Muutoksia

Olen voinut nyt kolme viikkoa kokonaisvaltaisesti paremmin kuin moneen kuukauteen. Muutos tapahtui vain muutama päivä sen jälkeen, kun lääkäri oli taas diagnosoinut masennukseni ja ahdistukseni vaikeatasoiseksi (lievä-keskivaikea-vaikea) ja olin kärsinyt lähes tauotta sietämättömistä vatsavaivoista. Muutokselle en keksi muita kuin psyykkisiä syitä, vaikka myös suolistoni on voinut paremmin. Toki vaivoja on edelleen ollut joka päivä, ja kolmeen viikkoon on mahtunut myös huonompia hetkiä. Jälleen kerran suolisto voi paremmin, kun mieli voi paremmin ja toisin päin. Joulu on ahdistanut minua yllättäen vähemmän mitä lähemmäs sitä tullaan, ahdisti paljon enemmän syys-marraskuussa.

Voinnin muutoksen takana ovat myönteiset yllätykset ja omat valintani. Valitsin vihdoin ja viimein pitkän itkun jälkeen perua erään reissun tapaamaan kavereitani Keski-Suomeen. Se tuntui epäonnistumiselta mutta samalla helpottavalta, koska tiesin, ettei viikonloppuna olekaan erityistä ohjelmaa, vaan saan aikaa levätä ja tehdä asioita spontaanisti. Psykologini kysyi osuvasti, että missä koin epäonnistuneeni. Jaksamisessa. Hullua, tiedän. 

Päätin myös luopua jokasunnuntaisesta anopilla vierailusta eli käydä siellä jatkossa vain joka toinen viikko. Yksi kokonainen vapaapäivä jollekin, mille itse juuri sillä viikolla sen haluan omistaa, on iso tekijä hyvinvoinnin kannalta. Sitä paitsi tiedän, ettei anoppini halua minun käyvän hänen luonaan vain velvollisuudesta, jos tekisin mieluummin muuta. Ja joka toinen viikkokin on paljon. 

Suurin osa sovituista menoistani oli joulukuuhun mennessä syksyn osalta ohi, ja tein vakaan päätöksen olla kalenteroimatta elämääni yhtä paljon enää koskaan. On tehnyt niin hyvää ehtiä käydä ryhmäliikuntatunneilla kaksi kertaa viikossa ja myös nauttia liikunnasta, kun vatsa ei ole niin kipeä ja olo tukala. Ja on tuntunut niin hyvältä huomata, ettei kalenterissa ole merkintöjä kuin parille päivälle viikossa. PAITSI että tammikuussa aloitan psykoterapian ja helmikuusta lähtien käyn siellä kahdesti viikossa. Eikä siitä saisi tulla suorittamista. 

Vaikka vertaistukiryhmässä käyminen on ollut varmasti ihan hyväksi, niin kyllä minua helpotti myös ajatus siitä, että ryhmätapaamisista on taukoa koko joulukuun ajan. Se vapautti kalenteristani yhden illan viikossa, ja psyykkisesti ryhmässä käyminen on ollut raskasta - kuten arvata saattaa. Tammikuussa ryhmätapaamiset vielä jatkuvat, ja sen aikaa käyn psykoterapiassa vain kerran viikossa.

Vapaa-ajan ohjelmaan liittyy tietysti myös rahatilanne. Faktahan on se, että olen elänyt yli varojeni jo pitkään. Luottorajani tuli marraskuussa vastaan, ja pakotti minut toteamaan, etten voi jatkaa ravintoloissa ja kulttuuririennoissa ravaamista entiseen malliin. Olisinhan minä sen tiennyt jo aiemmin, jos olisin vaivautunut laskemaan tulojeni ja menojeni suhteen, mutta etsin nautintoja enkä jaksanut välittää asiasta niin kauan, kun pystyin elämään tarpeen mukaan luotolla. Marraskuussa irtisanoin lehtitilaukseni, sillä säästän jo parisataa vuodessa. Ensi vuonna voin ilmoittaa verottajalle tämän vuoden työmatkakuluni, ja saan niistä osan takaisin. Varmaan vasta veronpalautuksina tai seuraavan vuoden pienempänä veroprosenttina, mutta edes silloin.

Työtilanteen suhteen aloin olla melkoisen stressaantunut marraskuussa, kun parin projektin deadlinet lähestyivät. Siihen liittyen stressi putosi harteilta saman tien, kun sain tietää yhteistyökumppanini hankkineen projektiin lisäaikaa. Juuri sitä ennen olin saanut toisen projektin valmiiksi. Marraskuusta lähtien olen pystynyt tekemään etätöitä vähintään yhtenä päivänä viikossa, mikä on myös vaikuttanut myönteisesti jaksamiseeni. Jatkossa aion huolehtia siitä, että voin tehdä etätöitä vähintään kaksi päivää kuussa. Olennaisinta etätyössä on se, että aikaa ei kulu työmatkoihin, ja että minun ei tarvitse olla sosiaalinen. Yleensä olen saanut työskenneltyä kotona ahkerasti, vaikka sänky on lähellä ja nukkuminen lempipuuhaani. Marraskuussa sain esimieheltäni yllätyksenä henkilökohtaisen rahallisen bonuksen erinomaisesta työsuorituksesta, mikä ilahdutti erittäin paljon ja kohensi mielialaa. Tuntuihan palkkio toisaalta hassulta, kun kellokorttini on ollut koko ajan miinuksella (suurimman osan aikaa yli sallitun rajan), ja kun vain viikkoa ennen palkkiota työterveyslääkäri suositteli minulle sairauslomaa. Tiedän kuitenkin ansainneeni palkkion, sitä en kiellä. Marraskuun lopulta lähtien sekin ajatus on auttanut jaksamaan, että tiedossa on useita vapaapäiviä (itsenäisyyspäivä, joulu, uusivuosi). Kesäloman jälkeen kun on monta kuukautta ilman yhtään arkipyhää. 

On minulla yksi ikäväkin uutinen! Oli melkoisen masentavaa saada vakuutusyhtiöltä toissapäivänä kirje, jossa todetaan, ettei minulle voida myöntää sairauskuluvakuutusta, jota olin hakenut. Olen sairastanut liikaa, minulla on liikaa pitkäaikaissairauksia. Ei sillä, enpä minä terveeksi ole oloani tuntenutkaan sitten yläasteen, lukuun ottamatta näitä satunnaisia muutamien viikkojen hyviä jaksoja.

Kolme viikkoa parempaa vointia on minulle jo pitkä aika. Kokemuksen perusteella toki tiedän, että hyvää seuraa huono, mutta ihan hyvin olen kyennyt nauttimaan viime viikoista siitä huolimatta. Voin vain toivoa, että tekemäni valinnat kantavat hedelmää pidemmän aikaa. Ja että kykenen pysymään valinnoissani.

Nähdään ensi vuonna!

Syksy

Ihmiset eivät tiedä tai tule edes ajatelleeksi, että taistelet pääsi ja kehosi sisällä joka päivä, jos olet toimintakykyinen ja jos he eivät huomaa sinussa muutoksia eli taistelun tuloksia. Muun muassa nämä asiat tekevät elämästä ja sosiaalisista suhteista mielenterveysongelmia ja vatsavaivoja sairastaessa helvetin vaikeaa. Ihmiset eivät näe sitä, kuinka lähellä olet toimintakyvyttömyyttä. Kun muut olettavat minun pystyvän johonkin asiaan, niin pakotan itseni suoriutumaan siitä. Olen todella huono sanomaan ei. Lukuisat kerrat olen sanonut ääneen ”kyllä” ja sekuntia myöhemmin itselleni, että ”miks vitussa mun piti taas suostua”. Vaikka olen 1,5 vuotta saarnannut somessa itsestä huolehtimisen ja itsemyötätunnon sanomaa, niin en vieläkään osaa sitä itse. Älä tee, niin kuin minä teen, tee niin kuin sanon. 

Pelkään kuin ruttoa sitä, että minun ajatellaan kerjäävän sääliä tai rypevän itsesäälissä. Siksi mieluummin jätän kertomatta tai näyttämättä, miten huonosti oikeasti voin sekä psyykkisesti että fyysisesti. Pettymyksen tuottaminen toiselle on minulle aivan hirvittävä ajatus. Siksi minkään sovitun tapaamisen tai menon peruminen on minulle lähestulkoon mahdotonta. Menen ja teen, vaikka hädin tuskin kykenen. Ystävien tapaamista en halua siksikään perua, koska tarvitsen koko ajan vahvistusta sille, että he edelleen haluavat olla ystäviäni. Pelkään menettäväni ystävän, tippuvani pois hänen elämästään, jos en tapaa häntä kasvotusten suhteellisen usein. Oma epäonnistuminen on sekin vaikea asia, mutta pettymyksen tuottaminen muille sitäkin raskaampaa. 

Luulin, että työpaikan vaihtaminen olisi ollut ratkaisu uupumukseen, mutta eihän suolistosairauteni ja mielenterveysongelmani työpaikasta ole kiinni. Sitä paitsi työmääräni on ollut syyskuun jälkeen aika suuri, eikä helpotusta näytä olevan juurikaan tulossa. Lisäksi nykyisessä työssäni on sellaisia turhautumisen aiheita, joita ei edellisessä ollut. Ei sillä, on nykyinen työni silti moninkertaisesti parempi vaihtoehto kuin edellinen, paljolti myös työnantajasta ja esimiehestä johtuen. 

Viimeiset kaksi viikkoa vatsani on taas ollut jumalattoman kipeä kirjaimellisesti koko ajan, heräämisestä nukkumaanmenoon. Se myös vähentää tosi paljon ruokahalua. Mitään en ollut tehnyt toisin, mutta jostain käsittämättömästä syystä eilen aamulla vatsavaivat hellittivät huomattavasti. Yhtäkkiä vatsa olikin rauhallinen ja kipu poissa. Iltapäivällä tilanne taas huononi, mutta tänä aamuna olo oli taas ihan hyvä. Psyykkisestikin on todella tärkeää, että saan välillä kokea edes hetken helpotuksen. Olisi vaan ihan helvetin kiva tietää, mikä vatsavaivoihin vaikuttaa, paitsi tietysti stressi ja muu psyykkinen. En keksi mitään selitystä tuolle torstaiaamun muutokselle. Kun elää vuosia sairauden kanssa, niin sille voi kehittyä mielessä ikään kuin oma persoona. Suolistosairauteni on kiduttaja, joka eilen sanoi: ”No hengähdä hetki, kohta jatketaan”. Onneksi ei vielä.

Jokapäiväiseen elämään vaikuttavat pitkäaikaissairaudet lannistavat toivon. Tiedän, että olisin hyvä esimerkiksi esimiehenä ja haluaisin jatkaa opintoja suorittamalla lapsi-, nuoriso- ja perhesosiaalityön erikoistumistutkinnon, mutta kun hädin tuskin selviän työstä, niin miten voisin jaksaa opiskella sen ohella. Voisin opiskella, jos tekisin puolikasta työaikaa, mutta sitten en pärjäisi taloudellisesti. Varsinkaan, kun yritän säästää omistusasuntoon, kaukomatkaan ja autoon. Sitä paitsi erikoistumiskoulutus itsessään maksaa 3500 euroa plus matkakulut lähiopetuspäiville eri yliopistoihin. 

Uupumusta ja stressiä on lisännyt valtavasti, että lapsen tekeminen ei osoittautunutkaan niin helpoksi, kuin etukäteen toivoin. Kun jätimme ehkäisyn keväällä pois, ajattelin, että tähän aikaan vuodesta tietäisin jo päivämäärän, jolloin jään äitiyslomalle. Vatsaani vääntää, rintaani puristaa ja kurkkuani kuristaa, kun ajattelen tulevaisuutta ilman omia lapsia. Lapsettomuus on ehdottomasti suurin pelkoni. Äitiys on ainoa asia, joka voisi tehdä elämästä minulle mielekkään ja merkityksellisen. Mielekkään ja merkityksellisen, vaikka sairauteni eivät koskaan paranisi. 

Ihmissuhteet

Miksi elämässä pitäisi pyrkiä koko ajan muuttumaan ja muuttamaan itseä? En esimerkiksi tajua, mitä noloa tai vikaa on suomalaisten juroudessa. Olkoot jotkut muut hilpeitä ja ubersosiaalisia, me ollaan ihan hyviä näin. Ja jos joku suomalainen on luonteeltaan kuin tyypillinen brasilialainen, niin sekin on ok - olkoon kukin oma itsensä. Kuka tulee kuolinvuoteella kiittämään, että oli se hyvä, kun opettelit puhumaan small talkia muiden painostuksesta? 

