Lapsemme syntyi tasan viikko lasketun ajan jälkeen. Hän on terve ja kehittynyt näiden ensimmäisten seitsemän viikon aikana erinomaisesti. Joidenkin taitojen suhteen hän on reippaasti etuajassa keskimääräisestä kehityskaaresta. Odotan kovasti, että hänelle kehittyisi säännöllisempi päivärytmi, ja että hänen kanssaan voisi kommunikoida enemmän.
Synnytyssairaalan tietojärjestelmään kirjatut tiedot synnytyksestä ovat todella niukat, tässä kaikki:
Äiti synnyttänyt säännöllisesti alateitse h. 41+0.
Synnytys käynnistyi spontaanisti.
Kivunlievityksinä Oxanest, kipufent ja epid.puudutus.
3.9. klo 18:32 syntyi poikavauva.
Lisäksi synnytyksestä on täytetty yhden sivun lomake, jossa on numerotietoja ja rasteja ruuduissa. Siihen on merkitty, että säännölliset supistukset alkoivat 3.9. klo 6:30, mikä ei ollenkaan vastaa todellisuutta. Ne alkoivat 31.8. klo 22. Lomakkeen mukaan lapsivesi meni 2.9. klo 22:30 mutta kalvot puhkaistiin 3.9. klo 6:28. Molemmat tiedot pitävät sinänsä paikkansa mutta noin ilmaistuna kuulostavat ristiriitaisilta. Lomakkeesta selviää, että ponnistusvaihe alkoi 3.9. klo 18:05, synnytin puoli-istuvassa asennossa ja vauva syntyi takaraivotarjonnassa. En tiedä, mitä nuo kirjauksissa mainitut Oxanest ja kipufent ovat, mutta lomakkeeseen on rastittu, että sain epiduraali- ja spinaalipuudutukset sekä ilokaasua. Otsikon ”Valmiste” alle on kirjoitettu Syntocinon 8, 3ky iv, Ringer Asetat 500 ml ja Glucos 500 ml. Lomakkeessa lukee, että verenvuotoa ennen istukan irtoamista oli 200 ml ja saman verran istukan irtoamisen jälkeen. Jäin miettimään, miten kätilöt määrän arvioivat, silmämääräisesti varmaan. Istukan irtoamisajaksi on merkitty 18:42. Istukankin he jossain välissä ilmeisesti kävivät punnitsemassa, koska lomakkeeseen sen painoksi on merkitty 634 grammaa. Lomakkeen mukaan istukka oli täydellinen ja kalvot täydelliset, vaihtoehtona epätäydellinen ja epätäydelliset - mitä ikinä se tarkoittaakaan. Repeämien sijainti on myös merkitty lomakkeelle. Lomakkeeseen on kirjattu synnytyksestä vastanneeksi kätilöksi vain toinen ponnistusvaiheessa ja muutamina sitä edeltävinä tunteina meitä hoitaneista kätilöistä.
Kirjauksista voinee vetää johtopäätöksen siitä, että niitä ei ole kirjoitettu potilasta vaan henkilökuntaa varten. Noin niukan tekstin perusteella henkilökuntaa ei kiinnosta muut kuin ns. tekniset tiedot. Kirjaukset tulostettiin meille mukaan pyytämättä mutta ilmeisesti lähinnä siksi, että ne piti viedä neuvolan terveydenhoitajalle, koska neuvolan ja sairaalan tietojärjestelmät eivät keskustele keskenään. Terveydenhuollon kirjaamiskäytännöt ovat aivan erilaiset kuin sosiaalihuollossa, ainakin lastensuojeluun verrattuna. Olen varmaan joskus täällä blogissakin ihmetellyt, miten uskomattoman huonosti ja niukasti kirjauksia tehdään psykiatrisissakin palveluissa, joissa on kyse erittäin aroista asioista.
