Vanhemmuus

Näin pari kuukautta sitten todella todentuntuista unta, että sain tietää olevani 4. kuulla raskaana. Ihmettelin unessa kovasti, että juuri minä kuuluin siihen alle 1 prosenttiin, joka raskautuu kuparikierukasta huolimatta. Herättyäni jouduin muutaman sekunnin ihan tosissaan miettimään, olinko nähnyt unta vai odotinko oikeasti toista lasta. Asiaintilan valjettua en tiennyt, olenko pettynyt vai huojentunut. No, ainakin haluaisin tietää raskaudesta aiemmin kuin 4. kuulla ja en haluaisi tulla raskaaksi yllättäen vaan suunnitellusti.

Kaikki maailmassa tuntuvat hokevan, että äitiys on nykyään niin vaativaa. Olen samaa mieltä siitä, että se on vaativaa, mutta enhän minä tiedä, millaista se ennen oli. Koen, että vaativaa äitiys on ennen kaikkea tunnetasolla. Lastensuojelun ammattilaisena olen törmännyt muutamia kertoja siihen, että minun ajatellaan olevan myös lastenhoidon ja lastenkasvatuksen ammattilainen. Ei, en ole. Minulla on yhteiskuntatieteellinen koulutus. Miten ihmeessä sellainen voisi pätevöittää minut vanhemmuuteen? Ajattelen, että lastensuojelun ammattilaisena olen yhteiskunnan-näkökulmasta-riittävän-hyvän-vanhemmuuden-asiantuntija. Kuitenkin huomaan harva se päivä vaativani itseltäni äitinä enemmän kuin riittävän hyvää. Se on toisaalta terve merkki — äidillisen syyllisyyden tunteen puuttuminen olisi huolestuttavaa. Terveeseen äitiyteen nyt vaan valitettavasti kuuluu jatkuva huonon omatunnon kokemus. 

Äitiys on tunnetasolla yksinäistä hommaa. Mietin usein, mistä äidit puhuivat keskenään ennen sosiaalista mediaa ja globaalia uutisvirtaa. Tuntuu vaikealta ottaa mitään puheeksi, kun siitä — mitä se ikinä onkaan — on jo netissä kerrottu tuhat ja yksi totuutta. Stressasivatko vanhemmat 90-luvulla siitä, jos lapsen vuorokausirytmi ei pysynyt puolen tunnin tarkkuudella yhtäläisenä 365 päivää vuodessa? Minä stressaan ja uskon sen olevan nykyajan tuote. Vasta tänä vuonna olen ajatellut, että ehkä on olemassa sellainenkin vaihtoehto, ettei äiti-ihminen stressaa ihan perkeleesti ja silti lapsesta tulee aivan kunnollinen ihminen. Voisin kuvitella, että hänestä tulee jopa mieleltään terveempi, jos äiti ottaa vähän rennommin.

Olen oppinut, että tärkeintä vanhemmuudessa on mentalisaatiokyky. Siitä voi lukea esimerkiksi Janna Rantalan ja Leea Mattilan kirjasta Mitä ihmettä? tai kuunnella heidän haastattelunsa YLE Areenasta. Mentalisaatio liittyy kiintymyssuhteisiin mutta on aivan eri asia kuin kiintymyssuhdeteoria. Mentalisaatiokyky sekä edellyttää että parantaa tunteidenkäsittelytaitoja. Riippumatta siitä, mitä teet tai et tee, tunnet tunteita ja niiden kanssa sinun on tultava jotenkuten toimeen. Jotta se ”jotenkuten” olisi lapsen elämässä ja tulevassa aikuisuudessa tervettä, kestävää ja rakentavaa, tunteidenkäsittelytaidot ovat lastenkasvatuksessa mitä oleellisin asia. 

Sanomattakin on selvää, että vanhemmuudessa ratkaisevan tärkeää on rakkaus ja huolenpito. Lastensuojelussa olen kuitenkin nähnyt läheltä, etteivät ne riitä tyhjinä lauseina tai suorittavina tekoina. Rakkauden ja huolenpidon lisäksi pidän vanhemmuuden tärkeimpinä elementteinä uteliaisuutta, johdonmukaisuutta, hyväksyntää, kunnioitusta, erillisyyttä, kannustamista, oikeudenmukaisuutta ja turvallisuutta. 

Uteliaisuudella viittaan mielenkiintoon lasta mutta myös yleensä elämää, maailmaa ja itseä kohtaan. Sellaista suhtautumismallia elämään, että maailma, luonto ja ihminen ovat loputtoman kiinnostavia ja ikuisesti arvoituksellisia. 