Se, että hyväksyy erilaisuuden, ei kuitenkaan tarkoita, että pitäisi tykätä kaikesta. Vasta viime aikoina olen alkanut sisäistää sen, ettei kaikista ihmisistä tarvitse tykätä eikä kaikkien kanssa tarvitse tulla toimeen. Koko elämäni olen ajatellut olevani huono ja viallinen, jos en tule toimeen jonkun kanssa. Se, etten pidä jostakusta, ei tee minusta millään tavalla huonoa. 

Tietysti ajattelen järjellä, että se menee myös toisin päin, kaikkien ei tarvitse tykätä minusta tai tulla toimeen kanssani. Tunnetasolla minun on kuitenkin edelleen vaikea hyväksyä sitä. Aiemmin ihailin tiiviitä yhteisöjä, mutta nykyään ihmettelen, miten ihmiset voi viihtyä sellaisissa. Ennen vanhaan tiiviisti suvun kanssa eläminen oli käsittääkseni Suomessakin normi. Millä todennäköisyydellä kaikki lähisuvun jäsenet pitävät toisistaan? En usko, että se, että ollaan samasta suvusta, tekee meistä automaattisesti kavereita. Sisaruksetkin voivat olla keskenään ihan erilaisia. 

Koen voimakasta yhteenkuuluvuutta ydinperheeni kanssa, mutta sukulaisista minua kiinnostaa pitää yhteyttä vain niiden kanssa, joista oikeasti pidän, joiden kanssa tulen hyvin juttuun ja jotka vaikuttavat pitävän myös minusta. Siinä ei ole mitään pahaa. Haluan olla rehellinen itselleni ja toisille. En minäkään haluaisi, että joku viettää kanssani aikaa hampaat irvessä, en todellakaan. Olen katkaissut sellaisia kaverisuhteita, joissa koen, ettei toinen välitä minusta yhtä paljon kuin minä hänestä. Epäsuhta välittämisessä on minulle mahdoton kestää. Mieluummin lopetan yhteydenpidon kokonaan, kuin mietin jatkuvasti, miksei toinen ole kiinnostunut ja välitä minusta niin kuin minä hänestä.

Toki se, että on viettänyt tiiviisti aikaa sukulaistensa tai muun yhteisön kanssa  syntymästä lähtien vaikuttaa varmaan siihen, kuinka hyvin tulee juttuun heidän kanssaan. Seura tekee kaltaisekseen. Jos olisin asunut lapsuudesta asti Pohjanmaalla sukulaisteni lähellä ja ollut heidän kanssaan päivittäin tai viikoittain tai edes kuukausittain tekemisissä, varmasti meillä olisi edelleen erilaiset suhteet keskenämme kuin nyt. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta sukulaiseni ovat jääneet minulle etäisiksi, enkä usko, että se asia tulee elämäni aikana enää erityisemmin muuttumaan. 

Fasadi

Mitä jos vaan hyväksyisin sen, että en välttämättä tule enää koskaan tästä laihtumaan? Että nämä vatsamakkarat, selluliitti ja paksut olkavarret ovat tulleet jäädäkseen. Että reiteni koskevat toisiaan ja peppuni on jotain muuta kuin kiinteä ja pyöreä. Että en enää koskaan tule käyttämään vaatteita kokoa 36/S ja että se on ihan ok. Olen nyt oman arvioni mukaan ollut syömishäiriöstä terve noin neljä vuotta, mutta sisäinen kriitikkoni ei ole vaiennut. Joka päivä kuuntelen, kun se haukkuu minua ja tekee selväksi, etten todellakaan kelpaa näin. 

Usein ajattelen ennen kaverin tapaamista, että nyt sanon ääneen rehellisesti, miltä minusta tuntuu ja mitä ajattelen, mutta ikinä se ei toteudu. Sosiaalisissa tilanteissa muiden kuin puolisoni seurassa en koskaan ole aito itseni, vaan tsemppaan ja yritän olla "hyvää seuraa", koska pelkään niin saatanasti, että muuten ihmiset eivät halua enää tavata minua. Se on ristiriitainen ajatus, koska enhän itsekään hylkäisi toista siksi, että hän on aito ja vaikka sitten huonolla tuulella. Arvostan suorapuheisuutta ja pidän itseäni suorapuheisena, mutta silti en aina kykene siihen. Tänä kesänä uskalsin olla ensimmäistä kertaa huonolla tuulella viettäessäni aikaa ystäväni kanssa eräänä sunnuntaina. En tosin tiedä, huomasiko hän sitä tai mitä hän siitä ajatteli. 

Eilen ystäväni sanoi, että onpa tosi hienoa, että olen pärjännyt ilman rauhoittavaa lääkitystä ja puolet pienemmällä mielialalääkeannoksella. Vastasin hämilläni, että onko minulla muita vaihtoehtoja (!) Mitä ei-pärjääminen olisi tarkoittanut - sairauslomaa, osastohoitoa? Ystäväni sanoi myös, että vaikutin energiseltä ja hyvinvoivalta. Mitä vittua? Minuuttia ennen tapaamistamme olin kirjoittanut Facebookiin, että olisi taas pitänyt vaan jäädä kotiin, kun sairaudet pilaavat aina kaiken kivan. Vatsani oli todella kipeä ja oli tuskaa lähteä kaupungille siinä olotilassa. Ystäväni kommenttiin vastasin vain hämmentyneenä "aijaa, no kiva - niin säkin!" Eihän kukaan tiedä esimerkiksi siitä, jos minulla on itsetuhoisia ajatuksia, jos en itse niistä kerro. Ulospäin näyttää, että kaikki on ok.

Vaikka olen reilun vuoden ajan harrastanut kehoaktivismia ja levittänyt kehopositiivisuuden sanomaa Instagramissa (@recoveringbodyimage), kamppailen itsetuntoni, kehonkuvani ja kehoni hyväksymisen kanssa päivittäin. Vaikka puolisoni pitää minua hyvännäköisenä. Jotkut kun varmaan luulevat, että muiden mielipide on jotenkin ratkaiseva asia itsetunnon kannalta. Olen alkanut kaivata vertaisia, kohtalotovereita. Kukaan kavereistani ja tutuistani ei vaikuta olevan kovin kiinnostunut ja innostunut kehopositiivisuuden ja kehoaktivismin suhteen. En koskaan osallistunut syömishäiriöstä kärsivien vertaisryhmiin. Ilman Instagramin vertaistukiyhteisöä en varmasti olisi näinkään pitkällä kehopositiivisuuden omaksumisessa. Olen tosi kiitollinen, että olen löytänyt Instagramista mielenterveyttä ja itsetuntoa tukevia ihmisiä.

Liityin tänä kesänä Facebookiin siksi, että voisin olla tiiviimmin yhteydessä kavereihini ja serkkuihini ja kokea voimakkaampaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Olen joutunut pettymään. Eihän se niin mene. Tuohon em. postaukseenikaan ei tullut kuin yksi kommentti, ei mitään muita reaktioita. Tyhmäähän se oli muuta odottaa, kun muilla on satoja Facebook-kavereita ja ihan erilainen tapa käyttää sovellusta. Olen jakanut myös kehoaktivismiin liittyviä juttuja, mutta ei niihinkään ole tullut reaktioita kuin parilta kaverilta. Itse käytän sovellusta niin, että jos jonkun postauksen näen, niin myös reagoin siihen, jotta postaaja tietää, että olen nähnyt sen ja mahdollisesti mitä mieltä olen siitä. Eihän peukun tai reaktion klikkaaminen vie aikaa kuin sadasosasekunnin. Kuvittelin, että kaverini olisivat paljon aktiivisempia Facebookissa ja voisin siten olla mukana heidän elämässään enemmän. Voisin kai yhtä hyvin lähteä saman tien taas pois koko Facebookista, mutta haluan seurata ja osallistua Läskimyytinmurtajien ryhmään ja Sosiaalityön uraverkostoon.

En pysty enää näkemään tulevaisuuttani ilman psyykkisiä ja fyysisiä sairauksia. Niistä on tullut osa persoonallisuuttani. Se on helvetin pelottavaa. Siksi tarvitsen psykoterapiaa.

Hyvä olo

Se oli kertakaikkisen ihmeellinen tunne. Kahden kuukauden sietämättömät vatsakipuni helpottivat keskiviikkona 31.5. jostain tuntemattomasta syystä. Elämäni pisimmän tauon jälkeen pystyin taas harrastamaan hikiliikuntaa. Ostin saman tien jäsenyyden kuntokeskukseen (olin ehtinyt irtisanoa edellisen) ja kävin jumpassa/salilla viitenä päivänä peräkkäin. Se ihmeellinen tunne oli elämänilo. Tuntui oudolta ja ihanalta ajatella, että elämä onkin ihan kivaa, ja huomata, ettei mieleen ja kehoon koko ajan satu. 

Viikon se kesti, kuherruskuukausi hyvän olon kanssa. Sitten se laimeni eikä ole palannut. Vatsavaivojen määrä ja siedettävyys ovat vaihdelleet, mutta ne kevään kivut ovat pysyneet poissa tai ainakin kestäneet vain päivän-pari kerrallaan. Joinakin päivinä suolistoni ei ole ollut heti aamulla herätessä kipeä. Se, että olen pystynyt harrastamaan liikuntaa, on parantanut sekä psyykkistä että fyysistä vointiani. Kaiken kaikkiaan voin siis paremmin kuin maalis-toukokuussa, mutta hyväksi en vointiani edelleenkään kuvailisi.

En tosiaan tiedä, miksi se tapahtui juuri 31.5., mutta keksin ainakin neljä asiaa, jotka saattoivat vaikuttaa. Helmikuussa puolitin mielialalääkitykseni annostuksen raskaaksitulosuunnitelman takia, maaliskuussa aloitin uudessa työssä, huhtikuussa lopetin ehkäisylääkityksen ja maaliskuusta toukokuuhun söin mitä vaan eli helmi-maaliskuun vaihteessa lopetin FODMAP-ruokavalion. Ehkä jokin näistä tai kaikki vaikuttivat. Se on erittäin paska juttu, ettei minulla ole enää toimivaa rauhoittavaa lääkitystä. Raskaaksitulosuunnitelman takia en voi käyttää Xanoria, ja sallittu Oxamin ei ohjeenmukaisella annostuksella vaikuta lainkaan. 

Palasin FODMAP-ruokavalioon kesäkuun alussa, enkä uskalla enää luopua siitä. Voi olla, että sillä on pitkälti vain lumevaikutusta, koska en ole huomannut saavani erityisiä oireita, jos syön vähän jotakin ruokavaliossa kiellettyä ruoka-ainetta - mutta ihan sama. Tarvitsen kokemuksen siitä, että minulla on jokin hoito tähän sairauteen, oli se sitten lumetta tai ei.

Ristiriidat

Haluaisin kirjoittaa useammin, mutta en saa aikaiseksi. Olen keskittynyt viime aikoina mielenterveysasioista ja kehopositiivisuudesta kertovan Instagram-tilini päivittämiseen. Sain juuri tuhannennen seuraajan, mistä olen erittäin ylpeä. 

Minun on todella vaikeaa sietää ja hyväksyä elämän ja ihmisten, erityisesti itseni ristiriitaisuutta. Esimerkiksi sitä etten kykene ajattelemaan ja tuntemaan, niin kuin itse pidän järkevänä. Kannatan kehopositiivisuutta mutten kykene näkemään itseäni kauniina. Saarnaan siitä, kuinka jokainen on tarpeeksi hyvä omana itsenään, mutta sätin itseäni jatkuvasti ja koen olevani liian huono tai liian paljon tai liian vähän sitä ja tätä. Tiedän, että ihmisten vertaileminen aiheuttaa vain pahaa mieltä, mutta joka päivä saan itseni siitä kiinni.

