perjantai 30. tammikuuta 2015

Sairauteni

Sairastuminen, parantuminen. On päivä, jolloin olin ekaa kertaa elämässäni omaehtoisesti 12 tuntia syömättä ja tunsin itseni voittajaksi. Päivää, jolloin olin ekaa kertaa sen jälkeen terve, en osaa nimetä. Kahdeksan vuotta sairastamista lasken alkaneen vasta muutama kuukausi laihdutuspäätöksen jälkeen. Lasken sen siitä, kun olin alitajuisesti päättänyt jatkaa sillä tiellä. Siitä kun mieleni oli sairastunut. Lyhytaikainen häiriö on eri asia kuin sairaus. Parantumisen ajoitan syksyyn, jolloin aloitin elämäni ensimmäisen kokopäivätyön, omalla alallani, vakituisessa työsuhteessa. Sairaana en olisi pystynyt siihen. Pahimmillaan olin satavarma, etten tule pystymään siihen koskaan.

En halua velloa menneessä. Kirjoitan asiasta, koska haluan kertoa ihmisille kokemuksistani ja ajatuksistani, prosessoida ja jäsentää elämääni. Kirjoittaminen myös auttaa hyväksymään asioita. 

Mielestäni on ihan itsestäänselvää, etten aikanaan kertonut lähimmilleni kaikkea. Tuskin hekään minulle kaikkia asioitaan kertovat. Lapsi yleensä haluaa säästää vanhempiaan, varsinkin kun tietää, kuinka paljon huolta ja murhetta jo pelkkä osatotuuskin on aiheuttanut. Aikuistumiseen kuuluu se, ettei nuori tai nuori aikuinen kerro kaikkea vanhemmilleen. Mielestäni suhde vanhempiin olisi liian tiivis, jos kaiken kertoisi. Kaikilla ihmisillä on varmasti ajatuksia ja tunteita, kokemuksiakin, joista he eivät koskaan kerro kellekään. En halunnut enkä jaksanut aina kertoa, koska en olisi halunnut enkä jaksanut kuunnella kommentteja ja nähdä reaktioita. Itkua, kysymyksiä, pahaa mieltä ja muiden itsesyytöksiä. Se, ettei kerro kaikkea, ei tarkoita, etteikö luottaisi toiseen ja etteikö suhde olisi läheinen.

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Syömishäiriö

Syömishäiriö on aina oire jostakin. Hakeuduin hoitoon seitsemän vuotta sitten ahdistuksen ja masennuksen takia mutta se, mikä minut sai hakemaan apua, oli syömishäiriö. Halusin opiskella ja saada uusia kavereita ja löytää seurustelukumppanin. Tajusin, etten onnistu omin avuin. Toki sain tukea niiltä läheisiltä, jotka huomasivat ongelmani tai joille olin siitä puhunutkin, mutta läheisten tuki ei koskaan riitä sairaudesta paranemiseen. Olin ahdistunut, masentunut, pakko-oireinen, pelokas, estynyt ja epätoivoinen. Minulla oli helvetin huono itsetunto. Hyvin pian sairastumisen jälkeen huomasin, että mielenterveyshäiriöt ovat sosiaalisia sairauksia.

Kulissi on tärkeä niin kauan, kun uskoo paranevansa. Niin kauan kun jaksaa uskoa. On helpompaa luoda suhteita ja ylläpitää jo olemassaolevia, kun ulkokuvaa itsestä ei tarvitse muuttaa sairauden ja voinnin mukaan. Kun usko toipumiseen, kulissin todeksi tulemiseen loppuu, millään ei ole enää väliä. Toisaalta silloinkaan en vaivautunut kaikille kertomaan, koska en ollut kertonut sairaudesta tai sen vakavuudesta alunperinkään tai koska olin luullut parantuneeni jo aiemmin enkä jaksanut päivittää tilannetta. On helpompaa olla hiljaa, kertomiseen menee valtavasti voimia. Onneksi oli paikka, jossa olin luvannut itselleni, että jaksan kertoa. Psykoterapia oli parantumiseni edellytys.