Johdonmukaisuuden myötä lapsi oppii luottamaan ihmisiin ja elämään. Epäoikeudenmukaisuus luo katkeruutta ja vihaa.

Äitinä toivon, että lapseni on minulle avoin ja rehellinen, mutta sitä ei voi vaatia ja pakottaa. Lapsen hyväksyminen juuri sellaisena, kuin hän on, voi johtaa avoimuuteen. Kunnioituksella tarkoitan lapsen kaikkien tunteiden, ajatusten ja mielipiteiden arvostamista riippumatta siitä, olenko eri mieltä tai millaisia tunteita lapsen tunne, ajatus tai mielipide minussa herättää. 

Erillisyydellä tarkoitan lapsen ja omien rajojeni opettelua ja kunnioittamista sekä lapsen ohjaamista ja auttamista hänen omien ja toisten ihmisten rajojen tunnistamisessa ja kunnioittamisessa. 

Kannustaminen luo toivoa ja itseluottamusta. Presidentti Tarja Halonen on sanonut olevansa ”syntymäoptimismihumalassa”, joka estää häntä vajoamasta synkkyyteen. Minä en ole, mutta toivon todella, että lapseni on. Toivo on elintärkeä asia. 

Näiden kaikkien elementtien yhteisenä punaisena lankana on turvallisuuden tunteen luominen ja ylläpitäminen. Duudsoni Jukka Hildén kiteytti hyvin vanhemmuuden tärkeimmät elementit uusimmassa Maria Veitola yökylässä -jaksossa: ”Anna niille rakkautta, niin niille tulee hyvä sydän. Anna niille säännöt ja kuria, niin ne tietää, mikä on oikein ja väärin, ja se tuo turvallisuuden tunnetta. Ja anna niille huomiota, niin niille tulee hyvä itsetunto.”

Niin ja sitten on vielä se, että vanhempien parisuhde on lapsen koti. Lapsi oppii valtavasti ihmissuhteista ja vuorovaikutuksesta seuraamalla vanhempiaan. Siksi edellä mainitsemieni elementtien pitäisi kuulua myös vanhempien parisuhteeseen — niin, että lapsikin sen huomaa.

Eniten nautin vanhempana lapsen ilon näkemisestä ja jakamisesta hänen kanssaan sekä siitä, kun hän oppii uusia asioita. Ne voivat olla mitä vaan — psyykkisiä, sosiaalisia, kielellisiä tai fyysisiä. Ilo ja oppiminen myös kulkevat käsi kädessä, lapsi nauttii oppimisesta suunnattomasti. Lapsemme on onneksi ollut vauvasta lähtien huumorintajuinen, sillä yhteistä hauskanpitoa ja naurua ei voita mikään. 

Sanomattakin selvää on myös, että vanhemmuuden vaikeimpia puolia on jatkuva pelko siitä, että lapselle tapahtuu jotain pahaa. Konkreettisemmissa asioissa minulle on ollut vaikeinta leikkiminen, uhman kestäminen ja oman ajan ja vapauden puute. Vapaudella tarkoitan muun muassa sitä, että voisin työpäivän jälkeen hetken maata ja yrittää rentoutua hiljaisuudessa, niin että mieleni rauhoittuisi ja vatsavaivani hellittäisivät. En tarkoita mitään spontaaniuden puutetta siinä mielessä, että voisin vaikka lähteä extemporee lasilliselle kaverin kanssa, koska spontaanius ei ole kuulunut elämääni ennenkään. Kun on elänyt jo 12 vuotta yksin tai toisen aikuisen kanssa, niin onhan siinä totuttelemista, kun uusi elämänkumppani ei ymmärräkään mitään tarpeistasi, toiveistasi ja sairauksistasi. Uhman sietämisen vaikeutta ei varmaan kenellekään taaperoikäisen tai sitä vanhemman lapsen vanhemmalle tarvitse sen kummemmin selittää. Jos joku väittää kykenevänsä mentalisoimaan uhmahetkillä poikkeuksetta, niin hän valehtelee. Pyhimyksiä ei ole olemassa sen enempää kuin mörköjäkään. Uhmaiän pahin vaihe on meillä kuulemma vasta edessä lähempänä lapsen 3 vuoden ikää.