Kerronpa sitten, miten synnytys minun näkökulmastani meni. Aaltomaiset, kivuliaat supistukset alkoivat perjantai-iltana noin klo 22. Olimme kotona, ja totesin puolisolleni, että tällaisia tuntemuksia minulla ei ole aiemmin ollut ja epäilin, että synnytys on alkamassa. Supistuksia tuli 5-10 minuutin välein, joten nukkuminen ei tullut kuuloonkaan. Puoliltaöin soitin synnytyssairaalaan ja kysyin, voisimmeko mennä sinne. Meitä neuvottiin odottamaan aamuun ja menemään sairaalaan sitten, jos supistukset ovat jatkuneet ennallaan tai lapsivesi menee. Aamulla soitin sairaalaan uudestaan ja lähdimme sinne, koska supistukset jatkuivat koko yön samanlaisina. Supistuskipu oli vielä laimea verrattuna siihen, millaiseksi se äityi myöhemmin, mutta en tietysti osannut arvioida sitä vielä silloin. Olin rauhallinen ja pystyin vielä hymyilemään ja nauramaankin. Tuossa vaiheessa luotin vielä siihen, että vauva syntyy saman päivän aikana. Kohdunsuu oli vasta 2 cm auki, ja kätilö totesi, että vauva saattaa syntyä vasta seuraavan viikon puolella. Kysyin, onko hän tosissaan. Järkytyin ja ajattelin, että varmaan kuitenkin 99 % todennäköisyydellä synnytys on ohi vuorokauden sisällä.
Vietimme sairaalassa muutaman tunnin, ja kun kohdunsuulla ei tapahtunut mitään, meitä kehotettiin palaamaan kotiin. Sain mukaan tavallista särkylääkettä, lämpöpusseja ja TENS-kivunlievityslaitteen. Suihkussa käymisen sanottiin myös lieventävän kipua. Kotona otin kerralla molemmat särkylääketabletit, mutta niillä ei ollut mitään vaikutusta. Suihkussa kipu lieventyi vähän, mutta vain siksi aikaa, kun olin siellä. TENS-laite ei varsinaisesti vähentänyt kipua mutta vei huomiota laitteen tärinään, samoin lämpöpussit pussien lämpöön.
Kipu kasvoi koko ajan, joten lauantai-iltana palasimme sairaalaan. Ihmettelen, miksei näitä tulemisia ja menemisiä ole kirjattu sairaalassa mihinkään. En enää muista siirtymisten tarkkoja ajankohtia. Jäimme sairaalan pieneen, ikkunattomaan huoneeseen yöksi. Kutsuin sitä selliksi. Oma vessa ja suihku siellä oli onneksi. Puolisoni sai ohuen, muovitetun patjan lattialle sängykseen. Kumpikaan meistä ei nukkunut juuri lainkaan. Supistuksia tuli edelleen 5-10 minuutin välein, mutta kohdunsuulla ei tapahtunut mitään. En muista enää, milloin sain ensimmäisen kipupiikin pakaraan, varmaan myöhään illalla tai joskus aamuyöllä. Kipulääke vaikutti ja auttoi kerrallaan noin puolitoista tuntia, mutta uuden voi antaa vasta kuuden tunnin kuluttua edellisestä.
Puolisoni selkä oli yön jäljiltä niin kipeä, että hän lähti sunnuntaiaamuna muutamaksi tunniksi kotiin nukkumaan. Sairaalassa sain syötäväksi vain kuivia, täytettyjä sämpylöitä, jogurttia, mehukeittoa ja juotavaksi kahvia, vettä ja mehua. Olisin halunnut käydä ulkona auringonvalossa kävelemässä ja hengittämässä raitista ilmaa, mutta sitä varten olisi pitänyt kirjautua kokonaan ulos sairaalasta sairaalan vastuukysymysten takia, eikä sitä suositeltu. Puolisoni palasi iltapäivällä sairaalaan. Kätilö kävi tarkistamassa kohdunsuun tilanteen muutaman tunnin välein yötä lukuun ottamatta. Sunnuntai-iltana, muistaakseni kahdeksan maissa, kätilö suositteli, että palaisimme vielä kotiin odottamaan kohdunsuun avautumista tai lapsiveden menoa. Edellisen kipupiikin vaikutus taisi olla ohi kotiin lähtiessämme, koska jo kotimatkalla itkin ja vaikersin kivusta. Istuma-asennossa kipu oli voimakkain, ja teiden hidasteiden ja tietyömaiden epätasaisuuksien aiheuttamat tärähdykset sattuivat niin, että luulin kuolevani kipuun.
