Ensimmäiset kuutisen viikkoa vauvan kanssa olivat täynnä epävarmuutta ja ristiriitaisia tunteita. Lehdistä olen lukenut, että joillekin herää ylitsevuotava rakkauden ja kiintymyksen tunne lapseensa jo synnytyssairaalassa tai jopa synnytyssalissa. Oletin niin käyvän minullekin, joten aluksi tuntui pelottavalta, etten tuntenut niin. Koin kyllä voimakasta suojeluvaistoa vauvaa kohtaan ja pidin häntä sanoinkuvaamattoman suloisena. Rakkaus ja kiintymys alkoivat varmasti kehittyä heti vauvan syntymähetkestä, mutta koin sellaisia tunteita vasta hänen ollessaan noin kuuden viikon ikäinen. Tunteiden heräämiseen vaikutti ratkaisevasti se, että vauva alkoi kommunikoida itkun lisäksi ilmeillä, äänillä ja ennen kaikkea hymyllä. Koin saavani häneen yhteyden, pystyimme jonkinlaiseen vuorovaikutukseen. Meille alkoi kehittyä erityinen suhde - enää ei ollut ihan sama, kuka vauvan tarpeisiin vastaa. Siihen asti tuntui, että minulla on erityinen asema vauvan mielessä vain siksi, että imetän.
Ensimmäinen viikko synnytyksen jälkeen oli äärimmäisen rankka psyykkisesti ja erittäin kivulias fyysisesti. Sain henkisesti paljon lisää energiaa, kun pääsimme neljän sairaalan perheosastolla vietetyn yön jälkeen kotiin. En ole varmasti koskaan nauttinut kävelylenkistä niin paljon, kuin kokonaisen viikon sisätiloissa makaamisen ja istumisen jälkeen. Ensimmäiset neljä viikkoa vauvan kanssa olivat vaikeimmat ja uuvuttavimmat, vaikka puolisoni oli niistä kolme isyyslomalla. Oloni oli ensisijaisesti epätodellinen, epäuskoinen. Ajattelin vähän väliä, onko tämä todella nyt totta, elämäni suurin unelma. Tuijotin vauvaa enkä voinut käsittää, että se oli oikeasti ja lopullisesti siinä. Elämäni oli muuttunut hetkessä enemmän kuin koskaan, peruuttamattomasti. Mietin, miten sopeudun ja miten pariskuntana sopeudumme muutokseen. Pelkäsin, että epäonnistun äitinä tai että en osaa yhdistää äidin ja puolison roolia. Kun vastuuta alkaa ajatella, se helposti paisuu mielessä ihan mahdottomaksi. Lapsuudenkodista omilleen muuttaminen ja naimisiin meneminen tuntuvat pieniltä elämänmuutoksilta tähän verrattuna. Muutoksella tarkoitan ennen kaikkea sitä, että joku on täysin minusta riippuvainen. Tarkoitan sitä, että yhtäkkiä minulla on enemmän menetettävää kuin koskaan. Synkkinä hetkinä ajattelin, että nytkö se sitten alkoi, synnytyksenjälkeinen masennus. Olen positiivisesti yllättynyt, etten sairastunut siihen, koska aiempien mielenterveysongelmieni takia riski oli keskimääräistä suurempi. Fyysisesti palauduin raskaudesta ja synnytyksestä varsin nopeasti, mihin vaikutti käsittääkseni ainakin ikä, hyvä peruskunto, alatiesynnytys ja imettäminen. Imettämisen ja vauvan kanniskelun seurauksena selkäni ja hartiani olivat kovilla ensimmäiset kolme kuukautta, mutta nekin vaivat ovat hellittäneet jo. Enpä ollut koskaan ennen kokenut yläselän lihasten kramppia!
