Omakanta-palvelusta on nähtävissä terveystiedot vain vuodesta 2014 lähtien. Sen jälkeen olen saanut seuraavat psykiatriset diagnoosit:
F50.2 Bulimia nervosa
F41.1 Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö
F41.2 Sekamuotoinen ahdistus- ja masennustila
F34.1 Pitkäaikainen masennus
F33.10 Toistuvan masennuksen keskivaikea masennusjakso ei somaattista oireyhtymää
F32 Masennustila
F32.1 Keskivaikea masennus
Tuo ”ei somaattista oireyhtymää” on kyllä epärealistinen ilmaus, koska IBS-oireyhtymä on minun tapauksessani mitä suurimmassa määrin psykosomaattinen sairaus. Kyseisen diagnoosin antanut lääkäri tiesi tämän varsin hyvin. Yleistyneen ahdistuneisuushäiriön diagnoosin sain muistaakseni jo vuonna 2009, vaikka jälkikäteen arvioiden oireeni olisivat riittäneet diagnoosiin jo 2004. Olen usein miettinyt, sainko tosiaan ensimmäiset diagnoosini vasta 2009 hakeuduttuani YTHS:n vastaanotoille, vaikka olin jonkinlaisen hoidon piirissä jo keväästä 2004. Alaikäisenä terveydenhuollossa kiinnitettiin muistikuvieni mukaan huomiota lähinnä laihtumiseeni, ei niinkään pääni sisäiseen maailmaan. Mieleeni on jäänyt erityisesti kaksi lääkärikäyntiä ennen kuin täytin 18. Eräs lääkäri ehdotti tai ikään kuin antoi minulle luvan, että ”voit syödä vaikka joka päivä suklaapatukan, kyllä ne kuukautiset sitten palaa vähitellen”. Toinen lääkäri vähätteli arviotani siitä, että myös aivotyöhön kuten opiskeluun kuluu paljon energiaa. Hän sanoi, että ”et sinä opiskelemalla laihdu, painon saa nousemaan vähentämällä liikkumista”.
Tuntuu väärältä, että en ole tietääkseni koskaan saanut laihuushäiriö-diagnoosia, vaikka todellakin sairastin sitä monta vuotta ennen kuin syömishäiriöni muuttui bulimiaksi. Ehkä vielä 10-15 vuotta sitten terveydenhuollon ja psykiatrian ammattilaiset luulivat, että laihuushäiriö tarkoittaa sitä, että makaa sairaalassa luurankona saamassa ravintoliuosta suoraan suoneen. Nykyisen kriteeristön mukaan täytin aikoinaan kaikki muut anoreksia-diagnoosin kriteerit paitsi painon. Anorektikon painoindeksi saa olla korkeintaan 17,5 tai painon pitää olla vähintään 15 % alle pituuden mukaisen keskipainon. Pituuden mukaisesta keskipainosta en löydä luotettavaa tietoa, mutta painoindeksini oli alimmillaan 17,7. Toisaalta jos potilaalla on tyypillisiä laihuushäiriön oireita, mutta jokin anoreksian diagnostisista kriteereistä puuttuu tai avainoireet esiintyvät lieväasteisina, niin diagnoosiksi tulee asettaa F50.1 Epätyypillinen laihuushäiriö. Tietääkseni en ole koskaan sellaista diagnoosia saanut. Ehkä minun pitäisi pyytää lapsuuden kotikunnastani kaikki terveystietoni, josko niistä selviäisi jotakin uutta ja ihmeellistä. YTHS:ltä pyysin ja sain tiedot kirjallisesti joitakin vuosia sitten, kun huomasin, ettei niitä ole Omakannassa.
Koskaan en ole tietääkseni saanut persoonallisuusdiagnoosia, vaikka sellaiseenkin olisi ollut aihetta. Kysykää vaikka ex-puolisoltani, heh. Mielestäni minulla on ollut yläasteiästä asti F60.5 Vaativa persoonallisuus. Vaikka sitä ei ole B-lausunnoissa mainittu, niin muiden asioiden muassa olen tarvinnut Kela-psykoterapiaa myös persoonallisuuteni, en vain mielenterveyshäiriöiden tai traumaattisten kokemusten takia. Vaativasta persoonallisuushäiriöstä kärsivällä (kyllä, nimenomaan kärsivällä) on korostunut järjestyksen, täydellisyyden ja kontrollin tarve joustavuuden, avoimuuden ja tehokkuuden kustannuksella. Vaativa persoona on ylitunnollinen ja joustamaton moraalisissa ja arvoihin liittyvissä asioissa, keskittyy korosteisesti yksityiskohtiin, sääntöihin ja aikatauluihin ja saattaa omistautua työlle harrastusten ja ystävyyssuhteiden kustannuksella. Vaativat piirteet johtavat usein uupumiseen varsinkin elämänmuutosten ja stressitilanteiden yhteydessä (tell me about it!). Muutokset työpaikalla tai tavallista tiukemmat aikataulut uuvuttavat herkästi vaativasta persoonallisuushäiriöstä kärsivän. Tästä saattaa seurata masennusta tai ahdistuneisuutta (jep). Mielenterveystalo.fi-sivustolla todetaan, että ihmisen vanhetessa saattaa käydä niin, että voimavarat eivät enää riitä täyttämään yliviritettyjä vaatimuksia, toisin kuin nuorempana. Tuota noin, jouduin jäämään töistä uupumuksen vuoksi kahden kuukauden sairauslomalle jo 28-vuotiaana — onko se vanha? Vaativille persoonille ovat usein helpoimpia sellaiset ympäristöt, jotka sallivat tai jopa tukevat sääntöihin suuntautuneisuutta ja täydellisyyden tavoittelua. Avioliittoni ei ollut sellainen ympäristö.