Leikkimisen vaikeus on yllättänyt minut, vaikka tiesin, etteivät heittäytyminen ja eläytyminen ole vahvuuksiani. Vaativa persoonallisuuteni ja jonkinasteinen erityisherkkyyteni hankaloittavat leikkimistä. Nautin asioiden tekemisestä ja yhdessäolosta lapsen kanssa, mutta leikki tekemisenä ei yksinkertaisesti tunnu luontevalta. Minun on todella vaikeaa olla läsnä ja keskittyä leikkitilanteeseen, ajatukseni viilettävät koko ajan aivan jossakin muualla ja odotan vain sitä hetkeä, kun leikki loppuu ja voin tehdä jotakin muuta. Jotakin muuta järjestelmällisempää ja suorittavampaa. Suorittajatyyppinä pidän sellaisista asioista kuin alku, keskikohta ja loppu. Spontaanissa leikissä sellaisia on harvoin. Esimerkiksi laululeikeissä on, mutta ne puolestaan ovat vaan yksinkertaisesti jäätävän tylsiä. Eivät varmaan olisi, jos pystyisin heittäytymään ja eläytymään niihin asianmukaisella innokkuudella. Muukin yhteinen tekeminen voi olla lapselle mielekästä, mutta tunnen huonoa omatuntoa siitä, että kaikki muu tuntuu aikuislähtöisemmältä ja vähemmän lapsentahtiselta. 

Haluaisin toisen lapsen kahdesta syystä: Haluaisin, että esikoisemme saisi sisaruksen, ja haluaisin nähdä, miten samanlaisia tai erilaisia sisarukset olisivat keskenään. Raskauden ensimmäistä kolmannesta suorastaan pelkään pahoinvoinnin takia, mutta voihan olla, että toinen raskaus on ihan erilainen kuin ensimmäinen. Toinen ja viimeinen kolmannes olivat ensiraskaudessani onnellista aikaa, niitä muistelen lämmöllä. Toisaalta, voihan toinen raskaus olla erilainen myös pahempaan suuntaan. Synnytys minua tietenkin hirvittää, kun ensimmäinen oli niin pitkä ja tuskallinen, mutta ajattelen selviäväni toisesta, kun selvisin ensimmäisestäkin. Kolmekin vuorokautta on lyhyt aika koko elämästäni ja tuskin toinen synnytys niin kauan kestää. Täytyy myöntää, että haaveilen vauvavuodesta siksikin, että silloin minulla ei ollut suolistovaivoja ja voin fyysisesti paremmin kuin edellisiin 14 vuoteen. 

En pysty kuvittelemaan itselleni enempää kuin kaksi lasta. Muistan jo lapsena ihmetelleeni, miten vanhoillislestadiolaiset ja muut jättisuuret perheet selviävät arjesta, mutta yhä enemmän ihmettelen sitä nyt vanhempana. Kun aiheen ottaa puheeksi, sanotaan, että kyllähän isommat lapset auttavat vanhempia pienempien kanssa. Niin varmasti käy, mutta vastuu alaikäisistä on aina vanhemmalla. Jos lapsia on monta, niin osalla on väistämättä pieni ikäero ja perheessä on samanaikaisesti monta pikkulasta. Toisekseen, en ikinä haluaisi asettaa lastani vanhemman asemaan ottamaan liian suurta vastuuta ja leikkimään pikkuaikuista. Kolmanneksi, en yksinkertaisesti kestäisi sitä melun määrää. Mietin, miten siedän edes kahden lapsen älämölön etenkään silloin, kun olen väsynyt ja stressaantunut. Siksikin on erittäin hyvä, että ainakaan lapsillani ei tule olemaan alle 3 vuoden ikäeroa. Se on minulle edelleen ihan mysteeri, että miten yli 5 lapsen perheet pärjäävät taloudellisesti. Käsittääkseni vanhoillislestadiolaiset eivät ole mitenkään yliedustettuina toimeentulotukitilastoissa. Myöskään lastensuojelutyössä en ole kohdannut yli 6 lapsen asiakasperheitä. 

Jos saan toisen lapsen, niin ainakin tällä hetkellä ajattelen, etten halua tietää myöskään hänen sukupuoltaan raskauden aikana. Se ei viittaa siihen, etten tunnustaisi sitä tosiasiaa, että lapsella on todennäköisesti vain joko pojan tai tytön sukuelimet ja hän todennäköisesti myöhemmin identifioi itsensä selkeästi jommaksikummaksi. Lapsen sukupuolella vaan ei ole minulle väliä, enkä halua alkaa muodostaa raskausaikana alitajuisesti jonkinlaista sukupuolistereotypioihin perustuvaa mielikuvaa siitä, millainen hän on tai millaisista asioista hän kiinnostuu. Pidän uskomattomana ihmeenä ja sanoinkuvaamattoman suurena lahjana sitä, jos saan vielä toisen lapsen. On aivan samantekevää, onko hän tyttö vai poika vai jotakin muuta. Raskausaikana luon suhdetta vauvaan, en tyttöön tai poikaan. 