Koen valtavaa ristiriitaa uudessa työssäni. On erittäin huojentavaa, etten enää kärsi ylikuormituksesta, stressistä ja jatkuvasta vitutuksesta työnantajaani kohtaan. Kuitenkin minua harmittaa, koska pidin enemmän edellisen työni sisällöstä. Siinä koin voivani auttaa asiakkaita sen sijaan, että vain arvioisin heitä. Pitkät asiakassuhteet lisäävät työn henkistä kuormittavuutta verrattuna lyhyisiin, mutta toisaalta ne tuntuvat paljon merkityksellisemmiltä ja tuottavat onnistumisen kokemuksia. Kaipaan sitä, että koin suurta intohimoa työtäni kohtaan ja sitä, että olin merkityksellinen henkilö asiakkaideni elämässä. Joo, kaikkea ei voi saada.

En käsitä, miten jotkut saavat säästettyä niin paljon rahaa. Minulla on haaveita, joiden todella toivon toteutuvan ja joiden toteuttaminen edellyttää paljon rahaa, mutta toisaalta pidän tärkeänä ja mielenterveyteni kannalta välttämättömänä, että nautin elämästä tässä ja nyt. En voi kituuttaa vuosikausia vain, jotta ehkä joskus saavutan jonkin tavoitteen tai unelman. Voi olla, että ehdin kuolla ennen sitä ja mitäs sitten - siinä meni elämä kivaa odotellessa. Ja elämästä nauttiminen todella maksaa. Haluaisin matkustaa kaukomaihin, mutta jos teen sen, en ikinä pysty ostamaan esimerkiksi omakotitaloa tai edes autoa tai rotukoiria. Jos haluaa jotain, jostain on luovuttava, ja niitä päätöksiä on helvetin vaikeaa tehdä. Lähimpänä tässä nyt on lapsen tekeminen, enkä ole edes uskaltanut laskea, miten paljon siihen menee rahaa. Millä kaikki pääkaupunkiseudulla elävät lapsiperheet oikein elävät? Ostan lähes kaiken alennuksesta tai käytettynä ja isommat ostokset osamaksulla, mutta silti palkka hujahtaa tililtä ennen seuraavaa. En todella tiedä, miten pärjäisin ilman luottokorttia ja miten saan koskaan maksettua luottovelan pois. Heinäkuussa olen 5 päivää palkattomalla lomalla, ja nyt jo ahdistaa ajatus palkkakuitista.

Sunnuntait ovat minulle edelleen erittäin ahdistavia, vaikka työ ei stressaa niin kuin edellinen. Vain perjantai-iltaisin en joudu tuskailemaan sitä, että kuinkahan suurta kärsimystä seuraavana aamuna on nousta ja lähteä töihin. Esimerkiksi viime keskiviikkona vatsani oli taas niin sekaisin, että jouduin käymään vessassa viisi kertaa ennen aamuyhtätoista. Yritä siinä nyt sitten työskennellä ja hymyillä. Toki minulla on viikonloppuisinkin poikkeuksetta sovittua tai suunniteltua ohjelmaa, mutta ainakin aamuisin on aikaa nukkua pidempään. 

Minulla on edelleen töissä 9,5 tuntia miinusta työaikasaldolla, vaikka maksimi on 6. Esimieheni ei ole vielä puuttunut siihen, mutta työaikoja seuraava sihteeri kysyi asiasta jo toukokuussa, kun miinusta oli 8 tuntia. Joka aamu pelkään, että esimieheni kysyy asiasta. Minulla ole hajuakaan siitä, miten hänelle vastaan. Ihan varmasti ainakin punastun ja tilanne on vaivaannuttava. Ja mikä pahinta, en vieläkään tiedä, miten saisin saldon nollille saati plussalle. Syksyllä osallistun itsemurhan kautta läheisensä menettäneiden vertaistukiryhmään, jonka tapaamisten takia joudun lähtemään töistä joka viikko yhtenä päivänä ennen neljää. Ja ennen kahdeksaa en kykene töihin raahautumaan, en sitten millään. Esimerkiksi viime keskiviikkona vatsavaivani olivat heti herätessä sellaiset, että vähemmästäkin olisi syytä pitää sairauslomapäivä, mutta en tiennyt, mitä ihmettä olisin sillä kertaa sanonut esimiehelleni sairastamisen syyksi. Olen helvetin huono valehtelemaan, mutta en haluaisi myöntää totuuttakaan. Minusta on todella vaikeaa kertoa hänelle, että minulla on pitkäaikaissairauksia, joiden takia joudun olemaan pois töistä vähintään päivän kuukaudessa. Olen jo pohtinut, että pyytäisin työaikani vähentämistä 80 prosenttiin, mutta ajatus palkan pienenemisestä hirvittää enkä pidä sitä reiluna, että sairauksien takia joutuisin supistamaan työaikaani ilman mitään kompensaatiota palkkaan. Kelan osa-aikaisella sairauspäivärahalla ei saa tehdä 80-prosenttista työaikaa, vaan maksimi on 60. Onneksi koeaikani sentään päättyy pian, eikä sen jälkeen tarvitse olla niin peloissaan siitä, miten mikäkin vaikuttaa työsuhteen jatkumiseen.

Asiasta kukkaruukkuun. Olen katsonut Netflixistä puolisoni kanssa Better call Saul -sarjaa, jossa yksi roolihenkilö kärsii psyykkisestä sairaudesta, joka saa hänet kokemaan suunnatonta ahdistusta ja fyysistä kipua sähkölaitteiden lähellä. Hän itse kutsuu sitä sähköallergiaksi. Sarjassa hänen terapeuttinsa/psykiatrinsa neuvoi häntä sanomaan kohtauksen iskiessä ääneen asioita, joita hän näkee - esimerkiksi "valkoinen seinä, vihreä muki, musta kahvinkeitin". Minulla on ollut jo pitkään vastaavantyyppinen itsenirauhoittamiskeino, kuitenkin vähän erilainen. Luen ääneen kaiken tekstin, mitä näen - esimerkiksi kadulla kylttejä ja mainoksia. Kukaan ei ole minulle sitä ehdottanut, vaan olen alkanut tehdä sitä automaattisesti, luonnostaan, sen enempää ajattelematta. Se on tietyissä tilanteissa refleksin kaltainen tarve. Asioiden nimeäminen ei minulla toimi, kokeilin sitäkin.

Työelämä

Ei olisi pitänyt olla senkään vertaa optimistinen, kuin mitä olin työpaikkaa vaihtaessani. Olisi pitänyt vaan jatkaa sairauslomaa vuodenvaihteessa ja pysyä samassa työpaikassa samalla työnantajalla niin, että olisin päässyt Kelan kuntoutustuelle. Olin liian tunnollinen ja velvollisuudentuntoinen työnantajaa ja yhteiskuntaa kohtaan, ja pelkäsin liikaa epäonnistumisen tunnetta ja luuserin leimaa. Elämä on liian raskasta näin. Jotain kertonee sekin, että minulla on edelleen työaikasaldo 8 tuntia miinuksella. Esimies ei ole vielä puuttunut siihen onneksi mitenkään. En vieläkään tiedä, mitä sanon, jos hän huomauttaa siitä.

Talvella aloitan uuden Kela-psykoterapian kahdesti viikossa, ja haluaisin voida keskittyä siihen rauhassa. Ajatus työssä käymisestä samaan aikaan tuntuu hankalalta. Pelkään, että psykoterapiastakin tulee taas suorittamista. No, eihän se tietysti poissuljettu vaihtoehto ole, että jäisin talvella uudestaan sairauslomalle, jos vointini ei kohene. Tai niin kuin toivon, äitiyslomalle. Pelkästään kaikkien vatsarohtojen kokeileminen työn ohessa tuntuu stressaavalta, koska niiden vaikutuksia ei voi etukäteen tietää ja ne voivat pahimmillaan pahentaa oireita ainakin aluksi. Lopetin omakustanteisen psykoterapian toissaviikolla, koska olisin joka tapauksessa joutunut vaihtamaan terapeuttia vuodenvaihteessa, koska kyseinen terapeutti ei ota asiakkaita iltaisin ja viikonloppuisin, enkä voi nykyisessä työssäni olla joka viikko pois toimistolta virka-aikaan. Eikä siitä psykoterapiasta ollut edes mitään hyötyä, kun minulla oli varaa käydä siellä vain joka toinen viikko. Ihan yhtä tyhjän kanssa.

Paineensietokyky, sitä tarvitaan paljon nykyajan työelämässä melkein missä vaan ammatissa mutta erityisen paljon sosiaalityössä ja yrittäjänä. Jo yliopistoon hakiessani yhdeksän vuotta sitten ihmettelin, ettei sosiaalityön opintoihin ollut muuta seulaa kuin kirjallinen pääsykoe. Kukaan ei ollut kiinnostunut siitä, millaiset psyykkiset ja sosiaaliset edellytykset hakijoilla on suoriutua ja jaksaa sosiaalityön todellisuudessa. En varmaan olisi päässyt läpi psykologisista testeistä. Kirjallisten kokeiden perusteella ei voi päätellä mitään hakijan psyykkisestä ja sosiaalisesta soveltuvuudesta ammattiin. Ja se kyllä näkyi opiskelijoissa ja näkyy myös työpaikoilla.

Olen aina haaveillut yrittäjyydestä, ja minulla on vaikka kuinka monta yritysideaa. On ollut musertavaa joutua toteamaan, että psyykkisten ongelmieni ja suolistosairauteni takia en voi edes harkita yrittäjäksi ryhtymistä. Yrittäjyys edellyttää varmasti vieläkin parempaa paineensietokykyä kuin sosiaalityö. Kauhulla odotan sitä kateuden ja epäonnistumisen tunnetta, kun joku muu perustaa jonkun niistä yrityksistä, jotka olen keksinyt ja joista olen haaveillut. Enkä tarkoita, että ehtii perustaa ennen minua, koska en usko, että voimavarani ja ominaisuuteni niin radikaalisti muuttuvat, että yrittäjyys koskaan mahdollistuisi.

Pakopaikka

Olin puolisoni kanssa mökillä viime viikonloppuna, ja ensimmäistä kertaa ikinä olisin halunnut jäädä sinne asumaan. Aikuisten oikeesti, kirjaimellisesti. Aloin haaveilla eristäytyneestä elämästä ilman mitään ulkopuolisia paineita. Mökillä en ollut niin ahdistunut kuin muualla. Mökkiympäristö on ainoa paikka, jossa ainakin hetkellisesti unohdan, kuinka läski olen, enkä koe ulkonäköpaineita. Saattaa mennä melkein kokonainen päivä, etten katso peiliin. Kaupungissa joka kerta, kun näen itseni rakennusten ikkunoista, refleksinomaisesti sanon mielessäni: vittu miten ruma. Mökillä vatsani ei ollut niin kipeä kuin arkiympäristössäni, vaikka en todellakaan syönyt siellä mitenkään erityisen terveellisesti. Jälleen kerran muutos selittyy psyykkisillä syillä. Ja sillä, että mökillä nukuin joka vuorokausi ainakin 10 tuntia.

Tällä viikolla oivalsin, että eristäytymisen kaipuuni on seurausta siitä, että jouduin luopumaan lohduttavasta ajatuksesta kuoleman mahdollisuudesta, kun veljeni lopetti elämänsä. Vointini on huonontunut entisestään varmaan ainakin osittain siksi, ettei minulla ole ollut enää ajatusta, johon paeta. Viime aikoina huomaan alkaneeni alitajuisesti kehitellä uusia versioita siitä, mihin voisin paeta itseäni ja kaikkia ahdistavia ajatuksia ja tilanteita. Mökille eristäytymisen lisäksi lohdutan itseäni ajatuksella psykiatriseen sairaalaan joutumisesta tai kuolettavaan fyysiseen sairauteen sairastumisesta. 

Hukassa

Tuntuu, että katoan itseltäni. Olin ennen intohimoinen, aktiivinen ja sosiaalinen. Mitä syvemmälle ahdistukseen ja masennukseen vajoan ja mitä pahemmin suolistosairauteni minua invalidisoi, sitä kokonaisvaltaisemmin ne määrittävät persoonallisuuttani. Mietin, millainen olisin nyt, kohta kolmekymppisenä, jos en sairastaisi näitä helvetillisiä tauteja. Ainoa asia, johon vielä jaksan suhtautua intohimoisesti, on unelma ja suunnitelma äitiydestä, omasta lapsesta. Jos senkin suhteen tulee mutkia matkaan, en tiedä, mitä merkitystä jaksan enää nähdä näin tuskallisessa elämässä. Mutta muita vaihtoehtoja ei ole kuin elää niin kauan, kuin kohtalo määrää. En edes muista, milloin olisin viimeksi ajatellut, että elämä on ihanaa. Ehkä helmikuussa kerran, kun olin poikkeuksellisen humalassa. Mutta laskuhumala sitten toikin taas itsetuhoiset ajatukset tullessaan, niin kuin aina. 

