käyn salilla, luen lehtiä ja kirjoitan blogia. 

Yritän kaikin keinoin välttää antamasta itsestäni itsekeskeistä ja ylimielistä kuvaa. Inhoan ylimielisyyttä yli kaiken. Ylimielisyys on tekopyhyyttä. Epäilen, että joskus kuitenkin joku saa minusta sellaisen kuvan suorapuheisuuteni takia.

Matkustaessani pystyn elämään paremmin hetkessä kuin arkiympyröissä. 

Viimeiset sanani illalla ovat hyvää yötä, kulta.

Kameran edessä haluan näyttää hyvältä.

Jään töistä pois vain, jos olen niin sairas, etten pystyisi suoriutumaan töistäni ollenkaan. Olen sairaana erittäin harvoin, nykyisestä työpaikastani en ole ollut sairauslomalla kertaakaan. Edellisessä työpaikassa olin sairauslomalla muistaakseni yhteensä neljä päivää. Ärtyvästä suolistostani johtuvat vatsavaivat kyllä heikentävät työtehoani vähintään yhtenä päivänä, joskus useinakin päivinä viikossa. Jos en olisi tottunut näihin vaivoihin, niin en varmaan pystyisi olemaan töissä siinä olotilassa, missä usein olen.

Kirkossa käyn vain juhlavieraana ja turistina.

Alkossa tiedän aina etukäteen, mitä ostan.

Treenitavoitteeni on hyvä kunto ja terveys sekä omasta mielestäni hyvännäköinen kroppa.

Salainen paheeni on ostaa ruokakaupasta uutuustuotteita ihan vaan uteliaisuudesta. Se on lähes pakkomielle.

Menetän malttini, jos koen, että keskustelukumppani ei kuuntele.

Koulussa olin hikipinko.

Minua kehutaan aloitteellisuudestani.

Rakastettuni on minua 17 vuotta vanhempi.

Tätä ohjetta en aio noudattaa: ajattele nyt, mitä muutkin ajattelee!

Kun jännitän, kehoni on levoton. Minulla on myös ollut yläasteelta asti paha tapa nyppiä kynsinauhoja ollessani hermostunut.

Vartalossani rakastan lihaksikkuutta, sileää ihoa ja kapeita nilkkoja. Minulla ei ollut teininäkään juuri lainkaan näppyjä naamassa.

Lenkkipolulla en koskaan juokse. Kävelen. Juokseminen on mahdotonta suolistoni ärtymisen takia. Kokemusta on.

Orgasmi on ihana antaa toiselle ja ihana saada. 

Muut eivät ymmärrä aina suorapuheisuuttani ja avoimuuttani. Se on aiheuttanut kinastelua, riitoja ja mielenpahoitusta.

Puen mieluiten ylleni mekon ja korkokengät tai mukavat sandaalit.

Eläkkeellä ryhdyn vapaaehtoismummiksi, vaikka minulla olisi omiakin lastenlapsia. Minulla ei ole koskaan ollut mummia ja lienee paljon muitakin, jotka haaveilevat omasta mummista. Minä voisin olla jollekulle sellainen.

Kun lähden kotoa, annan puolisolleni suukon. Jos hän ei ole kotona, mutta kissa on, sanon kissalle heippa. Tykkään sanasta puoliso. Se on sukupuolineutraali ja kuvastaa sitä, kuinka toisen kanssa jakaa elämänsä. 

Sunnuntai-iltaisin työasiat hiipivät mieleeni, mutta yritän torjua ne parhaani mukaan. Lähes aina sunnuntai-iltaisin tuntuu, ettei viikonloppu riittänyt kaikkeen siihen kivaan, mitä olisin halunnut tehdä. Ja usein siihenkään, mikä ei olisi ollut niin kivaa mutta kuitenkin tehtävä. Ainakin 12-vuotiaasta 23-vuotiaaksi sunnuntai-illat tuntuivat minusta epämääräisen ahdistavilta. Lapsena minua saattoi alkaa itkettää sunnuntaisin ilman, että osasin nimetä syytä itkuiselle ololle. Onneksi aikuisena olen viimein kuullut ja lukenut, että ilmiö on ihan yleinen. Nuorempana luulin, että vika on minussa eikä sunnuntaissa.

Jos olisin ministeri, olisin tietysti sosiaali- ja terveysministeri ja kohottaisin sosiaali- ja terveysalan asiakastyöntekijöiden palkkoja. Lisäksi vaatisin budjetteihin lisää rahaa lastensuojeluun ja enemmän henkilöstöresursseja.

Ei naurata, kun aikuinen ihminen käyttäytyy kuin pahimmassa murrosiässä oleva teini. Olen varmaan joitakin kertoja syyllistynyt siihen itsekin aikuisuuteni ensivuosina, mutta kun niin käyttäytyy esimerkiksi muka psyykkisesti terve nelikymppinen, niin ei vaan ymmärrykseni riitä.

Lapsilleni opetan, että voidakseen rakastaa toisia ja hyväksyä heidät sellaisina kuin he ovat, on ihmisen rakastettava ensin itseään ja hyväksyttävä itsensä sellaisena kuin on.

Auton ratissa pelkään aiheuttavani vahinkoa jollekin muulle tai jonkun muun omaisuudelle. Siksi ajan niin vähän kuin mahdollista.

Lapsen saaminen on suurin ja vastuullisin asia, joka voi ihmiselle tapahtua.

Kehu

Mielestäni on valtavan surullista, että useimmat ihmiset tuntuvat ajattelevan, ettei toista kehtaa tai uskalla tai halua kehua. Miksi ei? 