Mottoni: "Immature love says: I love you because I need you. Mature love says: I need you because I love you."

Kirjasuositus: Helmi Kekkosen Olipa kerran äiti

Pakinasuositus: HS Kuukausiliitteen 10/2020 Kuukautinen

Onnellisuus

Ajattelen, että on olemassa kahdenlaista onnellisuutta. Pidän niitä tasavertaisina, toinen ei ole toista parempi. Toisessa merkittävin ja ratkaisevin arvo on turvallisuus, toisessa itsekunnioitus. Itsekunnioituksella tarkoitan itsensä arvostamista ja rehellisyyttä itseä kohtaan. Turvallisuudella tarkoitan turvallisuuden tunnetta, en objektiivisesti määriteltyä tosiasiallista turvallisuutta.

Joku kirjoitti lehdessä, että onnellisuus on painostava sana ja parempi olisi tyytyväisyys. Mielestäni onnellisuudessa on kuitenkin kyse siitä, että elämässä on asiat tarpeeksi hyvin. Olennaista on olla tyytyväinen onnellisuuden kannalta merkittävimpien ja ratkaisevimpien asiaintilojen suhteen. Voi olla onnellinen ja silti joihinkin, ei niin merkittäviin asioihin tyytymätön.

Yhden asian puuttuminen tekee onnellisuudesta mahdotonta. Se on toivo. Toivoton tai epätoivoinen ihminen ei voi olla onnellinen. Toivon näkökulma kattaa monta muutakin onnellisuutta estävää tunnetta ja asennetta, kuten katkeruuden.

Ajattelen, että tunteidenkäsittelytaidot ovat ratkaisevan tärkeitä onnellisen elämän kannalta. Tunteidenkäsittely on ollut minulle aina helvetin vaikeaa ja se on heikentänyt mielenterveyttäni. Haaveilen siitä, että uskaltaisin kokeilla näyttelemistä harrastuksena — se olisi todellakin epämukavuusalueelle menemistä. Olen aina ihmetellyt, miten näyttelijät pystyvät eläytymään kielteisiksi miellettyihin tunteisiin niin kokonaisvaltaisesti, sekoamatta. Kielteisinä pitämäni tunteet ovat olleet minulle niin pitkään ensisijaisesti pelottava asia, että minun on vaikeaa kuvitella eläytyväni niihin ihan vapaaehtoisesti muuten vaan muina naisina. Viimeisen parin vuoden aikana olen kuitenkin alkanut haaveilla näyttelemisen kokeilemisesta yllätyksekseni, yleisesti ottaen olen varsin mukavuudenhaluinen. En ole heittäytyvä tyyppi, mitä näytteleminen kai lähtökohtaisesti edellyttää. Ovatko näyttelijät aina myös hyviä valehtelijoita? Olen tosi huono valehtelemaan. Tarkoittaako se, että olen myös huono näyttelemään? Ala-asteella olin kovinkin innokas osallistumaan kaikenlaisiin koulunäytelmiin. 

Olen toisaalta huomannut olevani melko hyvä eläytymään toisten ihmisten myönteisiin tunteisiin, vaikka olen vakavamielinen ja pessimistinen. Pessimistinä ajattelen, että kaikki menee päin vittua, kunnes toisin todistetaan. Yllätyksekseni kuitenkin huomaan usein kannustavani muita ja luovani heihin toivoa, etenkin töissä. Yksi osa sosiaalityön ammattitaitoani on osata näytellä optimistia. Osaamisen lisäksi siihen pitää myös kyetä, mikä ammattitaidon ohella edellyttää sitä, ettei työntekijä sairasta esimerkiksi masennusta. Onko näytteleminen valehtelemista?

Onnellisuus on mahdollista vain, jos ihminen elää omien arvojensa mukaista elämää. Se on itsekunnioitusta ja ilman itsekunnioitusta ihminen ei voi olla aidosti onnellinen. Toisin sanoen, pidän itsekunnioitukseen perustuvaa onnellisuutta aidompana ja parempana kuin turvallisuuden tunteeseen perustuvaa. Onko kukaan koskaan katunut kuolinvuoteellaan sitä, että arvosti itseään ja oli rehellinen itseään kohtaan? Sitä on varmasti monikin katunut, että ei rohjennut elää arvojensa mukaista elämää, koska jokin muu, tuttu ja jonkun toisen ihmisen arvojen mukainen tuntui turvallisemmalta.