Olen aina harrastanut liikuntaa, mutta huhtikuun aikana en ole vatsavaivojen takia pystynyt tekemään muuta kuin käymään harvakseltaan alle tunnin kävelyillä. Lihakset surkastuu, liikkuvuus heikkenee, keho menee jumiin ja läski lisääntyy. Anorektikkona halusin nimenomaan, että kaikki huomaavat, kuinka laiha ja lihaksikas olen. Nyt haluaisin vain piilottaa läskin, ruman kehoni säkkimäisiin vaatteisiin. Ja turvonnut vatsani näyttää varmaan usein siltä, kuin olisin raskaana. Kun vatsa on kipeä ja turvonnut, melkein kaikki vaatteet tuntuvat puristavilta ja epämiellyttäviltä. Näistä syistä en juuri koskaan käytä ihonmyötäisiä yläosia enkä koskaan muita alaosia kuin legginssejä tai sukkahousuja.

Mietin, voivatko viime viikkojen sietämättömät vatsakivut johtua siitä, että lopetin FODMAP-ruokavalion. Mielestäni se ei kuitenkaan ole loogista, koska ehdin syödä jo maaliskuun ajan kaikenlaista, eikä silloin tapahtunut muutoksia. Optimistisesti ajattelin, että rajoitteista luopuminen vähentäisi stressiä ja lisäisi nautintoa, mutta ei se ainakaan ahdistukseen ole vaikuttanut. Olen toistanut tämän miljoona kertaa, mutta kun tässä se ongelman ydin on: ahdistus lisää vatsavaivoja ja vatsavaivat lisäävät ahdistusta. Olen noidankehässä, josta en pääse mitenkään ulos. Yrttijuoma ei ole vaikuttanut suolistooni mitenkään, olen sitä juonut jo melkein kaksi viikkoa.

Sitten on näitä vittumaisia käsittämättömyyksiä: kuluvan viikon maanantaina vatsani ei yllättäen ollutkaan kipeä, kunnes illalla kävelylenkillä se alkoi krampata ja kotiin päästyäni turposi kuin ilmapallo. En keksi mitään selitystä sille, miksi vatsani voi aamusta iltakuuteen hyvin kahden viikon helvetillisten vaivojen jälkeen. Sunnuntaina olin muun muassa juonut lasillisen punaviiniä ja syönyt 100 grammaa pähkinäsuklaata. Maanantaiaamuna join kupillisen kahvia niin kuin aina. Se, että vaivat palasivat illalla, selittyy ainakin osittain jälleen kerran psyykkisillä syillä, koska pelkäsin ihan vitusti juuri sitä, sitä että vaivat palaavat. Pelko aiheuttaa ahdistusta ja ahdistus vatsavaivoja. Kymmenisen tuntia sain tuntea oloni fyysisesti hyväksi. Kymmenisen tuntia kahden viikon jälkeen. Ja tiistaina vaivat jatkuivat jälleen ihan hirveinä. Viime viikolla oksensin pitkästä aikaa kolme kertaa siinä toivossa, että se helpottaisi oloa. Ei helpottanut. Eilen vatsavaivat helpottivat illalla, kun join viiniä. Se joskus auttaa, mikä varmaan perustuu alkoholin rentouttavaan vaikutukseen.

Usein mietin, helpottaisiko ammatin vaihtaminen ahdistusta ja masennusta. Olen kyynistynyt sosiaalityön kokemuksen myötä jo nyt, vajaan neljän vuoden aikana. Lähtökohtaisesti ajattelen, ettei ihmisiin voi luottaa, että kenen tahansa hymyn takana voi piillä vaikka mitä kamalia kokemuksia tai tekoja ja että myönteiset muutokset elämässä eivät kauan kestä. Toki on ihan totta, ettei ihmisten ajatuksia voi tietää eikä muutosten kestävyydestä etukäteen tiedä, mutta olisi varmaan mielenterveyden kannalta parempi ajatella toisin. Optimismi ja positiivisuushan eivät perustu realismiin, vaan onnelliseen illuusioon todellisuudesta. Kuvailisin itseäni pessimistiseksi realistiksi. 

Voi kuinka minua suututtaakaan nämä Inka Kallénit sun muut, jotka väittävät, että ihminen voi aina ihan itse valita oman mielentilansa. Jos voisi, niin maailmassa ei olisi mielenterveysongelmia. Tunnen kielteiset tunteet volyymilla 100 ja myönteiset volyymilla 20. Onko se minun vikani, onko se minun valintani?

IBS

Olen nyt syönyt reilut viisi viikkoa ihan mitä vaan, eivätkä vatsavaivani ole lisääntyneet tai edes muuttuneet mitenkään. Olen syönyt jopa ruisleipää ekaa kertaa kolmeen vuoteen. Luovuin kaikista ruokavaliorajoituksista helmi-maaliskuun vaihteessa, koska niistä ei ole ollut mitään hyötyä. Noudatin 2,5 vuotta FODMAP-ruokavaliota, joka on tutkitusti toimivin apu ärtyvän suolen oireyhtymään (IBS), mutta se ei vähentänyt oireitani. Helmikuun ajan yritin noudattaa sokeritonta ja viljatonta ruokavaliota, mutta se oli ensinnäkin helvetin vaikeaa, ja toisekseen en uskonut sen auttavan. Neljännellä viikolla söin keskiviikkona päivällä kaksi palaa ruisleipää ja illalla viipaleen pullaa, mutta seuraavana päivänä vatsani oli vähiten kipeä koko viikolla. Saman viikon sunnuntaina söin vadelmahillotäytteisen sokerimunkin, eikä siitä tullut mitään oireita. Kyllä noista olisi pitänyt tulla selkeitä oireita, jos ne olisivat merkittävä syy ongelmiini. Ja se jatkuva vitutus siitä, etten saanut syödä herkkuja, oli omiaan lisäämään ahdistusta ja sen myötä vatsavaivoja.

Summasummarum, sokerittoman ja viljattoman ruokavalion tulos olisi ollut plus miinus nolla. Totesin, että kun rajoitukset eivät ole 2,5 vuodessa auttaneet, niin ei niitä ole mitään järkeä noudattaa ja turhaan stressata siitä, mitä voi syödä ja juoda. Edelleen kahvi, kuplavedet, irtokarkit ja sipsit ovat ainoat, joiden olen huomannut selvästi lisäävän oireita. Yhden ison kupillisen kahvia kerran päivässä, muutaman irtokarkin tai minipussin sipsejä kerrallaan vatsani sietää onneksi ihan hyvin.

Kävin maaliskuussa monen vuoden tauon jälkeen gastroenterologilla (130€/20min, ugh) jotta saisin lähetteen tutkimukseen, jossa selvitetään ulosteensiirtomenetelmän soveltuvuutta ärtyvän suolen oireyhtymän hoitoon. Sopivasti tutkimukseen olikin saatu juuri edellisellä viikolla tarpeeksi potilaita, eikä enempää oteta. Lääkäri lohdutti minua sillä, että tutkimuksessa kuitenkin vain puolet potilaista saa todellisuudessa siirteen, puolet ei. Toivottavasti tutkimus etenee nopeasti ja ulosteensiirrosta tulee toimiva hoitomuoto. Lääkäri kyseli vielä, mitä kaikkea olen kokeillut oireiden vähentämiseksi ja tarkisti koneelta, mitkä kaikki tutkimukset minulle on tehty. Lopputuloksena hän totesi, että mitään muuta selitystä oireilleni ei tosiaan ole kuin IBS.

Maaliskuun ajan kokeilin piparminttuöljykapseleita, joita gastroenterologi suositteli kokeilemaan. Ei mitään vaikutusta. Seuraavaksi aion kokeilla uutta Detoxner-kuuria, joka on juuri tullut apteekkimyyntiin. Jos se ei auta, niin sitten kokeilen tätä homeopatiakeskus Arnican hoito-ohjelmaa: http://homeopaatti.com/itsehoito/artyvan-suolen-hoito Toivottavasti ei mene taas rahat hukkaan.

Keho

Ikäväksi yllätyksekseni huomasin uudessa työssä aloitettuani, että kehoon liittyvä itsetuntoni romahti jälleen. Tutussa työyhteisössä ja tuttujen asiakkaiden kanssa minun ei tarvinnut miettiä, miltä näytän - päin vastoin keskityin yllättämään ihmiset kivoilla vaatteilla. Uudessa työyhteisössä ja uusien asiakkaiden parissa olen ollut sairaalloisen tietoinen kehoni jokaisesta muodosta ja mitasta. Jälleen huomaan vertailevani itseäni muihin ja tuntevani itseni huonommaksi. Yhdelle työpareistani mainitsin sopivassa yhteydessä, että painoin vain muutama vuosi sitten yli 20 kiloa nykyistä vähemmän, koska sairastin syömishäiriötä. Työparini totesi, että se on ns. kympin tyttöjen sairaus. Kehoitsetuntoni on tällä hetkellä asteikolla 0-10 neljä.

No miksen sitten harrasta yhtä paljon liikuntaa kuin ennen? Tottahan sitä lihoo ja läskistyy, jos ei urheile. Koska suolistosairauteni on tehnyt siitä yksiselitteisesti mahdotonta. Kun joka vitun ikinen asento ja liike sattuu, niin hikiliikunta on viimeinen asia, mihin tekee mieli ryhtyä. Viikko sitten lähdin pitkästä, pitkästä aikaa kävelylle (olen käynyt viime aikoina vain jumpissa) ja 15 minuutin jälkeen vatsaani sattui niin perkeleesti, että olin kuolla. Samalla tuntui, että ripuloin millä hetkellä hyvänsä. Päästyäni kotiin 40 minuutin kävelyn jälkeen olo helpotti maattuani lattialla noin tunnin. Vannoin, etten enää koskaan harrasta liikuntaa. Se on aika paljon sanottu ihmiseltä, joka rakastaa liikuntaa ja on aina harrastanut sitä paljon. Ekaa kertaa elämässäni olen viimeisen vuoden aikana harrastanut hikiliikuntaa keskimäärin korkeintaan kerran viikossa. No, en kuitenkaan kokonaan lopettanut sen kävelylenkin jälkeen, vaan kävin 1,5 tunnin jumpassa tällä viikolla. Pitkästä aikaa se tuntui fyysisesti hyvältä eli vatsani ei ollut juurikaan kipeä. Pystyin tekemään kunnolla jopa vatsalihasliikkeet. Mutta kun on tuhansia kertoja kärsinyt tuskaisesta olosta ja kivusta urheillessa tai vaikka vain hyötykävellessä bussipysäkiltä tai kaupasta kotiin, niin kynnys ottaa riski sen kokemisesta uudelleen, on aika korkea.

Sekin on ristiriitaista ja turhauttavaa, että ruoka ja herkut ovat ainoita asioita, joista saan nautintoa, mutta sitten kun lihon, koen inhoa kehoani kohtaan. Ongelma ei ole lihominen itsessään, vaan se, millaisia tunteita se minussa herättää. Haluaisin vain, että pitäisin itseäni hyvännäköisenä ja olisin tyytyväinen kehooni riippumatta siitä, että se on lihavampi kuin ennen. Vaatekokoni on muuttunut kolmessa vuodessa S:stä ja 36:sta L:ään ja 40:een. Se myös tarkoittaa, että minulla on mennyt aika hitosti rahaa kaikkien vaatteiden ostamiseen. Nyt jos laihtuisin, niin joutuisin taas ostamaan kaiken uusiksi.

Sosiaalisuus

Kyllä, työni on vähemmän kuormittavaa työmäärän ja vastuun näkökulmasta, mutta työkykyni ei ole parantunut työpaikkaa vaihtamalla. Työaikasaldoni on 8 tuntia miinuksella, koska en yksinkertaisesti kykene olemaan töissä täyttä työaikaa, varsinkaan kun työmatkani on nykyään pitkä. Maksimimiinus on 6 tuntia, joten odotan kauhulla, että esimieheni huomauttaa asiasta.