Eräs mielenterveysongelmista kärsivä asiakkaani sanoi minulle pari viikkoa sitten, että et varmaan tiedä masennuksesta ja sen hoidosta mitään. Voi kuule kun tietäisit, ajattelin ja sanoin, ettei henkilökohtainen elämäni kuulu hänelle. Tiedän, että masennus on aina oire jostakin ja että masennuksen hoidon on aina oltava yksilöllistä. Minua auttoivat eri asiat kuin veljeäni. Paranin noin kahdeksassa vuodessa sairastumisesta, veljeni on matkalla vielä 13 vuoden jälkeenkin. Voi vain kuvitella, kuinka monimutkaiseksi sairaus ehtii muuttua siinä ajassa.

Olen varma, että lähes kaikkiin mielenterveyshäiriöihin ja mielen sairauksiin liittyy masennusta ja ahdistusta. Esimerkiksi syömishäiriö on yleensä oire masennuksesta. Masennuksesta paraneminen edellyttää masennuksen syiden löytämistä ja hyväksymistä tai muuttamista.

lauantai 24. tammikuuta 2015

Nuoruuteni

Heikkoutta on yleensä vaikea myöntää. Mieleltään sairas yleensä mieltää olevansa heikko. Näin jälkikäteen se tuntuu tyhmältä, yrittää ylläpitää jotain illuusiota. Sitä on perfektionismi. Ja kuitenkaan kukaan muu ei odota sinulta täydellisyyttä kuin sinä ja sinun kaltaisesi, toiset perfektionistit. Subjektiivisen kokemukseni perusteella perfektionisti vaatii tai vähintäänkin hartaasti toivoo täydellisyyttä myös muilta ihmisiltä. Niin tein. Ihan niin kuin toista ei voi rakastaa rakastamatta ensin itseään, epätäydellisyyttä ei siedä muissa, ennen kuin sitä sietää itsessään.

Muutettuani pois lapsuudenkodistani pian lukion jälkeen jouduin myöntämään jotain ensimmäistä kertaa. Mutta voi kuinka pieni se askel vasta olikaan. Vanhempieni luona haaveilin siitä, että saisin vapaasti liikkua ja syödä tai olla syömättä, ilman valvontaa. Ilman äitini yliluonnollisen tarkkaa katsetta ja tiukkaa seurantaa olisin pitänyt huolen siitä, että olisin jossain vaiheessa mennyt sairaalakuntoon. Silloin olin äidille vihainen, nyt kiitollinen. Missään vaiheessa en halunnut pahoittaa äidin mieltä, mikä myös hillitsi sairauttani - rakkaus. Siinä toki epäonnistuin lahjakkaasti, pahoitin mielen jos toisenkin. Vain muutaman kuukauden ehdin asua yksin, kunnes en enää pystynyt pakenemaan todellisuutta. Ratkaiseva hetki oli se, kun löysin itseni oksentamasta ja huomasin, ettei se ollutkaan niin vaikeaa ja inhottavaa. Myönsin, että jotain on vialla, mutta olin vielä noin viiden vuoden päässä paranemisesta.

Muutettuani muutaman kuukauden päästä toiseen kaupunkiin sairauteni paheni niin paljon, että jouduin ottamaan toisen askeleen. Hakeuduin hoitoon. Kiitos opiskelijaterveydenhuollolle, minut otettiin heti tosissaan ja pääsin puolen vuoden kuluttua psykoterapiaan.