Mielenterveystalossa kerrotaan myös, että mikäli vaativat piirteet ovat altistaneet masennus- ja ahdistusoireilulle, työpaikalla voidaan tehdä tilannetta helpottavia muutoksia työnkuvaan ja joskus se onkin ainoa keino auttaa vaativasta persoonallisuushäiriöstä kärsivää työntekijää. Valitettavasti kuntatyönantajat käyttävät tällaisia ohjeistuksia vessapaperina. Lastensuojelussa burnout-sairausloman jälkeen odotetaan, että työntekijä joko jatkaa samalla höökillä kuin ennen tai vaihtoehtoisesti irtisanoutuu (kokemusta on). Ensimmäinen vaihtoehto johtaa tietysti ennen pitkää uuteen romahdukseen, mutta mitään toimenkuvan muutoksia ei ole tarjolla. Ja hei, kuka ikinä on vapaaehtoisesti kertonut työnantajalleen persoonallisuushäiriöstään? No, onneksi olen oppinut kuuntelemaan ja kunnioittamaan itseäni ajoissa ja irtisanouduin siitä uudesta tehtävästä, johon siirryin talvella. Pystyin jatkamaan töitä ilman sairauslomaa, kun päätin palata tuttuun työnkuvaan.
Psykoterapeuttisesta, erityisesti kognitiivisesta terapiasta saattaa myös olla vaativalle persoonalle apua, jos hän kykenee itse näkemään, että hänen toimintatapansa ovat poikkeavia ja vaikeuttavat sopeutumista. Onneksi kykenen — siitä kiitos paitsi itselleni ja terapeuteilleni niin myös ex-puolisolleni. Aion käyttää nykyisen Kela-terapiani 3. vuoden heti, kun koronatilanne hellittää ja terapiatapaamiset voidaan toteuttaa kasvokkain eikä etäyhteyksin. Hoitotahoni terveysasema vaatii nyt 1,5 vuoden jälkeen kontrollipuhelua lääkärin kanssa, jotta saan uusittua mielialalääkereseptini. Sitä varten minun piti täyttää tuhannetta kertaa elämässäni AUDIT-, BDI- ja BAI-kyselyt. Pelkään, että lääkäri ehdottaa lääkkeen vaihtoa, joka tuntuisi erittäin pelottavalta 12 vuoden jälkeen.
Jotkut pahoittivat mielensä blogitekstistäni, jossa kirjoitin läheisten reaktioista laihtumiseeni. Eräs huomautti, että minun pitäisi kertoa heti ja henkilökohtaisesti, jos tarvitsen apua. Ajatus on kaunis, mutta valitettavasti kukaan läheinen ei pysty tarjoamaan sitä apua, mitä tarvitsen. Tarvitsisin rauhoittavaa lääkitystä ahdistuskohtauksia varten, turvallisen ja toimivan parisuhteen sekä tietysti sen, että koronarajoituksista voitaisiin luopua. Rauhoittavaa lääkitystä en ole saanut edes yksityiseltä psykiatrilta. Edellä kuvatuilla spekseillä minulla on varmaan huippuhyvä markkina-arvo kumppaninmetsästyksessä. Korona jatkuu jatkumistaan eikä sille kukaan läheisistäni mahda mitään. Näillä mennään.
Ps. Parasta viikonlopussani oli ehdottomasti se, että pystyin itkemään ensimmäistä kertaa 3-4 kuukauteen. Siitä on kiittäminen Yle Areenasta katsomaani erittäin surullista ja hyvää elokuvaa 24 viikkoa. Elokuva laukaisi itkuni, mutta hetken päästä huomasin itkeväni ainakin tusinaa eri asiaa. Koko viikossani yksi parhaista asioista oli puolestaan se, että nauroin vedet silmissä ensimmäistä kertaa noin vuoteen. Siitä kiitos Netflixin Superstore-sarjan 2. jaksolle ja Glenn-hahmolle. Edellisen kerran muistan nauraneeni yhtä voimakkaasti viime keväänä lukiessani kirjaa Kaikkien menetysten äiti.