Minussa on sellainen vika, että skannaan automaattisesti uudessa työssä tai muussa toimintaympäristössä, mikä siellä on vialla ja miten asiat voitaisiin tehdä paremmin. Puolisoni ohjeisti minua, että kuuden kuukauden koeaikani aikana minun pitää kuitenkin niellä kommenttini ja ehdotukseni. Hän on itse esimiesasemassa eikä kuulemma sietäisi sellaista, että uusi alainen tulee koeajalla sanomaan, miten asiat pitäisi tehdä, ennen kuin edes tuntee ja osaa kyseistä työtä ja ymmärtää toimintaympäristöä.

Toisekseen yksi työpareistani vaikuttaa jokseenkin hankalalta ihmiseltä ja vatsaani vääntää aina, kun joudun työskentelemään hänen kanssaan. En voi sietää ihmisiä, jotka puhuvat vain itsestään ja luulevat, että toista kiinnostaa kaikki heidän elämänsä triviaalit yksityiskohdat, mutta jotka eivät koskaan osoita kiinnostusta toista kohtaan. Kun kysyn tältä työpariltani asioita, hän ei koskaan kysy vastakysymystä. "Onko sulla viikonloppusuunnitelmia?" "Mitä sä harrastat?" "Oletko katsonut sitä uutta tv-sarjaa?" "Missä sä opiskelit?" Mielestäni on ihan paska argumentti, että tuollainen ihminen ei ikään kuin halua painostaa toista kertomaan omista asioistaan, vaan olettaa, että toinen kertoo oma-aloitteisesti. Jos kysyn jotain, annan samalla luvan sille, että minulta kysytään samaa ja olen valmis siihen vastaamaan. Enhän kysyisi joltakulta asiaa, jota en itse haluaisi omasta elämästäni kertoa hänelle. Tuo työparini on todella vaikeasti lähestyttävä ihminen, ja hänellä on jokin ihme muuri ympärillään. Sellainen on pelottavaa. Onneksi eräs toinen työpareistani on oikeasti tosi mukava.

Olen muuttunut viime vuosien aikana introvertiksi. Persoonallisuuden piirteenä se on kai synnynnäinen eikä sinänsä siis minua, mutta kokemusten, masennuksen, ahdistuneisuushäiriön ja suolistosairauden myötä olen kääntynyt enemmän ja enemmän sisäänpäin. Päin vastoin kuin ennen, nykyään olen mieluummin hiljaa kuin puhelias ja mieluummin kotona kuin sosiaalisissa tapahtumissa. Elämäni ensimmäinen etätyöpäivä tuntui todella hyvältä. Sosiaaliset tilanteet tuntuvat todella uuvuttavilta ja tarvitsen niistä palautumiseen vähintään yhtä paljon aikaa, kuin ne ovat kestäneet. Ihmisten seurassa voi kohdata niin paljon mahdollisesti ahdistavia ja vatsaa vääntäviä tilanteita. Ajatus esimerkiksi yökerhossa tai festareilla käymisestä tuntuu aivan mahdottomalta. Todennäköisesti vain lukkiutuisin vessaan ja istuisin siellä vaikka tuijottamassa seinää mieluummin kuin altistuisin riskille, että joku tuntematon alkaa jutella minulle.

Onni

Olen kokenut onnellisuuden tunteen vain silloin, kun olen elänyt hetkessä, ollut läsnä sataprosenttisesti ja suolistosairauteni suhteen lähes oireeton tai kyennyt hetkellisesti irtautumaan fyysisesti epämukavasta olotilasta. Sellaisia hetkiä on harvoin ja ne kestävät yleensä vain muutaman minuutin. Olen kokenut onnea...

...hieroessani puolisoni selkää
...seksin aikana
...maatessani puolisoni kainalossa tai sylissä
...kuunnellessani hyvää musiikkia
...hyvän tuoksun leijaillessa nenääni
...keskittyessäni liikuntasuoritukseen
...onnistuneen liikuntasuorituksen jälkeen
...onnistuneen asiakastapaamisen jälkeen
...syödessäni jotain tosi hyvää (makuorgasmi)
...auringon paistaessa ja lämmittäessä kasvojani
...kasvohoidossa
...hieronnassa
...katsoessani hyvää elokuvaa tai ohjelmaa
...nousuhumalassa
...uppoutuneena mielenkiintoiseen keskusteluun läheisen kanssa
...lukiessani mukaansatempaavaa kirjaa
...kirjoittaessani
...halauksessa
...nauraessani vatsanpohjasta asti (erittäin harvinaista)
...eläinten seurassa (lähinnä kissat ja koirat)
...vauvaa hoitaessa

Ei siis aina noissa tilanteissa, vaan harvoin. Joka päivä olen tietysti onnellinen nukkuessani. Uni, tiedoton tila, on mielestäni elämän paras olomuoto. En ymmärrä sitä, kun jotkut harmittelevat, kuinka suuri osa elämästä kuluu nukkumiseen. Uni on helpotus, kun 90% hereilläoloajasta on tuskaa ja kärsimystä.

2004

Otteita päiväkirjastani vuodelta 2004 ollessani 15-vuotias ja 9. luokalla, menossa syksyllä lukioon:

22.5. Uskomatonta, mutta mä oon kaartumassa yhä enemmän ja enemmän mun veljen* elämäntyyliin: mä haluan liikkua mahdollisimman paljon ja syödä terveellistä ruokaa. Mä en tykkää nykyään enää edes kattoo telkkaria (lo. joitain hyviä leffoja). Ennen mä ajattelin usein, että "jes, kohta saa syödä jotain hyvää", kun nyt mä ajattelen, että "jes, mun ei tarvi syödä vielä pitkään aikaan". Mä oon edistyny ihan mielettömän hyvin: mun tavote on 45 kiloa, jollon mä tuntisin oloni ihanan kevyeksi ja kauniiksi ja jo nyt mä oon laihtunu 49 kiloon eli kolme kiloa. Kahessa viikossa!!! Eikä äiti oo huomannu juuri mitään. Mun veljen tapauksesta mä oon nimittäin oppinu, että kannattaa pitää suunsa kiinni vaikka täys olo tuntuis kuinka pahalta ja jos haluaa tietää jonkun ruuan ravintosisällön, ei kannata kysyä äidiltä vaan katsoa ite purkista kun kukaan ei oo näkemässä. Jo nyt musta tuntuu paljon paremmalta kun sillon, kun söin itteni ihan täyteen enkä pystyny vastustamaan himoani hyviin mutta epäterveellisiin ruokiin ja syömisen jälkeen jouduin vetämään vatsaa sisään (jos olin koulussa), mikä ei tosiaan tuntunut kivalta.

23.5. Eilen illalla, just ku mä ajattelin että miten tää voi olla näin helppoa, niin äiti tuli ja kysy että onko mun paino pysyny, kun näytän laihtuneen. Ei oo totta! Ja mä ku aattelin ettei kukaan muu voi määrätä mitä mä syön. Tää on kuin kertausta mun veljen painonpudotuksesta. Mut mähän en niille periks anna. Urheilemasta ne ei voi mua estää, ja kyllähän mä muuallakin syön ku kotona. Tai no, syön ja syön... syön, jos on nälkä. No okei, 45 kilon tavote mun on pakko jättää, mutta lihottamaan mä en tästä rupee. Mä oon aina luullu, et mä en pystyis laihduttaa ja nyt kun pystyin, mä oon niin ilonen etten kyllä tästä olosta hevillä luovu. Mut yks juttu mua kyl epäilyttää, nimittäin mun kuukautisten loppuminen. Ei ois pitäny kertoo siitä äidille mut ku mä en ihan oikeesti tykkää valehdella. No sehän sai niistä hyvän syyn valittaa mun laihtumisesta ja oman kehon kuuntelemisesta. Mutta kun ne kuukautiset on ollu pois jo kolme kuukautta ja mä oon laihtunu vaan kahen viimesen viikon aikana. Mä pidän kyllä huolen, että meen yksin sinne lääkärin vastaanotolle.

4.6. Nyt mun pitää sitte lihottaa, halusin tai en. Lääkärin määräyksestä. Ja nyt äiti on ihan raivona, kun ei ois kuulemma ikinä uskonu mun ryhtyvän laihduttamaan. Mut miks muuten kukaan jätkä ei ois ollu kiinnostunu musta ku siks et mä oon liian läski? Mä ahdistun ku mä syön paljon. Mä en todellakaan haluu koskaan sellaseks vaimoks jota mies oikeesti inhoo seksuaalisesti, muttei viitti sanoo. Enkä sellaseks, joka joka kevät sanoo, että "hups, oonpa taas lihonu pari kiloo ja näytän ihan karseelta bikineissä". Se on niin vittumaista! Eikä lihava nainen voi sitä paitsi saada hyvännäkösiä miehiä. Kaikki lähti oikeesti siitä, että mä olin kateellinen mun veljelle. Mä en haluu ruveta taas läskiks, mä tunnen jo kuinka mun reidet ja pakarat alkaa hyllyä ku söin yhen runsaamman aterian. Miks mun veli on sit niin laiha? Sen vartalo on just semmonen minkä mä haluisin: hoikka ja lihaksikas. Ku mä en oo laiha, ku oisinki!! Jo pienestä pitäen mä oon kuunnellu ku joku on sanonu jotain toista tyttöö laihaks. Ku mä saisinki kuulla ne sanat ees kerran jonku muunki suusta ku äidin! Eikä äiti haluis antaa mun urheillakaan paljoa, etten mä vaan laihdu! No okei sitte, mä hankin ne kaks vitun kiloa takas, mutta lihaksina. Mun veli on ollu lihotuskuurilla jo varmaan vuoden muttei se oo tuottanu tulosta pätkän vertaa, hokee vaan olevansa parempi ihminen ku muut ku syö tunteen mukaan. Mutta kun se on täysikänen niin se saa päättää itse asioistaan.

Mä inhoon itteeni, koska kukaan jätkä ei oo snaonu mua kauniiks. Mulle on ihan sama kun sen sanoo joku täti tai kaheksankymppinen mummo tai perverssi sukulaismies, koska ne sanoo sen kelle tahansa. Mut jos joku merkittävä kertois mun olevan kaunis, niin se todella nostais mun itsetuntoa ja -luottamusta. Eihän mul oo edes rintoja. On hullua kuvitellakaan, että joku vois ihastua tällaseen poikatyttöön.

*Päiväkirjassa kirjoitin veljestäni tietysti nimellä. Kyse on samasta veljestä, joka lopetti elämänsä viime syksynä.

Kevät

On ihan turha sanoa ihmiselle, jonka perheenjäsen on tehnyt itsemurhan, että kaikki järjestyy. Tuo sanonta kuulostaa korvaani entistäkin absurdimmalta ja epärealistisemmalta. Kaikki ei todellakaan järjesty ja kuka vaan voi kuolla milloin vaan, joten älä vaivaudu puhumaan paskaa.

Olen helpottunut työpaikan vaihdosta, siitä että työstressini on laskenut puoleen. Huomaan kuitenkin, että heti kun työtehtäviä on alkanut kasautua uudessakin työssä, niin menen psyykkisesti paniikkiin siitä pelosta, että joutuisin taas samaan kuormitustilaan. Pelkään, että vittumainen mieleni saa minut stressaantumaan yhä pienemmästä työmäärästä. Tunnen myös suurta epäonnistumista siitä, etten kyennyt jatkamaan edellisessä työssäni, vaikka jotkut toiset pystyvät. Olen edelleen sitä mieltä, että edellinen työnantajani oli ja on täysin kusipäinen organisaatio, eivätkä sen johtajat välitä työntekijöiden ja asiakkaiden todellisesta hyvinvoinnista kaikista kermaisista puheistaan huolimatta. Jotkut kollegani kuitenkin pystyivät sivuuttamaan kaiken sen epäoikeudenmukaisuuden ja vääryyden ja keskittymään omaan asiakastyöhönsä kuin eläen jossakin kuplassa. Jos kykenisin sellaiseen, niin olisin voinut jatkaa entisessä työssäni. Toivon todella, että nykyinen työnantajani ei osoittaudu samanlaiseksi kuin edellinen.

Oli tosi paska järjestely, että jouduin palaamaan vielä lomalta takaisin entiseen työhöni, ennen kuin aloitin uudessa, ja hyppäsin suoraan edellisestä työstä uuteen ilman, että siinä välissä olisi ollut lomaa. Edes loman tai sairausloman jälkeen minulla ei ole ollut levännyt ja virkistynyt olo sitten viime syksyn. Viikon talvilomani ensimmäiset kolme päivää vatsavaivani olivat niin pahat, ettei lomailusta tullut mitään. Kahvilassa purskahdin itkuun siitä, että olin niin väsynyt kipuihin ja pettymyksiin.