Kirjailija Petri Tamminen on sanonut, että aikuisuus on yksinäistymisen muoto. On paljon yksinäisiä lapsia ja nuoriakin, mutta kyllä yleisesti ottaen sanoisin, että totta puhuu Tamminen. Voin hyväksyä sen, että joku yksinäinen susi kokee olevansa onnellinen ilman läheisiä ihmissuhteita, mutta en pysty ymmärtämään sitä mekanismia, miten sen on mahdollista. Yksin on varsin hankala harjoitella ja oppia tunteidenkäsittelyä. Ajattelen, että minulle ratkaisevan tärkeitä tunteidenkäsittelytaitojen ja onnellisuuden kannalta ovat olleet psykoterapia ja parisuhde. Sosiaalisia suhteita molemmat.

Inhoan kysymystä, mitä kuuluu. Eihän siihen voi vastata — miten niin, mille osa-alueelle? En minä pysty antamaan mitään kokonaisarviota tai keskiarvoa koko elämäni tämänhetkisestä tilasta, kun yhdellä osa-alueella voi samanaikaisesti mennä päin persettä ja toisella kukoistaa paremmin kuin koskaan. Monin verroin parempi kysymys on, miten voit. Se on täsmällisempi. Pyydän, älkää ihmiset kysykö minulta, mitä kuuluu! 

Epäilen suuresti, että onnellisuus voisi olla mahdollista ilman huumorintajuista suhtautumista elämään ja ihmisyyden ristiriitoihin. En tiedä, kuinka usein ihmiset yleensä nauravat vedet silmissä, mutta minulle niin käy parhaimmillaankin vain muutaman kerran vuodessa. Tämä kertoo mielestäni enemmän heittäytymiskyvyttömyydestäni kuin huumorintajun puutteesta. Nauruhetket ovat elämäni huippuhetkiä, olen niistä jokaisesta kiitollinen. Viimeksi nauroin kyynelehtien, kun kuuntelin Sisko Savonlahden romaania Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu. Oleellista tai jopa ratkaisevaa saattoi olla se, että kirjan luki ääneen Pirjo Heikkilä. Sitä edellisen kerran taisin nauraa kirjalle vedet silmissä, kun luin Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjaa kesällä 2018. Kunnolla nauraminen on asia, jonka kokeminen luo elämänhalua, toivoa ja onnea.

Onnellisuus on mielenterveyttä. Mielenterveys on onnellisuutta. Mieleltään sairas ei voi olla onnellinen. En käsitä, miten ihmiskunta on selvinnyt hengissä tähän asti, kun mielenterveyden merkitystä on vasta viime vuosikymmeninä alettu tunnistaa, huomioida ja hyväksyä. Vasta viime vuosina ihmismielen herkkyyden ja outouden (ent. hulluus) aiheuttamasta stigmasta ja sitä myöten häpeästä on alettu päästä eroon. Kysyn vaan, mitä hävettävää on inhimillisyydessä? Olen tyytyväinen sitten, kun inhimillisyys ei ole enää häpeällistä. Onnellinen saatan olla jo ennen sitä. 

Lukusuositus: Emilia Kujalan HÄPEÄ

Yksinäisyys

8 kuukautta on mennyt siitä, kun lopetin psykoterapian. Sen päätteeksi totesimme terapeuttini kanssa, että tarvitsen terapian tilalle avoimemman ja tiiviimmän ystävyyssuhteen, tai vaikka useamman. Ystävyyssuhteeni eivät ole muuttuneet puolen vuoden aikana ainakaan tiiviimpään suuntaan. En usko koronaepidemian vaikuttaneen siihen ainakaan merkittävästi, enemmän ovat vaikuttaneet ystävieni elämäntilanteet ja muuttoni pois Helsingistä. Suurin este on yksinkertaisesti ajan puute, kiire ja kuormitus puolin ja toisin. Ja se, mikä saattaa olla totta tai sitten vain virheellinen oletukseni: kaikilla ystävilläni on jo avoimempi ja tiiviimpi ystävyyssuhde jonkun tai joidenkin toisten ystäviensä kanssa eikä heillä ole tarvetta, motivaatiota ja halua ryhtyä sellaiseen minun kanssani.