Jäin koukkuun oksentamiseen ja vähitellen huomasin, että se mahdollisti herkuttelemisen. Anoreksia muuttui pikkuhiljaa bulimiaksi. Monta kertaa viiden vuoden paranemismatkan aikana luulin jo päässeeni perille. Elin jaksoissa, hyvää seurasi huono ja toisin päin. Välillä pääsin eroon oksentamisesta, mutta sitten se taas salakavalasti palasi. Oli pakko saada heikkous pois minusta, oksentaa virhe ulos. Todistaa itselleni, etten ole menettänyt itsekuria. Laihaksi kutsuminen oli minulle mitä suurin kehu. Olin varma, että ne jotka sanoivat minua laihaksi, olivat kateellisia ja tyytymättömiä itseensä. Luulin heitä lihaviksi. Luulin normaalipainoisia lihaviksi. Halusin olla paitsi laiha niin myös lihaksikas, mutta jos niistä olisi pitänyt valita, olisin valinnut edellisen.

Askel kohti syömishäiriöstä paranemista oli sekin, että myönsin olevani biseksuaali. Olin huomannut, että pidin vain naisellisista, muodokkaista naisista. Laiha ei ole naisellinen. Tajusin, että haluan olla sellainen, mitä itsekin pidän haluttavana. Katsoin laihoja naisia kateellisena, normaalipainoisia ihastuneena. 

Tänään kävin katsomassa balettia. Katsoin ballerinoja, en kateellisena enkä ihastuneena. Ihmettelin, miten joku jaksaa sellaista elämää, helvetillistä treeniä ja tiukkaa ruokavaliota.

sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Tiededokumentti: Toiset aivomme


http://areena.yle.fi/tv/2152568


Mukavuudenhalu, suolistosairaus ja syömishäiriö

Katsoin tänään realityohjelman Etelänapamantereen halki kävelevistä australialaisista. Kaksi miestä hiihti vetäen 160 kilon varustepulkkia. Rakkoja kantapäissä, paleltumia sisäreisissä, turvonneet varpaat ja typötyhjä vatsa. Nykyään en yhtään pysty ymmärtämään sellaista. Että joku haluaa ihan vapaaehtoisesti, omilla rahoillaan, omalla vapaa-ajallaan tehdä jotain äärimmäisen epämukavaa, tuskallista, rankkaa.

Vielä 16-20-vuotiaana haaveilin pitkistä vaelluksista mäkisessä maastossa ja sadattelin, ettei minulla ollut ketään kaveria, kenen kanssa lähteä. Silloin haaveiluani motivoi, ei ajatus hienoista maisemista ja tunnelmallisista nuotioillallisista, vaan anorektinen mieli. Mietin sydän sykkien, kuinka paljon vaelluksella kuluisi kaloreita ja kuinka kokonaisvaltaisesti se kiinteyttäisi kehoa, päästä varpaisiin. Keskellä metsää olisin myös ollut rauhassa läheisteni huolestuneilta kommenteilta ja kaukana riivaavista mieliteoista, suklaasta ja jäätelöstä, paksuista juustoviipaleista leivällä, ravintoloista ja ruokakaupoista. Metsävaellusta en ole vieläkään kokenut, eikä enää kiinnosta - tai vielä uudestaan, ehkä myöhemmin. Vaellus pitkin mielen vuoristoja jatkui pitkään ja nyt, laaksossa, minusta on tullut erilainen. Patikoimaan lähteminen muistuttaisi minua menneestä, palauttaisi mieleen ahdistavat ajatukset ja tunteet. Niin ainakin luulen, ja vielä en ole valmis ottamaan riskiä. Olen vahvempi koko ajan, mutta en niin vahva, ettenkö pelkäisi uudestaan sairastumista. Vasta sitten olen valmis juoksemaan, kun tiedän ja uskon, etten voi enää sairastua.