Myös ensimmäinen päiväni uudessa työpaikassa oli todella tuskainen kuolemankipeän vatsani takia. Tänään jouduin jäämään kotiin, koska edelliset kolme päivää vatsavaivani ovat olleet aina lounaan jälkeen seuraavaan aamuun asti niin sietämättömiä, että jos olisin vielä neljännen päivän joutunut kestämään ja peittelemään sitä sosiaalisissa tilanteissa, olisin iltaan mennessä ihan ranteet auki -mielentilassa. Kipu toissailtana oli jotain aivan sanoinkuvaamatonta, mutta olin kavereiden kanssa teatterissa ja jouduin sinnittelemään. Sellainen on traumaattista. Sinä iltana päätin, etten enää koskaan sovi vapaa-ajalle mitään tapaamisia ja menoja muualle kuin omaan kotiini. Olen kirjaimellisesti traumatisoitunut kaikista niistä sadoista kerroista, kun olen joutunut peittelemään todellista olotilaani, ajatuksiani ja tunteitani ja esittämään, että kaikki on ok. Toissailtana ratkaisuni oli olla mahdollisimman paljon hiljaa ja osallistumatta keskusteluun, koska pääni oli täynnä vain negatiivisia ajatuksia ja tunteita ja jouduin keskittämään kaiken energiani pysyäkseni tajuissani sen vatsakivun kanssa. Hymyileminen oli lähes mahdotonta. Vaikka olen vaihtanut vähemmän kuormittavaan työhön, epäilen edelleen, olenko ylipäänsä työkykyinen.

Olen jo usean kuukauden ajan saanut päivittäin outoja jumittumiskohtauksia, jollaisia en ole ennen kokenut. Olen esimerkiksi töissä kirjoittamassa tai lukemassa jotain, kun yhtäkkiä pääni tyhjenee ihan totaalisesti ja jään ikään kuin kuuntelemaan ihmeissäni pääni sisäistä hiljaisuutta. Yritän saada kiinni siitä, mikä mielessäni oli ennen jumittumista, mutta menee kauan, ennen kuin psyykkinen lukko aukeaa. Ikään kuin joku pääni sisällä puhuva ihminen paiskaisi yhtäkkiä oven kiinni kesken lauseen, ja rynkytettyäni ovea jonkin aikaa, saan sen taas auki ja voin jatkaa keskustelua. En tiedä, onko tämä muille ymmärrettävä kuvaus, mutta juuri tuolta minusta tuntuu. Koen ne tilanteet aika pelottaviksi. Uskon, että kohtaukset johtuvat ylikuormituksesta ja masennuksesta. Viime viikolla sain sellaisen ahdistuskohtauksen töissä, että jouduin taas ottamaan rauhoittavia. Käteni alkoivat täristä, sain kuumia aaltoja, vatsani heitti volttia, päässäni soi pakkoajatuksia, tein pakkoliikkeitä ja pelkäsin joutuvani kohtaamaan muita ihmisiä. Päällimmäinen tunne oli ahdistava, kokonaisvaltainen pelko. En ikinä pärjäisi ilman rauhoittavia.

Minusta on tuntunut hankalalta jutella niitä näitä uusien työtoverieni kanssa. Haluaisin ihan ensin tietää heidän taustansa ja että he tietäisivät minun. En tarkoita työuraa, vaan henkilökohtaista elämää. Minua ahdistaa, että uudessa työyhteisössä ei tiedetä siitä, että menetin veljeni vain muutama kuukausi sitten. Edellisessä työpaikassani kaikki tiesivät siitä, ja se oli minusta helpottavaa. Vielä en ole löytänyt sopivaa hetkeä kertoa siitä kuin yhdelle tiimikaverilleni. Saisin vähän oudon maineen, jos yhtäkkiä lounaspöydässä toteaisin: "Mun veli teki syksyllä itsemurhan". Koska muut eivät tiedä siitä, oletan koko ajan, että heilläkin voi olla samankaltaisia suuria salaisuuksia, minkä vuoksi koen vaikeaksi lähestyä heitä ja jutella niitä näitä. Samalla tavoin on ahdistavaa joutua salaamaan psyykkisiä ongelmiaan. Oletus on, että kaikki työssäkäyvät ihmiset voivat hyvin ja ovat ennen kaikkea psyykkisesti terveitä. Varsinkin työssä, jossa on paljon mielenterveysongelmista kärsiviä asiakkaita. Heistä puhutaan "toisina" ikään kuin kukaan meistä ei voisi kuulua samaan kategoriaan. Se on ihan perseestä. Inhoan kaikkea salailua, jonka tarkoituksena on vain pitää yllä valheellista kulissia.

Olen aina tai ainakin koko aikuisikäni inhonnut small talkia yli kaiken. Minusta on miljoona kertaa miellyttävämpi vaihtoehto olla hiljaa kuin jauhaa paskaa ihan vain hiljaisuuden täyttämiseksi. Kun muut puhuvat vaikkapa säästä minuuttia kauemmin, niin minä poistun paikalta vähin äänin. En myöskään koe mitään merkitystä sellaisilla kaverisuhteilla, joissa ei puhuta avoimesti myös negatiivisista kokemuksista, ajatuksista ja tunteista. Aina kun joku kaveri sanoo, että hänelle kuuluu vain hyvää, niin vakuutan itselleni, että hän vaan ei kerro koko totuutta. Miten kukaan voisi tässä maailmassa voida hyvin ja olla onnellinen? Ihan absurdi ajatus.

Oireita

On tiettyjä oireita, joita minulla ilmenee, kun olen liian kuormittunut, stressaantunut, ahdistunut ja/tai masentunut. Ulkopuolisen nähtävissä on niistä tosin vain muutama: se, jos en jaksa laittautua aamuisin eli käyttää töissä kynsilakkaa ja ripsiväriä, se, jos katseeni harhailee tai jumittaa yhteen kohtaan ja tunnun välttelevän silmiin katsomista sekä yleinen ärtyisyys ja alakuloisuus. Haluaisin käyttää kynsilakkaa ja ripsiväriä, mutta harvoin jaksan, vaikka olisin nukkunut hyvin. Koen todella ahdistavaksi ja kiusalliseksi tilanteet, joissa en jostain syystä pysty katsomaan toista silmiin. Normaalisti pidän silmiin katsomista todella tärkeänä ja ainakin minun huomioni kiinnittää se, jos joku ei katso minua silmiin, kun puhun. Katseeni saattaa myös harhailla hassusti, mikä viestii siitä, että minulla on sisäisesti tosi levoton ja epävarma olo. Yleensä kykenen peittämään alakulon ja ärtymyksen sosiaalisissa tilanteissa esimerkiksi töissä, mutta jos en pysty, niin voin jo tosi huonosti.

Minulla ei ole varsinaista pakko-oireista häiriötä (OCD), mutta pakko-oireita ilmenee voidessani keskimääräistä huonommin. Hyvin konkreettisena todisteena siitä on, että asuntomme oven kahva katkesi eräänä päivänä sen seurauksena, että olen kiskonut ovea kiinni pakonomaisesti, vaikka tiedän sen olevan jo kiinni ja lukossa. Kerran sain ystäväperheen luona vesihanan jumittumaan, kun painoin sitä niin monta kertaa niin lujaa kiinni, vaikka kerta olisi riittänyt. En kehdannut sanoa, että minä olin sen takana, vaan annoin heidän ihmetellä asiaa. Lasten syyksi on helppo laittaa kaikki tuollainen. Hermostuneena saatan nyppiä kynsinauhojani ja pahimmillaan hinkata ihoni rikki jostain kohtaa. Pari vuotta sitten jonkinasteisessa pikkupsykoosissa raavin ison alueen ihoa käsivarrestani rikki, niin että tietyssä valossa siitä näkyy jälki vieläkin. Kesti aika kauan, että iho parani, niin että jouduin pitämään kauan pitkähihaisia paitoja, koska en keksinyt mitään uskottavaa tekoselitystä jäljelle. Pakko-oireita ei yleensä kai huomaa muut kuin puolisoni ja aiemmin lapsuudenperheeni. Yksin asuessani pakko-oireita oli paljon enemmän, ja ne liittyivät myös syömishäiriöön. Molemmat puolestaan liittyivät voimakkaaseen kontrollin tarpeeseen, jota en onneksi enää koe yhtä voimakkaasti.

Oireita, joita muut eivät huomaa on enemmän. En esimerkiksi ole jaksanut pestä hampaita aamuisin puoleentoista vuoteen kuin keskimäärin kerran viikossa. Ehkä jaksaisin, jos pystyisin pesemään ne minuutissa, mutta olen niin pikkutarkka, että hampaidenpesuun menee minulta yleensä noin 10 minuuttia. On vaan helpompi jättää ne kokonaan pesemättä. Iltaisin sentään pesen hampaat aina. Viime kuukausina olen aamuisin yrittänyt edes purskuttaa suun suuvedellä, mutta sekin usein jää. Toinen aamuihin liittyvä oire on se, jos en jaksa nousta syömään aamiaista, vaan painan herätyskellon torkkua niin kauan, ettei aamupalalle jää enää aikaa. Säännöllinen syöminen ja etenkin aamiainen olisi suolistoni hyvinvoinnin, monipuolisen ruokavalion ja myös painonhallinnan kannalta tärkeää. Yleensä aamiainen jää, jos joutuisin sitä varten nousemaan ennen seitsemää. Nukkumaan en kuitenkaan pääse ennen yhtätoista kuin erittäin harvoin. Olen iltaihminen, valvon mieluummin illalla myöhään kuin herään aamulla aikaisin. Illalla kukkumista haluan kuitenkin harrastaa vain omassa kodissa, en missään baarissa tms.

Yhden oireen on ehkä joku ohikulkija tai ihminen ikkunan takana huomannut. Vääntelen naamaani eli irvistelen ja ilmeilen sekä ääntelen ja puhun itsekseni, enimmäkseen kiroilen ja haukun itseäni. Kuulostaa varmaan aika hullulta, mutta se voi johtua siitä, että ehkä olen. Kun voin paremmin ja koen oloni tasapainoiseksi, vähemmän ahdistuneeksi ja levottomaksi, tarve itsekseen puhumiselle ja ilmeilylle häviää kokonaan. Silloin oire tuntuu epätodelliselta, kaukaiselta ja hullulta, mutta kun se taas aktivoituu, en pysty hallitsemaan ja hillitsemään sitä.

Jotkut ovat huomanneet sen, että olen saanut viime viikkoina usein leukakramppeja, ja joillekin olen siitä kertonutkin. Syön magnesiumia, mutta se ei ilmeisesti noita kramppeja ehkäise. Leukani saattavat jumittua niin, että puren hampaita lujaa yhteen enkä saa avattua suutani. Leukalihasten jännittymisen voi tuntea kädellä. Kerran kramppi tuli kollegan kanssa jutellessani, ja jouduin vastailemaan vain "mm", "mm-m" suu kiinni, kunnes kramppi meni ohi. Kerran se tuli kokouksessa ja jouduin kertomaan kaikille, mikä minua vaivaa, kun puheeni oli epäselvää ja leukani vapisi puhuessani. Hieromalla leukalihaksia kramppi menee ohi. Kiusallinen vaiva tämäkin, mutta en voi purentakiskoja alkaa käyttää töissä.

Viimeinen mieleeni tuleva oire liittyy lähinnä masennukseen. Silloin on asiat tosi huonosti, jos en jaksa puhua, vaikka minulla olisi sanottavaa tai kysyttävää. Onneksi tätä ei kovin usein tapahdu, mutta jos tapahtuukin, kukaan muu sitä tuskin huomaa. Yleisesti ottaen mitä enemmän on ihmisiä, sitä epämukavammaksi koen oloni ja vetäydyn. Jos saan itse päättää, olen kerrallaan korkeintaan neljän ihmisen seurassa. Sellaista kokonaisuutta pystyy vielä jotenkin kontrolloimaan. Jos ihmisiä on enemmän, keskustelun pitäisi mennä mielestäni niin, että jokaisella on vuorollaan puheenvuoro. Käytännössä se ei tietenkään ole mahdollista, ja niinpä mieleni tekee häipyä paikalta. En siedä sitä, että viidellä ihmisellä on samaan aikaan sanottavaa kuin itselläni ja puheenvuorosta joutuu kilpailemaan. Minusta on myös todella ahdistavaa, jos en pysty näkemään kerralla kaikkien kuulijoiden ilmeitä, katseita ja reaktioita siihen, mitä sanon tai joku muu sanoo. Olen ehkä vähän asperger.