Olen harkinnut ystävilleni soittamista, mutta se ei vaan edelleenkään tunnu minulle luontevalta kommunikaatiotavalta enkä halua tehdä sellaista väkisin. Mieluummin olen yksinäinen kuin väkisin sosiaalinen. Koronakevään aikana toki kävin muutaman videopuhelun ja olen lähettänyt viimeisen vuoden aikana joitain ääniviestejä Whatsappissa. En vaan siedä sitä, etten näe keskustelukumppanini ilmeitä ja eleitä. Videopuheluissa ärsyttää se, että yhteys saattaa katkeilla, että tahtomattani kiinnitän liikaa huomiota omaan kuvaani ja että olen liimattuna laitteeseen, jolloin 2-vuotiaan läsnäolo on tosi hankalaa. 

Olen nyt ollut äiti kaksi vuotta ja asunut uudella kotipaikkakunnallani yli vuoden, mutten ole sinä aikana tutustunut kehenkään minulle ennestään tuntemattomaan toiseen vanhempaan tai kehenkään paikalliseen lukuun ottamatta uusia työtovereitani. Se on mielestäni outoa, surullista ja yksinäistä. Puolisollani ei ole ikänsä takia yhtään ystävää tai serkkua, jolla olisi alle kouluikäisiä lapsia. Heistä useimpien lapset ovat jo täysi-ikäisiä. Minun ystäväpiirissäni on sekä teinien että vauvojen vanhempia ja myös vapaaehtoisesti ja vastentahtoisesti lapsettomia. Työkavereistani vain yhdellä on samaa ikäluokkaa oleva lapsi. Hänkin on niin kuormittuneen oloinen, etten yhtään ylläty, jos hän pian irtisanoutuu ja vaihtaa työpaikkaa. Uusiin työkavereihini olen tutustunut vain aika pinnallisesti, koska emme ole pitäneet yhteyttä työn ulkopuolella. Kuitenkin kommunikointi ja yhdessäolo työpaikalla on heidän kanssaan luontevaa ja nautinnollista.

En tiedä, mitä voisin tehdä yksinäisyyteni suhteen. Jotkut ovat niin bestiksiä puolisonsa kanssa, etteivät edes kaipaa muita tiiviitä ystävyyssuhteita. Minä kaipaan ja olen kaivannut siitä asti, kun lukio-opintoni loppuivat 13 vuotta sitten. Siihen asti minulla oli tiivis suhde parhaan ystäväni kanssa enkä ole vieläkään sopeutunut siihen, ettei minulla ole enää mitään vastaavaa. Tulenko koskaan sopeutumaan? Ajattelen, että psykoterapeutti on ollut minulle parhaan ystävän korvike ja se on mielestäni helvetin surullista. Enää minulla ei ole psykoterapeuttiakaan, koska en halua maksaa parasystäväpalvelusta.

Mikä on termin yksinäisyys vastakohta? Sellaista ei taida varsinaisesti olla, mutta parhaiten sitä taitaa kuvata onnellisuus. Ajattelen, että yksinäinen ei voi olla onnellinen.

Ruoka

Voi luoja, miten suurta ahdistusta tuo sana aiheutti minulle vielä muutamia vuosia sitten. Anoreksiaa ja sittemmin bulimiaa sairastaessani en pystynyt mitenkään kuvittelemaan saati uskomaan, että muutamaa vuotta myöhemmin suhtautuisin syömiseen niin stressittömästi, luonnollisesti ja myönteisesti. Kaikki ruokaan ja syömiseen liittyvä oli mielessäni niin latautunutta ja vinksallaan, etten kyennyt käsittämään, miten useimmat muut pystyivät suhtautumaan niihin niin mutkattomasti. Nykyään ainoa mutkia aiheuttava asia on vatsavaivojeni ja syömisen välinen yhteys, sillä stressaantuneena tai muiden negatiivisiksi tulkitsemieni tunteiden vallassa ruoansulatukseni häiriintyy. Se aiheuttaa tuskaa. Työskentely suuresti rakastamallani alalla ei auta asiaa, koska työni aiheuttaa stressiä ja herättää voimakkaita tunteita. Siitä en kuitenkaan pääse yli enkä ympäri, että sosiaalityö on iso osa identiteettiäni enkä voisi kuvitella ammatikseni muuta. Jos en jostain syystä voisi olla sosiaalityöntekijä, niin olisin psykologi tai toimintaterapeutti. Ne ovat tunnepitoisuudeltaan aika lähellä sosiaalityötä.