Ensimmäisinä viikkoina otin imetyksestä paineita, koska pullosta ruokkimista paheksutaan niin paljon. Tiedän kyllä, miten paljon hyötyä rintamaidosta on lapselle verrattuna teollisesti tuotettuun maitoon, mutta kaikkein tärkeimpänä pidän sitä, etten uuvu ja että vauva saa tarpeeksi ravintoa. Rintamaitoni on toistaiseksi riittänyt kaikkina muina vuorokaudenaikoina, mutta kuuden jälkeen iltaisin lapsi on ollut niin nälkäinen, että hän on tarvinnut lisäksi vähän äidinmaidonkorviketta. Varoituksista johtuen pelkäsin aluksi, että rintamaito lakkaa kokonaan muodostumasta, tai että vauva ei enää jaksa imeä nänniä, jos ei saa kaikkea ravintoaan rinnasta. 1-2 kuukauden ikäisenä vauva saikin lähes joka ilta rintaraivareita eikä suostunut edes kokeilemaan, tulisiko tissistä vielä maitoa. Onneksi raivarit loppuivat vähitellen lähes kokonaan. En muuten tiennyt etukäteen, että vauva joutuu imemään rintaa aina hetken ja ehtii usein suutahtaa, ennen kuin maito alkaa virrata. Yllätyksenä tuli myös kihelmöivä kipu rinnoissa maidonvirtaamishetkellä ja yleensäkin parin tunnin välein riippumatta siitä, mitä teen ja missä olen. Ymmärrän, että syöttämisvastuun jakaminen vanhempien kesken ei ole yleisesti hyväksytty syy korvata rintamaitoa vastikkeella, mutta myönnän kokeneeni iltaisen pullosta syöttämisen myös hengähdystauoksi itselleni ja ollut siksi itse asiassa tyytyväinen siihen, että vauva on vaatinut enemmän maitoa, kuin kehollani on ollut antaa. Kukaan ei muuten synnytyssairaalassa tai neuvolassa maininnut sanallakaan siitä, että itse asiassa pulloon totuttaminen rinnasta imemisen ohella on ratkaisevan tärkeää, jos haluaa vauvan joskus jonkun muun kuin imettäjän hoidettavaksi.
Jo nyt 3,5 kuukauden vanhemmuuden kokemuksella koen oloni sata kertaa itsevarmemmaksi ja luottavaisemmaksi. Lapsi on tehnyt minusta onnellisemman kuin koskaan, ehkä onnellisen ensimmäistä kertaa aikuisiällä. Lisäksi 14 vuotta kestänyt lähes päivittäinen ahdistus, masennus, stressi ja vatsavaivat ovat loistaneet poissaolollaan. Viimeisten kuuden viikon aikana vatsavaivoja on ollut vähän silloin tällöin, mutta sietämätön kipu on ollut vain muutaman kerran, vaikka en ole edes noudattanut FODMAP-ruokavaliota. Mystistä. Etukäteen kuvittelin, että olisin varsin altis ahdistumaan ja stressaantumaan lapseen ja vanhemmuuteen liittyvistä asioista, mutta hetkellisiä epävarmuuksia lukuun ottamatta olen pystynyt ottamaan yllättävän rennosti ensimmäisten viikkojen jälkeen. Kaiken tämän hyvän edellytyksenä on toki ollut se, että lapsi on ollut ainakin toistaiseksi valtaosan ajasta hyväntuulinen ja tyytyväinen. Kun hän alkaa kitistä tai itkeä, niin hänet on yleensä helppo saada rauhoittumaan. Syitä mielensä pahoittamiseen hänellä on vain muutama, ne on yleensä helppo tunnistaa ja niihin on helppo vastata. Ensimmäiset kaksi kuukautta illat olivat rankkoja, kun hän oli itkuinen. Itkuisuus väheni merkittävästi, kun äitini ehdotuksesta vaihdoimme tuttipullon toiseen, pienempireikäiseen.
Meillä on todella hyvä tilanne senkin suhteen, että äitini haluaa ja pystyy hoitamaan vauvaa melkein milloin vaan. Lisäksi puolisoni tietysti hoitaa vauvaa silloin, kun minulla on omia menoja. Hirvittää edes ajatella, miten lapsen kanssa selviäisi ja jaksaisi ilman puolisoa. Kerran viikossa olen käynyt yksin psykoterapiassa ilta-aikaan, toinen kerta viikossa on toteutettu videopuhelimitse päiväsaikaan. Olen tavannut paljon kavereitani vauvan kanssa mutta muutamia kertoja myös ilman häntä sekä käynyt muutaman kerran jumpassa. Olen käynyt kampaajalla, pikkujouluissa ja teatterissa. Joku voisi ajatella sen olevan itsekästä, mutta oikeasti se on vain kaikkien etu. Isä ja vauva saavat viettää kahdenkeskistä aikaa ja luoda suhdettaan eri tavalla kuin minun ollessa paikalla. Kun saan myös ihan omaa aikaa, voin ja jaksan paremmin ja olen parempaa seuraa sekä puolisolleni että lapsellemme. Pidän sitä itsestäänselvyytenä, että puolisoni hoitaa lasta myös yksin. Jos ei hoitaisi, emme varmasti olisi yhdessä. Faktahan on se, että olemme kumpikin yhtä paljon lapsen vanhempia. Pidän sitä järjettömänä ajatuksena, että toinen vanhemmista olisi sukupuolensa takia tärkeämpi lapselle. Sille ei mahda mitään, että biologisesti vain naisen sisällä lapsi voi kehittyä ja että vain nainen voi synnyttää ja imettää. Lapsella on kuitenkin kaksi tasaveroista vanhempaa. Tiedostan toki, että vanhemmuuden jakaminen voi olla esimerkiksi terveydellisistä, sosiaalisista tai taloudellisista syistä vaikeaa tai mahdotonta. Meidän tilanteessamme sille ei kuitenkaan ole mielestäni mitään ulkoisia esteitä, se on täysin kiinni vapaista valinnoistamme. En nyt tietenkään tarkoita tasaveroisuudella sitä, että kumpikin viettäisimme ajallisesti yhtä paljon aikaa lapsen kanssa — toisen on käytävä töissä.