Ruokavalio

Puretaanpas tämä nyt osiin. Mitä kaikkia näkökulmia on ruokavaliovalintoihin?

- ekologisuus (ilmastonmuutoksen ehkäisy, luonnon monimuotoisuuden säilyminen)
- eläinten oikeudet
- hormonitoiminta
- terveellisyys (kenen mielestä, minkä koulukunnan mukaan)
- luonnollisuus vs. teollisesti tuotettu
- hinta eli mihin on varaa
- nautinto
- stressi (kuinka paljon ruokavalion noudattaminen aiheuttaa stressiä)
- painonhallinta
- suoliston hyvinvointi
- fyysinen kunto
- raskaus- ja imetysajan ruokavalio eli sikiön ja vauvan hyvinvointi

Mitenkähän vitussa näitä kaikkia voi ottaa yhtaikaa huomioon ja noudattaa?

En ole pystynyt vielä täysin noudattamaan makeuttamatonta (sokeri, makeutusaineet, hunaja) ja viljatonta (ei pseudoviljat) ruokavaliota, koska nykyisessä työssäni en aina pysty syömään säännöllisesti ja vapaavalintaisesti. Asiakastapaamisissa en kehtaa olla maistamatta, kun asiakas tarjoaa jotain itsetekemäänsä tai minua varten ostamaansa marjapiirakkaa. Kahden viikon ajan olen kuitenkin syönyt huomattavasti, varmaan 90% vähemmän viljaa ja lisättyä sokeria ym. makeutusaineita. Oloni on ollut kevyempi ja vatsavaivoja on ollut aiempaa vähemmän. On ollut ihmeellistä olla ja elää niin, etteivät keskivartalon olotilan ja suoliston toiminnan aistiminen viekään puolta tietoisuudestani. Toisaalta usein on vituttanut, kun en olekaan voinut ostaa suklaata tai syödä leipää yms.

Aion jatkaa tätä 90-prosenttista linjaa helmikuun loppuun ja välttää viljoja ja lisättyjä makeutusaineita tiukasti koko maaliskuun. Aloitan uudessa työssä maaliskuun alussa ja siinä pystyn olettaakseni syömään säännöllisesti ja kontrolloidusti. Vasta jos myönteiset vaikutukset jatkuvat maaliskuun loppuun asti, uskon, että viljat ja lisätyt makeutusaineet todella merkittävästi vaikuttavat suolistoni toimintaan. Niin monta kertaa jokin lääke tai ruokavaliomuutos on auttanut aluksi, mutta vaikutus on haihtunut ilmaan muutamassa viikossa tai kuukaudessa. Niin kuin kävi FODMAP-ruokavalion suhteen. Olen jo kuluneen kahden viikon aikana kuitenkin huomannut, että kun olen joutunut syömään viljatuotteita tai lisättyjä makeutusaineita, vatsavaivat ovat hetkellisesti lisääntyneet. Kahvia en pysty juomaan sen enempää kuin aiemminkaan, joten se on yksi niistä harvoista ravintoaineista, joiden vaikutuksen tunnistan yksiselitteisesti. Muita sellaisia ovat sipsit ja irtokarkit. Suklaa ei ole suolistolleni läheskään niin paha kuin muut karkit. Maaliskuun jälkeen aion alkaa syömään taas satunnaisesti lisättyjä makeutusaineita ja viljoja, vaikka niiden välttäminen olisikin parantanut vointiani. Totaalikieltäytyminen on minulle psyykkisesti liian rankkaa, joten 90-prosenttinen pidättäytyminen saa luvan riittää.

Olen ällistynyt siitä, missä kaikessa onkaan lisättyä sokeria. Kaupasta on vaikeaa löytää yhtään valmisruokaa ilman sitä. Jopa kalakeitossa, kasvissosekeitossa, pestossa, liemikuutioissa ja sienisalaatissa on sokeria. Sellaisissa ruoissa, joihin kellään ei niitä itse kokatessa tulisi mieleenkään laittaa sokeria. Ostin pussillisen suolattuja pähkinöitä enkä tajunnut katsoa ainesosaluetteloa, kun tyhmänä kuvittelin, että pussissa on vain pähkinöitä ja suolaa. Syödessäni vasta huomasin, että niihin oli lisätty jostain mystisestä syystä sokeria ja vehnää. Olen törmännyt vastaaviin tuotteisiin jo kymmeniä kertoja kahden viikon aikana. Joka ikisen tuotteen ainesosaluettelo pitäisi lukea ennen ostopäätöstä, mistään ei voi olettaa mitään. Olenkin tehnyt viime viikkoina aiempaa enemmän ruokaa alusta asti itse kasviksista, juureksista, maitotuotteista ja maustamattomista proteiininlähteistä. Uusi jokapäiväinen ruokalajini on chiansiemenjogurtti/-kookosvanukas. Käytän chiaa 2 rkl kerrallaan, mutta se ei ole aiheuttanut muutoksia suolistoni toimintaan. Uskon, että esim. valmiskalakeittoon lisätyn sokerin määrä on kuitenkin niin pieni, ettei sillä ole vaikutusta suolistoon, joten näillä näkymin palautan esimerkiksi sen ruokavaliooni maaliskuun jälkeen.

Eliminaatiodieetti

Aion jättää ruokavaliostani vain viljat ja sokerin pois, koska maidottomuutta kokeilin jo viime keväänä ja ravitsemusterapeutinkin mielestä kolmessa viikossa olisi pitänyt huomata tuloksia, jos niitä oli tullakseen. Ravitsemusterapeutti teki minulle kauhean eliminaatioruokavalion, jota en todellakaan pysty ja halua noudattaa päivääkään. Riippuu ihan keneltä kysyy, toisten ravitsemusterapeuttien mukaan esim. kookosrasva on pahasta, toisten mielestä hyvästä.

Alunperin ravitsemusterapeutin kanssa oli puhetta viljattomasta ja sokerittomasta ruokavaliosta, mutta sitten hän halusikin eliminoida suunnilleen kaiken muun paitsi vaalean lihan, merenelävät, kananmunat, marjat ja kasvikset. En pysty käsittämään, miten siinä voi olla mitään järkeä. Hänen mielestään riisikin on melkein yhtä huono kuin viljat! Yritin maanantaiaamuna syödä aamiaiseksi munakasta avokadolla ja miniluumutomaateilla, mutta meinasin ihan kirjaimellisesti oksentaa. Olen aina syönyt aamuisin viljaa jossakin muodossa, ja tuntuu ihan mahdottomalta muuttaa sitä. Olen nyt sitten syönyt kuluneen viikon riisi-/maissikakkuja (joissa on myös kvinoaa/amaranttia/pellavansiemeniä/chiaa) jotka käyvät leivästä. Kaipa maissikin on saatanasta, mutta olen niin kova ahdistumaan, masentumaan ja stressaamaan noista kaikista rajoitteista, että suolistoni ärtyy jo ihan ajatuksista ja tunteista. Ravitsemusterapeuttikin korosti, että tarkoitus ei ole aiheuttaa uudella ruokavaliolla psyykkistä kuormitusta.

Perusviljoista (ei riisi, maissi yms.) ja sokerista koen pystyväni jotenkuten luopumaan, mutta se riittää. Jos ei tästä ole apua vatsavaivoihin, niin seuraavaksi kokeilen kaikki-käy-dieettiä. Sittenpähän näkisin, kuinka paljon pelkkä ruokavaliosta stressaaminen aiheuttaa niitä oireita. Ravitsemusterapeutti sanoi myös, että minulla saattaa olla erityisen kipuherkkä suolisto, mihin ei pysty ruokavaliolla vaikuttamaan. Joka tapauksessa - siis vaikka päättäisin syödä mitä vaan - söisin edelleen terveellisesti ja monipuolisesti, niin kuin olen koko elämäni tehnyt. Tätä taustaa vasten en keksi suolistosairauteni syntymissyyksi muuta kuin syömishäiriön, joka myös alkoi vähän ennen ärtyvän suoliston oireyhtymää.

Ruoka ja syöminen on yksi niitä hyvin harvoja asioita, joista pystyn nauttimaan päivittäin, ja siksi siitä nipistäminen tuntuu niin vaikealta. Sehän tässä vasta onkin paradoksaalista, että sama asia tuottaa nautintoa ja tuskaa. Koska eliminaatiodieetissä kyse on kuitenkin vain yhdestä kuukaudesta, niin tunnen itseni tosi huonoksi ihmiseksi, kun en pysty siihen. Te muut varmaan ajattelette, että olen ihan luuseri ja minulla on itsekuri- ja asenneongelma. "Ja nyt se vielä velloo itsesäälissä..."

Lääkitys

Psykiatrian ja raskauden asiantuntijoiden mukaan olennaisinta on, että mitä paremmin äiti voi, sitä paremmin voi myös sikiö ja sitten vauva. Tästä syystä minun ei kannatakaan lopettaa lääkityksiäni kokonaan. Tavoitteena on puolittaa mielialalääkkeen annostus ja sopeutua sellaiseen rauhoittavan lääkkeeseen, jota voi turvallisesti käyttää myös raskauden ja imetyksen aikana. Xanoria ei voi.

Olen nyt syönyt nyt toista viikkoa 1/4 pienempää annosta mielialalääkettä enkä onneksi ole huomannut mitään erityistä muutosta. Viime sunnuntai oli kyllä tosi tuskainen, mutta on minulla sellaisia oloja ollut ennenkin. Uusi rauhoittava lääkkeeni Oxamin vaikuttaa eri tavoin kuin Xanor, pidin Xanorista enemmän. Oxamin vaikuttaa hitaammin mutta pidempään ja se turruttaa ja unettaa. Xanor vaikutti nopeammin ja täsmällisesti ahdistukseen tai paniikkiin väsyttämättä ja turruttamatta muita tunteita.

Jos suolistosairauteni oireet vähenisivät, voisin paremmin myös psyykkisesti.

Työelämä

Tunnen niin paljon vihaa, katkeruutta, pettymystä, epäoikeudenmukaisuutta, surua ja kaikkia muita negatiivisia tunteita työnantajaani kohtaan. En vaan voi ymmärtää, miten mikään organisaatio voi välittää työntekijöistään niin vähän. Johtajat ja päälliköt ilmiselvästi pyyhkivät perseensä työterveyshuollon suosituksilla ja työntekijöiden kirjelmillä. Mihin voi enää kääntyä, kun esimiehet nuolevat toistensa perseitä?

Vantaan esimerkki osoitti, ettei edes Aluehallintoviraston huomautuksella ole merkitystä päättävän tahon silmissä. Olen varma, että ainakin 90% Suomen sosiaalitoimen yksiköistä saisi Avin huomautuksen, jos työntekijät tekisivät valituksen työoloistaan. Nykyinen työpaikkani mukaan lukien.

Tuntuu siksikin pahalta vaihtaa työpaikkaa, että lähtöni ei varmasti vaikuta organisaation johtamiskulttuuriin ja työntekijöiden hyvinvointiin. Niin monet ovat kulkeneet pyöröovista sisään ja ulos, että työntekijöiden vaihtuvuudesta on tullut normi. Nykyinen esimieheni on todennut lukuisat kerrat, että "se nyt vaan on niin". Ei se nyt jumalauta ole mikään "Maa kiertää Aurinkoa". Niin kauan, kun johtoportaassa on hänen kaltaisiaan työntekijöitä, jotka tekevät työnsä aina siitä mistä aita on matalin, mikään ei tule muuttumaan. Ja niin kauan, kun sosiaalityön arvostus on pelkkää teeskentelyä ja korulauseita, työntekijöiden vointi ei kohene.

Ikä

Täytän ensi vuonna 30 vuotta. Se on ennen kaikkea outoa ja hämmentävää, koska koen, että täytän pikemminkin 50. Tuntuu todella raskaalta ajatella, että elämää pitäisi jaksaa vielä mahdollisesti kaksi kertaa näin kauan. Sukuni on pitkäikäistä.

Kun täytin 20, tunsin itseni jo yli kolmikymppiseksi. Enkä nyt todellakaan tarkoita, että olisin jotenkin viisaampi tai parempi kuin ne, jotka kokevat itsensä sen ikäisiksi, kuin oikeasti ovat. Tämä on neutraali toteamus, en halua kuulostaa ylimieliseltä, koska en ole sitä.