Syömishäiriöitä sairastaessani ihmettelin, mitä tarkoitetaan intuitiivisella syömisellä. Intuitiivisesti inhosin kaikkea rasvaista, suolaista ja sokerista. Toisaalta en voinut olla ahmimatta herkkuja niin, että jouduin oksentamaan. Se jos mikä aiheutti ahdistusta. Syö intuitiivisesti — eli siis mitä vittua? En ole edelleenkään perehtynyt intuitiiviseen syömisen akateemiseen määritelmään tai käynyt mitään intuitiivisen syömisen kurssia, mutta nykyään ajattelen syöväni intuitiivisesti. Se on syömistä niin, että ruoka ei stressaa tai ahdista ja syömisen jälkeen on hyvä olo. Se on mielen ja kehon kuuntelemista. Saatan esimerkiksi ajatella, että ennen minun olisi tehnyt vastaavassa tilanteessa mieli suklaata, tai että ennen vastaavassa tilanteessa olisin kieltänyt itseltäni suklaan. Mietin, millainen olo minulle tulee, jos syön nyt tätä tai tuota. Valitsen sen, mistä arvioin tulevan parempi olo fyysisesti ja psyykkisesti. Joskus se on suklaa, joskus se on porkkana.

Sama pätee liikuntaan. Olenkin ihmetellyt, että intuitiivisesta liikunnasta ei samanlailla terminä puhuta tai en ole siitä ainakaan kuullut. Mielestäni intuitiivista syömistä ja liikkumista kuvaa ehkä parhaiten se, että niitä ei niin paljon mieti ja puntaroi mielessään. En enää syö jotain tai liiku jollain tapaa siksi, että minun varmaan pitäisi tai kannattaisi, vaan siksi että se tuottaa minulle mielihyvää paitsi hetkellisesti niin myös pitkäkestoisesti. Intuitiivisuutta on se, että syöminen ja liikunta ovat vain yksi luonteva osa päivääni ja elämääni. Ajatukseni eivät pyöri yksinomaan niiden ympärillä. Syömishäiriöitä sairastaessani syöminen ja liikkuminen täyttivät ajatukseni ja aiheuttivat ylikorostuneen voimakkaita tunteita — mielihyvän lisäksi ainakin häpeää, pettymystä, inhoa ja ahdistusta. Intuitiivinen syöminen ja liikkuminen ei koskaan tähtää ulkonäön muokkaamiseen vaan hyvään fyysiseen ja psyykkiseen oloon.

Syömishäiriöisenä en pystynyt käsittämään ajatusta luonnollisesta kehosta ja painosta. Mikä ihmeen luonnollinen? Ajattelin, että jos jotain niin se on kauneusihanteiden mukainen hoikka ja lihaksikas täydellisyys. Kuinka väärässä olinkaan! Nykyään ajattelen, että keho asettuu luonnollisiin muotoihinsa ja mittoihinsa, kun syö ja liikkuu intuitiivisesti. Silloin ruokavalio ja liikunnan määrä ja laatu voivat myös vaihdella elämäntilanteesta riippuen. Tällä teorialla selittyy myös se, miksi kehot ovat ja saavat olla niin erilaisia. Ei ole olemassa mitään oikeanlaista, täydellistä kehoa, ruokavaliota ja liikuntarutiinia. Käytän nimenomaan sanaa ”asettuu” enkä ”saavuttaa”, koska saavuttaminen viittaisi siihen, että luonnollinen keho on päämäärä, johon voi kovalla työllä ehkä mahdollisesti joskus yltää. Joka päivä ja koko ajan keho voi asettua omiin uomiinsa. Joka päivä se on täydellinen omanlaisenaan, mitä ikinä se tarkoittaakaan.

Syömishäiriöisenä olin aivan satavarma, että jos en muutamaan viikkoon harrasta hikiliikuntaa ja syön silti herkkuja oksentamatta, niin muutun hetkessä liikalihavaksi. No, nyt koronaepidemian ja pikkulapsiarjen yhtälöä puoli vuotta elettyäni voin todeta, että niin ei käynyt. En ole harrastanut hikiliikuntaa maaliskuun jälkeen. Kävi niin, että kehoni elää luonnollisissa muodoissaan ja mitoissaan. Se tuntuu hyvältä, huomattavasti paremmalta kuin syömishäiriö.