Kotona itkin tuskissani suihkussa ja sängyssä TENS-laitteen kanssa kaksi tuntia, kunnes totesin puolisolleni, etten kestä enempää. Lähdimme takaisin sairaalaan. Ajattelin, että kohdunsuun täytyy olla avautunut niin, että vauva syntyy parin tunnin sisällä. Mitään ei ollut tapahtunut, se oli edelleen 2 cm auki. Puolisoni palasi yöksi kotiin nukkumaan, koska hänelle sairaalassa ei ollut edelleenkään tarjolla muuta kuin ohut patja lattialle. Matkaa kotoa sairaalaan oli autolla vain 15 minuuttia. Sain kipupiikin, kävin suihkussa ja käytin TENS-laitetta ja lämpöpusseja, mutta kipupiikkiä lukuun ottamatta niistä ei ollut enää mitään hyötyä. Pissalla käyminen oli vaikeaa ja kivuliasta, eikä vatsani ollut toiminut kahteen päivään. Lauantain jälkeen en ollut syönyt muuta kuin niitä kuivia sämpylöitä, jogurttia ja mehukeittoa. Yöllä kutsuin kätilön, kun huomasin alustani sängyllä olevan vähän märkä. Kätilö testasi nesteen ja totesi sen olevan lapsivettä, mutta sitä oli tullut vain vähän.
Maanantaina aamukuudelta kätilö tuli taas tarkistamaan kohdunsuun. Se ei ollut avautunut yhtään enempää. Purskahdin itkuun ja paruin, etten jaksa enää. Kätilö lupasi käydä konsultoimassa lääkäriä, josko synnytystä voitaisiin jotenkin edistää. Tuntui ikuisuudelta maata yksin huoneessa ja odottaa kätilön palaavan. Ovi avautui, kun itkin ja huusin kivusta silmät kiinni varmaan 500. supistuksen kourissa. Kuulin miehen äänen ja tunsin sormet jalkovälissäni. Hän sanoi venyttävänsä kohdunsuun neljään senttiin ja puhkaisevansa kalvot. Sitten tunsin lämpimän nesteen valahtavan jalkovälistäni sängylle. Avasin silmäni ja näin lääkärin, mutta en enää yhtään muista, miltä hän näytti. Kätilö sanoi, että voimme siirtyä synnytyssaliin. Jatkoin itkemistä mutta nyt huojennuksesta. Kello oli 7.
Matkalla synnytyssaliin soitin puolisolleni, joka lähti saman tien kotoa ja saapui puolessa tunnissa. Synnytyssalissa hänellekin oli kunnon sänky. Sali oli iso, ja siellä oli onneksi monta ikkunaa, aurinko paistoi. Sain saman tien ilokaasua, ja anestesialääkäri tuli pian. Epiduraalin laittaminen ei yllätyksekseni sattunut ollenkaan. Vihdoinkin kipu hellitti. Puudutusainetta lisättiin neljän tunnin välein. Aina kun puudutuksen vaikutus alkoi loppua, supistuskivut tuntuivat entistäkin voimakkaammilta. Sain myös oksitosiinia edistämään synnytystä. Vauvan päähän kiinnitettiin anturi, jolla seurattiin hänen sykettään. Synnytyssalissa sain laittaa suuhuni enää mehua ja mehukeittoa, vaikka minulla oli hirveä nälkä. Kysyin kätilöltä, eikö minulle kannattaisi antaa sokeriliuosta tai muuta energiaa suonensisäisesti, jos en saa enää syödä mitään. Hieman huoletti, miten jaksan vielä ponnistusvaiheen läpi. Sain sokeriliuosta. Minulle laitettiin myös katetri, koska pissaaminen oli tosi vaikeaa enkä edes tuntenut pissahätää. Kohdunsuu avautui todella hitaasti. Joskus iltapäivän puolella kätilö totesi, että vauva on tulossa todennäköisesti kasvot ylöspäin ja hänet olisi hyvä saada kääntymään toisinpäin. Sitä varten siirryin kontalleen, ja ilmeisesti vauva kääntyikin, koska hän tuli ulos oikein päin. Myöhään iltapäivällä kätilö totesi, ettei ole enää varma, saadaanko vauva ulos alateitse vai joudutaanko vielä siirtymään sektioon, koska kohdunsuu aukesi niin hitaasti.