Minulla on monenikäisiä ystäviä: kaikenikäisiä 21-vuotiaasta 63-vuotiaaseen. Ensimmäisen kerran ystävystyin yli 30-vuotiaan kanssa jo 15-vuotiaana. Ja kuten olen aiemmin tainnut jo kertoa, puolisoni on minua 17 vuotta vanhempi. En ole juuri koskaan kokenut seksuaalista tai romanttista vetoa omanikäisiini.

Viimeistään yläasteikäisenä koin, että sisälläni asuu keski-ikäinen mies. Se ei kyllä tunnu vanhenevan samaa tahtia reaaliajan kanssa: se on ollut viisikymppinen niin kauan, kuin muistan. Mitähän sille tapahtuu, jos ja kun täytän oikeasti 50? Ehkä sitten koen olevani sen ikäinen, kuin oikeasti olen. Tai sitten koenkin olevani 20-vuotias. Uskon, että elämä olisi paljon helpompaa, jos ei kokisi olevansa niin monta eri persoonaa.

Ruokavalio

Pitäisi varmaan osata olla toiveikas ja samalla tunteeton. Olen nyt päättänyt sittenkin kokeilla jättää pois ruokavaliostani ainakin maitotuotteet (lukuunottamatta voita ja joitain juustoja), sokerin ja viljat. Se on auttanut monia suolistovaivoista kärsiviä. Siitä asti, kun aloin parantua syömishäiriöistä, olen suhtautunut ruokaan paitsi ravintona niin ennen kaikkea nautinnon lähteenä, mutta jos joudun luopumaan sokerista, maitotuotteista ja viljoista, niin minun on muutettava koko suhtautumiseni ruokaan ihan perinpohjaisesti. Kaikkialla pitäisi olla sitten omat eväät enkä voisi enää käydä kahviloissa ja ravintoloissa mieli ja suu auki. Ajatuskin noin suppeasta ruokavaliosta tuntuu tosi ankealta ja vaikealta, mutta en kestä näitä vatsavaivoja eikä mikään muukaan ole vielä auttanut. Noin radikaalia ruokavaliomuutosta en ole vielä kokeillut, muutaman viikon maitotuotetaukoa kyllä. FODMAP-ruokavaliota ei tietenkään pysty noudattamaan samaan aikaan, koska muuten ravintovalikoima olisi vieläkin suppeampi.

Luin haastattelun eräästä ravitsemusterapeutista, jonka omat vatsavaivat ja muut terveysongelmat olivat vähentyneet merkittävästi viljasta, maitotuotteista ja sokerista luopumisen myötä. Otin yhteyttä häneen ja päätin ostaa häneltä ravitsemusterapiapalvelua, jotta saan varmasti tarpeeksi ravintoaineita uudesta ruokavaliosta. Hän suositteli, että alkaisin myös käydä uudestaan hermoratahieronnassa. Pidän nyt kolme päivää kirjaa syömisistäni, juomisistani, liikkumisistani, unestani ja mielialastani, minkä jälkeen ravitsemusterapeutti laatii minulle uuden ruokavalio-ohjeistuksen. Minun pitänee myös alkaa tehdä enemmän itse välipaloja ja ruokia. Lista on loputon, kun alan miettiä, mistä kaikista ruoka-aineista ja ruoista joudun luopumaan. FODMAP-ruokavaliota en ole noudattanut pilkuntarkasti ensimmäisten kahden kuukauden jälkeen, mutta tätä viljatonta, maidotonta ja sokeritonta ruokavaliota pitää kuulemma noudattaa ilman mitään hairahduksia kahden vuoden ajan, ennen kuin voi sanoa, onko sillä vaikutusta. En ihan ymmärrä, miten suoliston tervehtyminen voi niin kauan kestää, mutta uskottava se kai on. Joka tapauksessa prioriteettini on se, että vatsavaivani vähenisivät ja voisin nauttia elämästä.

Uusi vuosi

Oikeasti olen aivan kauhuissani töihin paluusta ja uuden työn aloittamisesta. Olen nyt viidettä viikkoa sairauslomalla ja palaan töihin loppiaisen jälkeen. Työterveyslääkärin puolen tunnin pituinen tapaaminen on ihan naurettava peruste sille, voiko ihminen palata töihin vai ei, kun kyse ei ole ulkoisesti havaittavasta fyysisestä esteestä. Jos suolistoni toiminnan ja siellä kiertävän kaasun määrän voisi nähdä katseella läpi ihon ja lihan ja päässäni vellovan ahdistuksen ja masennuksen, niin kenellekään ei olisi epäselvää, kuinka mahdotonta minun on jaksaa ja selvitä töissä. Mitä enemmän asiaa ajattelen, kaikki työt, ylipäänsä sitoutuminen siihen, että lähden aamulla johonkin julkiseen paikkaan, tuntuu yhä mahdottomammalta. En ole uskaltanut sanoa tätä ääneen kellekään. Työterveyslääkärille sanoin voivani vähän paremmin, koska en ole luonnollisesti samalla tapaa uupunut ja stressaantunut kuin töissä ollessa. Todellisuudessa koen vaan niin vahvasti, että minun täytyy mennä töihin eli ettei ole muita vaihtoehtoja, että sanon uskovani, että myös pystyn siihen.

Olen helvetin huono teeskentelemään, esittämään ja valehtelemaan varsinkaan pidemmän päälle. Työhaastatteluissa ja ylipäätään töissä se on kuitenkin välttämättömyys, jollei satu olemaan luonnostaan positiivinen Duracell-pupu. Olen tosi ahdistunut työhöntulotarkastuksesta, johon luonnollisesti joudun saatuani uuden työpaikan. Työhaastatteluissa en tietenkään ole kertonut sairauslomastani, mutta se on ollut vain asian kertomatta jättämämistä, koska ei kukaan ole terveydentilastani suoraan kysynyt. Jos haluan pitää saamani uuden työpaikan, työhöntulotarkastuksessa joudun valehtelemaan voinnistani paljon suoremmin. Erään kaverini puoliso menetti syksyllä uuden työpaikkansa kerrottuaan työhöntulotarkastuksessa lääkärille jääneensä edellisestä työpaikastaan sairauslomalle uupumuksen takia. Juuri tuon uupumuksen takia hän oli opiskellut uuden ammatin, mutta lääkärin mielestä hän ei ollut toisenlaisessa työssä uuvuttuaan enää sopiva suoriutumaan edes siitä uudesta ammatista. Työhaastattelussa menin vähän jäihin, kun esimies kysyi suoraan, millainen paineensietokyky minulla on. Ööh...

Nukuin viime yönä 12 tuntia eli klo 11:30 asti - en siksi, että minulla olisi ollut univajetta, vaan siksi, että olin niin uupunut kahden vuorokauden sietämättömien vatsavaivojen seurauksena. Pelkkä oleminen sairauslomalla on rankkaa näiden kipujen ja turvotuksen kanssa, saati sitten työskenteleminen ja pakkososiaalisuus tekohymyilemisineen kaikkineen. Join päivittäin kolme kuukautta Foreverin aloe vera -juomaa, jonka myyjä oli saanut siitä avun pitkäaikaisiin suolistovaivoihinsa, mutta minuun sillä ei ollut mitään vaikutusta. Paitsi että siihenkin meni yli sata euroa rahaa. Kävinpä joulukuussa kokeilemassa kraniosakraaliterapiaakin ja terapeutti kertoi suolistovaivojensa parantuneen kahdessa vuodessa Antioksidanttiklinikan lääkärin hoidossa, mutta siihen oli mennyt tuhansia euroja. Ei minulla ole ylimääräisiä tuhansia euroja. Pelkkä yksi kerta kraniosakraaliterapiaa maksoi 100 euroa. Kaiken lisäksi minun on tosi vaikea uskoa mihinkään ei-länsimaalaiseen-lääketieteeseen perustuvaan. Antioksidanttiklinikalta lähetetään ulostenäytteitä Jenkkeihin suolistobakteeriston analyysia varten ja tuloksen perusteella määrätään satojen eurojen luontaistuotteita, mutta virallisen länsimaalaisen lääketieteen mukaan ihmisen suolistibakteeristosta ei vielä tiedetä kuin pieni murto-osa eikä sen perusteella voida tehdä mitään johtopäätöksiä ja hoito-ohjeita. Olen ihan pyörällä päästäni. Syy voi olla missä vaan. Kaiken kukkuraksi pari päivää sitten ilmestyi uutinen, että jokin ihmisen vatsassa oleva kudosrypäs on tunnistettu itsenäiseksi elimekseen monivuotisen tutkimuksen tuloksena. Entä jos vaivani johtuvatkin siitä? Vasta nyt, kun elin on tunnistettu, voidaan alkaa tutkimaan sen funktiota ja vaikutuksia. Ehdin varmaan kuolla, ennen kuin ne tutkimukset valmistuvat. Olen yllättynyt, miten vähän sairausloma on vaikuttanut suolisto-oireisiini. Jos oireet syntyisivät vain psyykkisestä kuormituksesta, niin olisi niiden pitänyt vähentyä sairausloman aikana edes jonkin verran. Koko joulukuun aikana suolistoni oli suhteellisen oireeton vain kuutena päivänä. Ei oireeton, mutta oireita oli niin vähän, etteivät ne lannistaneet ja häirinneet tekemistä ja mielialaa. Käytän nykyään Olotila-sovellusta, jolla voi seurata vointia. Se on tehty tulehduksellista suolistosairautta sairastaville, mutta sopii osittain myös IBS-potilaille. Toisaalta, eihän sairausloma paljon vaikuttanut viime keväänäkään, vaan ratkaiseva muutos tuli bentsodiatsepiinilääkityksestä.

Lopetin bentsodiatsepiinin syömisen loppusyksystä, koska a) sen vaikutus oli laimentunut tosi paljon ja b) sitä ei saa syödä raskauden ja imetyksen aikana, eli olisin joka tapauksessa joutunut lopettamaan sen viimeistään keväällä. En tietenkään halua syödä voimakasta riippuvuutta aiheuttavaa lääkettä, jos siitä ei ole huomattavaa hyötyä. Varasin myös ajan psykiatrilleni, koska haluan lopettaa myös mielialalääkitykseni lapsenhankinnan takia. Psykiatrini sanoi aiemmin, että sitä saisi jatkaa raskaana ollessa, mutta lääkkeen tuoteselosteessa on pitkä lista riskejä liittyen raskauteen ja imetykseen. En halua mitään riskejä ja haluan lopettaa lääkityksen hyvissä ajoin ennen raskaaksi tuloa, jotta ehdin psyykkisesti sopeutua uuteen tilanteeseen. Tähän päälle vielä työpaikan vaihto, niin kuormitus on valmis. Työterveyslääkärini sanoi, että kannattaa miettiä tarkkaan, milloin alamme yrittää lasta, koska mielenterveysongelmat tuskin helpottavat, kun hormonitkin heittävät häränpyllyä. Ihan kuin en olisi tuota tiennyt! Annoin mennä toisesta korvasta ulos, etten olisi suuttunut hänelle. Totta kai mietimme asiaa, mutta eihän juuri kukaan voisi hankkia lapsia, jos elämän ja terveyden pitäisi olla täydellisessä tasapainossa.

Olen pitänyt taukoa blogin kirjoittamisesta, koska en halunnut kirjoittaa heti siitä, mitä lokakuussa tapahtui. Veljeni lopetti elämänsä. Se toki vaikutti osaltaan uupumukseeni ja työkyvyttömyyteeni, mutta olisin aika varmasti joutunut jäämään sairauslomalle muutenkin. En halua edelleenkään käsitellä veljeni kuolemaa täällä blogissa, puhun siitä mieluummin suoraan ystävieni, perheeni ja terapeuttini kanssa, vaikka ainakin osa heistä lukee myös tätä. Blogissa kirjoitan vain asioista, jotka koen voivani kertoa kaikille samalla tavalla. Sen voin sanoa, että kaipaan veljeäni valtavasti ja olen erittäin surullinen siitä, millaisen elämän hän sai ja mitä hän joutui (koki joutuvansa) tekemään itselleen. En ole vihainen tai katkera hänelle, vaan elämälle ja tälle paskalle maailmalle.

Voin vain toivoa, että tästä vuodesta tulee edellistä parempi.