Koen joka kerta valtavan hyvää oloa, kun ilahdutan toista olemalla kohtelias. Teen yksinkertaisesti, niin kuin toivoisin itselleni tehtävän. Enkä koskaan valehtele, keksi kehumista vain kehuakseni. Ensin havaitsen jotain hienoa, sitten vaan sanon sen ääneen.

Ainoa syy, jonka voin kuvitella, on se, että kehumalla voi ilmiantaa oman huonoutensa tai puutteensa, altistua vertailun kohteeksi. Ajattelin minäkin niin teini-iässä. Jos kehun sinun olevan kaunis, sinä katsot minua ja toteat mielessäsi, ettet voi sanoa samaa minusta. Saati että joku muukin on paikalla ja joudun kokonaisen joukon äänettömän arvostelun kohteeksi. 

Nykyään ajattelen, että olemalla kohtelias saan vastaan kohteliaisuutta itsekin. Kehujen ja kohteliaisuuksien suhteen hyvän kierto on todellakin totta, kuulostakoon kuinka kornilta vaan. Haluan olla mukava ja haluan hyvää mieltä, itselleni ja muille. 

Ajattelen, että kehumisessa ja kohteliaisuuksissa pihtaaminen kuuluu suomalaiseen perinteeseen ja luonteeseen. Monille ulkomaalaisille se tuntuu olevan helpompaa.

Sosiaaliala ja asenne

Huonoimpina kausina ajattelin, etten pysty koskaan tekemään sosiaalityötä eikä minun kannata jatkaa sen opiskelua. Se johtui siitä, että en kyennyt näkemään mitään iloa yhden ihmisen auttamisessa ja yhden elämän parantamisessa, kun kärsiviä ihmisiä tulee joka päivä lisää eikä kärsimyksen kokonaismäärä muutu miksikään. Ajattelin, että jos en voi auttaa ja ratkaista kaikkien ongelmia, on ihan yhtä tyhjän kanssa, että yksi hyötyy. Otin jo selvää muista vaihtoehdoista ja harkitsin vakavasti esimerkiksi maalarin eli pintakäsittelijän ammattitutkintoa. Koska itse olin kokenut pettymyksiä voinnissani, en myöskään jaksanut uskoa positiivisen muutoksen pysyvyyteen. Tuntui, että voisin tehdä sosiaalityötä vain, jos koko järjestelmä muuttuisi tai jos joku voisi luvata, että aikaansaatu hyvä ei katoa.

Onneksi paranin. Nyt minun on vaikea ymmärtää edellä kuvailemaani ajattelutapaa. Tai siis ymmärrän sen mutta minun on vaikeaa kuvitella ajattelevani enää niin. Olen siitä todella, todella iloinen. Sairauden kourissa en voinut mitenkään uskoa, että ajattelutapani voisi koskaan muuttua, ainakaan positiivisemmaksi. Voi kuinka mustassa paikassa mieleni olikaan. Mutta I made it! Tai siis my mind made it!

Sosiaalialan työtä ei yksinkertaisesti voi tehdä, jos ei pidä pientäkin muutosta parempaan arvokkaana ja tärkeänä. Sosiaalialalla on ajateltava, että yhdenkin ihmisen elämän paraneminen edes hetkeksi on tarpeeksi hyvä syy tehdä helvetisti duunia. Valitettavasti meistä on niin suuri pula, että sosiaalityöntekijöiksi palkataan sellaisiakin ihmisiä, jotka kuuluisivat arkistonhoitajiksi. Toivon todella, että pystyn ylläpitämään positiivista ajattelutapaa, sillä muuten joudun joskus vaihtamaan alaa.

Intro vs ekstro

Helsingin Sanomissa oli viime viikolla juttu ekstroverteistä ihmisistä. Siinä kuvailtiin luonteenpiirteitä Linus Jonkmanin määritelmän mukaan seuraavasti: 

Ekstrovertti pitää toiminnasta ja seikkailusta, on seurahakuinen ja tutustuu helposti ihmisiin, nauttii huomiosta ja haluaa erottua joukosta, reagoi nopeasti, on optimistinen ja luottaa omiin kykyihinsä sekä tulee levottomaksi yksinolosta. Introvertti puolestaan viihtyy pitkiä aikoja yksin, haluaa analysoida ja pohtia asioita eikä hätiköi, on itsenäinen, nauttii omasta rauhasta eikä ihmisjoukoista, keskittyy yksityiskohtiin ja ei tylsisty helposti vaan on kärsivällinen.

Introvertin määritelmän jokainen piirre sopii minuun. Jos siis pitäisi valita noista jompikumpi, niin ehdottomasti minua kuvaa paremmin sana introvertti kuin ekstrovertti. Sekin, että en voi sietää yliekstroverttejä ihmisiä, kertoo siitä. Todella ekstrovertit ihmiset vaikuttavat mielestäni yksinkertaisesti tyhmiltä, ajattelemattomilta ja itserakkailta. Niin kuin se vanhempi nainen Hesarin jutussa. Jutun nuorempi haastateltava vaikutti sen sijaan fiksulta ja aikaansaavalta, hän oli minun makuuni sopivasti ekstrovertti. 

Nautin kuitenkin myös huomiosta ja mielelläni erotun joukosta. Olen avoin ja suorapuheinen. Ekstroverttina voi pitää myös sitä ominaisuuttani, että nautin juhlien ja tapahtumien järjestämisestä. Esimerkiksi työpaikalla vaikutan varmaan monen mielestä enemmän ekstrovertiltä kuin introvertiltä. Introverttiys ei tietenkään tarkoita sitä, ettei ihmisellä olisi lainkaan vapaaehtoisia ihmissuhteita tai että hän haluaisi viettää koko elämänsä linnoittaituneena kotiinsa. Sellainen kuulostaa pikemminkin syvältä masennukselta tai autismilta.