Vietettyämme synnytyssalissa melkein 12 tuntia sain ponnistaa, viimeiset sentit kohdunsuusta aukesivat lyhyessä ajassa. Ponnistin sängyllä puoli-istuvassa asennossa. Koin sen luontevimmaksi, eikä muita asentoja ehdotettukaan. Ponnistusvaihe tuntui menevän nopeasti, jopa nopeammin kuin se kirjausten mukaan meni. Luulin murtavani kätilöiden kylkiluut, kun ohjeiden mukaisesti tuin jalkani heidän kylkiinsä. Heillä täytyy olla vahvat kylkilihakset tai jykevät jenkkakahvat, kun kestävät sellaista puskemista. Vaikeinta ja yllättävintä ponnistusvaiheessa oli se, että en tuntenut supistuksia ja siten tiennyt, milloin pitää ponnistaa. Kätilöt kysyivät, supistaako, ja käskivät ponnistaa, kun supistaa, mutta tunsin vain tauotonta kipua ja tarvetta ponnistaa. Ponnistusten välissä kätilöt käskivät vetää syvään henkeä, mutta minusta tuntui, että happi loppuu, etten saa tarpeeksi ilmaa keuhkoihini, vaikka kuinka haukon. Suuni oli rutikuiva, mikä myös tuntui hankaloittavan hengittämistä. Kätilöt tarjosivat vettä, mutta en uskonut, että olisin pystynyt nielaisemaan ja pitämään mitään sisälläni. Jossain vaiheessa puolisoni käskettiin painaa kutsunappia, jotta kolmas kätilö tulisi katsomaan kellosta syntymäajan. Kaikki naiset varmaan ajattelevat ponnistusvaiheessa (jos se kestää enemmän kuin pari minuuttia), että eihän vauva voi mitenkään mahtua ulos - niin minäkin. Kun vauvan pää oli ulkona, kätilö kehotti katsomaan sitä. Tajusin pitäneeni silmiä kiinni melkein koko ajan. Näin vauvan päälaen jalkojeni välissä ja ajattelin, että onko se hengissä. Kun vauvan vartalo pullahti ulos, ensimmäisenä halusin nähdä ja kuulla sen hengittävän. En huomannut ajatella lainkaan vauvan sukupuolta, kunnes kätilö sanoi, että se on poika. Vauva laskettiin rinnalleni, ja puolisoni leikkasi napanuoran. Tuntui uskomattomalta, että raskaus ja synnytys oli ohi. Tuntui uskomattomalta, että vauva oli tällä puolella kehoani. Tuntui uskomattomalta, että se oli kehittynyt kahdesta pikkiriikkisestä solusta, minusta ja puolisostani.
Yhtäkkiä en ollut enää yhtään väsynyt. Istukka tuntui helpolta ponnistaa ulos. Kätilö kysyi, haluanko nähdä sen, halusin. Se oli iso, punainen lihamöhkäle. Kätilöt ompelivat tikit repeämiini. Se ei tuntunut miltään, paikallispuudute toimi hyvin. Samalla juttelimme muun muassa kätilön koulutuksesta ja työstä. Se tuntui siinä tilanteessa luontevalta mutta myös hassulta, jutella niitä näitä kuin kahvipöydässä. En muista, irrotettiinko katetri ennen vai jälkeen ponnistusvaiheen. Kävin suihkussa. Sillä aikaa puolisoni osallistui vauvan punnitukseen, mittaamiseen, pesemiseen ja vaipan laittoon ja piti häntä sylissään. Minulla oli edelleen hirveä nälkä. Pian saimmekin syötävää - sitä samaa kuivaa sämpylää ja jogurttia mutta nyt myös hedelmiä, juotavaksi mehua ja kahvia. Vauva osasi heti imeä rintaani.
Synnytykseeni osallistui perjantai-illasta lähtien laskettuna yhteensä varmaan yli kymmenen kätilöä. Kaikki olivat taitavia ja erittäin mukavia. Nimeltä ja kasvoilta muistan vain ponnistusvaiheessa ja muutamat tunnit ennen sitä vuorossa olleet kätilöt, joista toinen oli opiskelija ja valmistumassa ensi keväänä. Emme olisi uskoneet hänen vasta harjoittelevan, hän vaikutti yhtä ammattitaitoiselta kuin muut ja teki kaikkia samoja toimenpiteitä kuin hänen parinsa. Hän oli 13. kertaa mukana synnytyksessä. Kätilöt olivat ihania, kannustavia ja lämpimiä.
Muutaman tunnin kuluttua vauvan syntymästä pääsimme siirtymään sairaalan perheosastolle. Tuntui pelottavalta jäädä kolmistaan ja ottaa vastuu vastasyntyneestä, vaikka kätilöt olivat saatavilla koko yön. Osastolle päästyämme tunsin taas väsymyksen, olisin voinut nukkua ainakin vuorokauden putkeen.