Useimpina öinä vauva on nukkunut ensin 3-4 tuntia ja sitten 1-2 tunnin pätkiä. Kolme kertaa hän on nukkunut 6 tuntia ja muutaman kerran 5 tuntia putkeen, viimeisten 6 viikon aikana parhaimmillaan 4,5 tuntia. Huonoimpina öinä pisin unipätkä on kestänyt vain 2 tuntia. Ensimmäisen kerran herättyään vauva yleensä vain imee tissiä silmät kiinni ja jatkaa nukkumista, kun lasken hänet takaisin pinnasänkyyn. Imetän istualtaan nojatuolissa, makuulla olisi lähes mahdotonta pysyä hereillä. Joskus vauva herää siihen, että tutti on pudonnut hänen suustaan, mutta useimmiten hän ei halua tuttia alkuunkaan. Pahimmillaan se saattaa pudota suusta parin minuutin välein parikymmentä kertaa. Aamuisin otan hänet viereeni yleensä seitsemän maissa ja imetän siinä. Uni on vierekkäin maatessa katkonaista, mutta minun ei tarvitse siitä enää nousta, ennen kuin vauva saa tarpeekseen makoilusta. Nousemme yleensä yhdeksän maissa. Aamiaisen olen saanut tehdä ja syödä alusta asti lähes poikkeuksetta rauhassa, koska vauva viihtyy jopa puoli tuntia sähkökeinussa. Sähkökeinu on loistava keksintö! Yöheräilyjen vaikutusta jaksamiseeni on hillinnyt paljon se, että nukahdan helposti ja nukun sikeästi. Puolisoni herätyskellon pärinään en aina herää, mutta siitä ei ole tarvinnut olla huolissaan, ettenkö heräisi vauvan ääniin. Jos vauva kärsisi esimerkiksi koliikista tai refluksista, niin en tietenkään voisi ja jaksaisi näin hyvin.
Päivisin en ole nukkunut kuin muutamia kertoja vauvan nukkuessa vatsallaan rinnallani. Käymme yleensä päivisin kävelyllä, kaupassa tai kahvilassa ja mahdollisuuksien mukaan eli harvakseltaan tapaamme jonkun kaverin. Vauvan ollessa tasan kolmen viikon ikäinen kuljimme ensimmäistä kertaa julkisilla liikennevälineillä ja kävimme ensimmäistä kertaa kahvilassa. Ensimmäiset kaksi kuukautta vauva ei viihtynyt vaunuissa hereillä tai nukahtanut niissä, minkä takia minun oli saatava hänet ensin nukahtamaan. Se oli onneksi suhteellisen helppoa, koska rintarepussa hän nukahti aina puolessa tunnissa, jopa 10 minuutissa. Lähteminen helpottui huomattavasti, kun hän oppi nukahtamaan vaunuihin. Nykyään hän viihtyy niissä välillä jopa hereillä, mutta molemmissa tapauksissa, hereillä tai unessa, vaunujen on oltava liikkeessä. Iltaisin meillä on käynyt usein kavereita tai sukulaisia, varsinkin ensimmäisinä kahtena kuukautena. Olen vähän yllättynytkin siitä, miten voimakas tarve minulla on päästä päivittäin pois kotoa ja tavata läheisiä tai vähintään käydä paikoissa, joissa on muita ihmisiä. Ajattelen aktiivisen kodin ulkopuolella liikkumisen ja ihmisten tapaamisen olevan kyllä hyväksi myös lapselle.
Olen kirjoittanut arkista päiväkirjaa vauvan syntymästä saakka. Ensimmäisenä kuukautena jaksoin kirjata vain, kuka minäkin päivänä kävi kylässä, sittemmin olen kirjannut paljon muutakin. Seuraavaksi vuorossa vauvan ensimmäinen joulu <3