On toinenkin syy, syy mukavuudenhaluun. Sairastuttuani anoreksian lisäksi suolistosairauteen - joka pahensi anoreksiaa - aloin vältellä kaikkia epämukavia paikkoja. Paikkoja, joissa ei ole vessaa, vessoja joissa ei ole tilaa maata lattialla jalat seinää vasten ylöspäin, kovia suoraselkäisiä penkkejä, paikkoja joissa ei ole juomavettä saatavilla. Puhun suolistosairaudesta, koska diagnoosin oikeaa nimeä käyttäessäni minusta tuntuu, etteivät ihmiset ota sitä tarpeeksi vakavasti. Oireyhtymä vs. sairaus -   sairaus kuulostaa pahemmalta. Ja kyllä jos ihminen joka päivä kärsii jostain oireesta, niin on kyse sairaudesta. Varsinkin kun siihen ei ole parannuskeinoa. Arvata saattaa, että hieman ahdistaa jo maaliskuinen matka Australiaan: yli vuorokausi lentokoneessa ja lentokentillä.

Nykyään minua ei ihan oikeasti kiinnosta, kuinka paljon painan. Se tuntuu ihmeelliseltä sen jälkeen, kun sadan gramman pudotus oli päivän paras ja merkittävin ja sadan gramman nousu merkittävin ja pahin asia. Vielä muutama vuosi sitten en meinannut saada unta, kun soimasin itseäni ja mietin, kuinka varmistaisin, että pääsen siitä sadasta grammasta seuraavan päivän aikana eroon. Pitää syödä vähemmän, oksentaa enemmän, istua vähemmän, liikkua enemmän. Vatsamakkarat olivat yksi vastenmielisimmistä asioista, mitä pystyin omaan elämääni kuvittelemaan. Vatsamakkara kyykkyasennossa oli merkki epäonnistumisesta, huonosta ihmisestä. Treffeillä Morrison'sissa söin hampurilaisannoksen, kävin oksentamassa sen ravintolan vessanpyttyyn ja palasin hymyillen seuralaiseni luo mentholpastilli suussa.

Ei sillä etteikö normaalipainoisuus olisi minulle nykyään tärkeä asia. Normaali, ei ali. Kesti todella kauan, ennen kuin alipainoiset ihmiset eivät enää herättäneet minussa kateutta. Alipaino oli minulle yhtä kuin itsekuri. Nykyään huomaan suuttuvani, kun joku normaalipainoinen kertoo olevansa laihdutuskuurilla. Ennen suutuin kateudesta, nykyään siitä, että sellainen tuntuu loukkaavalta. Ylen Korkki kiinni -ohjelmassa hoikka mies kertoi yrittävänsä pudottaa rasvaprosenttiaan huomattavasti. Ajattelin, että onneksi hänen lapsensa on vasta vauvaikäinen, koska teinitytön mieli voisi sairastua isän idioottimaisesta esimerkistä. Alkoholista luopumisessa ei mielestäni ole mitään kritisoitavaa, mutta motiivi hänen kohdallaan vaikutti varsin omituiselta. Normaalipainoisuus on erittäin tärkeää, mutta ei ulkonäön vaan terveyden takia. Normaalipainoisuudella tarkoitan sitä, ettei ihminen ole lihava eikä laiha, en mitään tiettyä kilomäärää. Ja terve ihminen on yleensä sairasta paremman näköinen.

Vaelluksessa harrastuksena ei toki ole mitään sairasta. Paitsi ehkä Etelänapamantereella siinä hullussa aikataulussa, jolla australialaiskaksikko matkansa taittoi. Liikunta on edelleen yksi elämäni tärkeimmistä asioista, mutta nykyään nautin siitä hyvän olon tunteen, suolistovaivojen vähenemisen ja hyvän kunnon ylläpitämisen takia. Niin ja itse asiassa myös siksi, että ruoka maistuu paremmalta liikunnan jälkeen.