Identiteetti

Olen yksin kotona illasta aamuun ensimmäistä kertaa melkein kahteen vuoteen. Olisi varmaan järkevää käyttää yö nukkumiseen, kun saan koko sängyn itselleni, mutta kirjoitan nyt, kun viimein on aikaa pysähtyä tarpeeksi. En pysty kirjoittamaan, jos on riski, että minut keskeytetään. Voin kirjoittaa ihmisten ympäröimänä esim. kahvilassa, mutta vain jos minulla ei ole tiukkaa aikataulua. Kotona en pysty kirjoittamaan, jos joku on paikalla tai jos välttämättömiä kotitöitä tms. on tekemättä. Kirjoitin viimeksi 9 kuukautta sitten, se tuntuu iäisyydeltä. Olen ajatellut ja pohtinut myös sen jälkeen, on tuntunut vaikealta olla kirjoittamatta asioita ylös. 

Vasta lapsemme syntymän myötä aikuisuus on tuntunut minusta enemmän mielekkäältä kuin ahdistavalta ja epätoivoiselta. Tuntuu ihmeelliseltä ja erikoiselta luottaa itseensä ja elämään, ajatella ensisijaisesti myönteisesti. Ajattelen usein teinivuosiani ja aikaa ennen masennuksesta, syömishäiriöstä ja jatkuvasta ahdistuksesta paranemistani. Tavallaan tuntuu kuin se en olisi ollut minä — tunnen olevani oma itseni paljon enemmän nyt, terveenä. Edelleen pelko sairauksien uusimisesta käy mielessäni silloin tällöin eikä minulla ole minkäänlaista motivaatiota lopettaa mielialalääkitystäni sen jälkeen, kun olen sitä jo kaksi kertaa yrittänyt huonoin seurauksin. Niiden syöminen on mielestäni pieni hinta siitä, että voin psyykkisesti hyvin. Suolistovaivani ovat osittain palanneet, eivät niin pahoina kuin pahimmillaan mutta kuitenkin. Nyt tuntuu jo kaukaiselta se aika, kun vatsavaivoja ei ollut käytännössä lainkaan vauvavuonna. Viime syksystä eli töihin paluusta lähtien ne ovat koko ajan lisääntyneet. 

Aikuisuudessa parasta on mielestäni itseluottamuksen vahvistuminen ja oman identiteetin muodostuminen. Identiteetin muodostumisella tarkoitan sen löytämistä ja hyväksymistä, kuka minä olen. Yläasteiästä ainakin 28 ikävuoteen asti koin eläväni jatkuvassa identiteettikriisissä. Totta kai suren sitä, että varsinaiset nuoruusvuoteni 15-25 kuluivat enimmäkseen masennuksen, ahdistuksen ja syömishäiriön otteessa. Se ei ole kenenkään syy. Menneisyys on vain hyväksyttävä. En uskalla edes ajatella, miten voisin nyt ilman kaikkea saamaani läheisten tukea ja psykiatrista hoitoa. Viime vuosiin asti mietin jatkuvasti, kuka minä olen ja kuka voisin olla — minkälainen kaikissa elämän eri rooleissa olen, ja jos olen erilainen eri rooleissa, mikä niistä on se todellinen, aidoin minä. En tarkoita, että kaikki olisi selvää nyt ja aina, ei todellakaan ole. Jos joku niin elämästään ja itsestään väittää, niin ei ole ymmärtänyt tai hyväksynyt ihmiselämän realiteetteja. Ajattelen, että menneiden hyväksyminen ei ole kertaluontoinen päätös, vaan se täytyy tehdä joka päivä uudelleen. Elän tänään tämän päivän, hyväksyn eilisen ja toivon hyvää huomista. En sano ”uskon hyvään huomiseen”, koska toivo on mielestäni armollisempi ilmaus.

Minusta on alkanut tuntua ihan todella aikuiselta vasta tultuani äidiksi ja löydettyäni oman juttuni työelämässä. Olen aina tiennyt, että haluan äidiksi, mutta vasta nyt kun se on tapahtunut, voin todeta olleeni oikeassa. Sosiaalityössä puolestaan on tarjolla niin laaja repertuaari erilaisia asiakasryhmiä ja työpaikkoja, että ammatti-identiteettini ja työitsetuntoni on vahvistunut vasta, kun olen työkokemuksen kautta varmistunut siitä, mikä on ”mun juttu”. Se tapahtui vasta tänä vuonna, 7 vuotta valmistumisestani. Siihen asti vilkuilin jatkuvasti aidan yli, että tuokin voisi olla kivaa ja mielenkiintoista. Nyt tiedän, että niin se onkin sivusta seurattuna mutta ei omana työnäni. Nykyinen työpaikkani on ihan unelma niissä puitteissa, mitä kunnallisen sosiaalityön resurssirajoissa on mahdollista. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen työpaikassa, jossa ajattelen, että tänne palaisin, vaikka väliin tulisi äitiysloma tai muu pitkä poissaolo.