lauantai 17. tammikuuta 2015

Positiivisuus // negatiivisuus

Katastrofiajattelua voi kutsua toki myös negatiiviseksi tai pessimistiseksi asenteeksi. Mielestäni ero on kuitenkin siinä, että katastrofiajattelu on tahdosta riippumattomampaa, asenne on täysin tahdonalainen asia. Asenne ja ajattelu, positiivisuus ja onnellisuus, negatiivisuus ja masennus. Tähän mennessä elämääni olen huomannut ja alkanut vähitellen hyväksyä, että me vain synnymme mieleltämme erilaisiksi. Perusluonteeltaan positiiviset ja aurinkoiset ihmiset hämmentävät minua suuresti, mutta nykyään osaan toisinaan jopa vilpittömästi iloita ja nauttia sellaisten ihmisten seurasta. Aiemmin kateus sai minut suuttumaan ja ärsyyntymään heistä. En suostunut uskomaan, että he ovat aitoja. Se on oikeastaan aika surullinen reaktio. Olen edelleen kateellinen, mutta kateus ei tunnu niin kitkerältä, kun sen tiedostaa ja hyväksyy. Minä nyt en vaan sattunut syntymään sellaiseksi. Kateus on tunne muiden joukossa. Täytyy tosin myöntää, että yhä huomaan toisinaan sanovani positiivisille ihmisille, että kyllä elämä vielä sinuakin lyö ja paiskaa päin seinää, odotahan vaan.

Osaan minäkin. Parhaimmillaan voi käydä niin, että joku ajattelee minun olevan sellainen, kadehdittavan aurinkoinen. Olen tosi utelias ja kiinnostunut ihmisistä ja nautin toisten auttamisesta, haluan ymmärtää. Hymyilen aina kun jaksan, välillä väkisin. Töissä varsinkin haluan antaa itsestäni positiivisen kuvan, aina jaksaa yrittää. Olen ahkera ja määrätietoinen. Teen parhaani, siitä pidän kiinni. Syrjäytymisvaarassa olevien ja syrjäytyneiden kanssa työskennellessä on kuitenkin oltava tarkkana sen suhteen, ettei anna itsestään sellaista vaikutelmaa, että pitää itseään parempana, ylempänä. Toissaviikolla erään asiakkaani äiti sanoi neuvottelussa, että hänestä tuntuu, etten arvosta häntä yhtään. Eri mieltä oleminen ja julkisen sektorin sosiaalityöhön sisältyvän vallan käyttäminen saattaa aiheuttaa sellaisen vaikutelman.

lauantai 10. tammikuuta 2015

Uneton yö

En saanut unta, liikaa ajatuksia. Olen kaivannut musiikkia ja kirjoittamista, mutta koskaan niille ei riitä aikaa. Unettomat yöt, nehän on täynnä aikaa. Tehokkuutta, ei kannata käyttää yötä hukkaan. En ymmärrä niitä, jotka kauhistelevat, kuinka paljon elämästä kuluu nukkumiseen. Uni on yksi niistä asioista, joista en ole valmis luopumaan. Paitsi lapsen vuoksi, se nyt on selvä.

Mitä ajatuksia? Mietin tulevaisuutta, lähellä ja kaukana. Katastrofiajattelu on minulle tyypillistä, ja mikäs sille suotuisampi kasvuympäristö kuin uneton yö. Ajatukset ovat vaarallisimpia korvien välissä. Kirjoitin päiväkirjaa viitisentoista vuotta, pariuduttuani se jäi. Ajankäytön priorisointi, se on keskiluokkaisen elämän haastavimpia tehtäviä. Päätin alkaa kirjoittaa taas.

Musiikki, jotenkin sekin on jäänyt. Nautin eilen siivotessani kuunnellen pitkästä aikaa levyjäni. Siivoaminen on aliarvostettua, mielestäni terapeuttista. Nyt huomaan jo huolestuvani seuraavasta yöstä, saanko unta. Ricky-Tick Big Band ja Tolu tai Bo Kaspers Orkester ja Cif voisivat rauhoittaa. Palaan vielä sänkyyn, jospa uni yllättäisi.