Viimeiset kolme viikkoa ovat olleet todella vaikeita, eikä sitä mielestäni pelkän kaamoksen syyksi voi lukea. Kykyni vastaanottaa, sietää ja hyväksyä vastoinkäymisiä on supistunut päivä päivältä. Viimeisen viikon aikana en ole pystynyt hymyilemään töissä kertaakaan aidosti, pakon edessä olen toki tekohymyillyt. Tekohymyileminen käy todella raskaaksi. Kun kadotin lempikaulakoruni tällä viikolla, menin kohtuuttomasti pois tolaltani. Keskittymiskykyni on supistunut 30 minuuttiin kerrallaan. Ja yllätys, yllätys suolistoni huutaa ja raivoaa niin, että tekisi mieli ottaa jotain elimistön tuntoaistin tappavaa lääkettä. Tämä kaikki yhdessä laskee työkykyäni huomattavasti.
Olen yrittänyt jo useamman viikon nousta aikaisin ja mennä töihin ennen kahdeksaa, mutta joka aamu olen epäonnistunut. Epäonnistuminen käy todella raskaaksi. En vain ole pystynyt nousemaan. Aiemmin syksyllä nousin useinkin innoissani malttamattomana tarttumaan töihin. Olen vajonnut viime viikkojen aikana siihen pisteeseen, että mielessäni takoo kaikesta ajatus: "pieleen se menee kuitenkin" tai "ei se onnistu kuitenkaan." Vielä viikko sitten vakuuttelin itselleni, että uupumukseni johtuu syystalven pimeydestä ja ankeasta säästä, mutta ei sitä enää vain sillä voi selittää. Olen masentunut. Taas. Enkä sano sitä kevyin perustein, niin kuin että esimerkiksi vituttaa. Masennus on sairaus.
Juuri ja juuri selviän läpi työpäivän. Vapaa-ajalle minulla ei riitä voimia lähes lainkaan. Kuntosalille saatan vielä lähteä mielelläni, mutta henkisesti uupuneena energiaa ei meinaa riittää kunnon treeniin. Jaksan 30-45 minuuttia. Haluan tavata kavereitani, mutta normaalisti minulle tyypillinen aloitteellisuus tuntuu pakonomaiselta. Edelleen jostain käsittämättömästä syystä minun on lähes mahdotonta ymmärtää, miksi joku haluaa olla ystäväni. Tämä kuulostaa oksettavan itsesääliseltä ruikutukselta, tiedän. Koska olen aina ollut useimpia muita aloitteellisempi yhteydenpidossa, minulle on muodostunut käsitys, että jos en tekisi aloitteita, niin minulla ei olisi ystäviä. Harva mielestäni ilmaisee kiintymystään tai kiinnostustaan minua kohtaan yhtä voimakkaasti, kuin ajattelen itse ilmaisevani. Enkä minä voi sellaista vaatiakaan, haluan ennen kaikkea että ihmiset ovat omia itsejään. Jokin minussa kuitenkin ajattelee, että kaverit huokaisisivat helpotuksesta, jos en tekisikään aloitetta ja he pääsisivät minusta eroon. Jatkuvasti epäilen ihmisten vilpittömyyttä ja aitoutta. Varmaan se johtuu ainakin osittain työstäni, jossa törmään epärehellisyyteen harva se päivä. Olen myös miettinyt, voiko alitajunnassani edelleen vaikuttaa se pettymys, kun hyvä ystäväni 9. luokan alkaessa ei yhtäkkiä enää ollutkaan kaverini, vaan olin hänelle kesän jälkeen kuin ilmaa. En koskaan saanut tietää syytä siihen. Yläasteella ja lukiossa minua syrjittiin, koska olin tiukkis ja pikkuvanha. Minulla myös oli itselläni koulukaveri, jonka kanssa en oikeasti olisi halunnut hengata.
Viime viikkoina olen lamaantunut, kun joku on kysynyt "miten menee" tai "mitä kuuluu." Enimmäkseen huonoa, olisi rehellinen vastaus. Vaikka olen suorapuheinen ja suorastaan suorapuheisuuden puolestapuhuja, niin joissain tilanteissa ei vain pysty. Helpointa on vastata "ihan hyvää" tai "ihan ok." Todennäköisesti moni kuulee äänensävystä, ettei se taida olla ihan totta, mutta harva jos kukaan sitä ääneen vaivautuu kyseenalaistamaan. Töissä vastasin ensin rehellisesti yhdelle kollegalle noin viikko sitten, mutta kun hän sitten kyseli samaa seuraavina päivinä uudestaan, niin totesin, että parempi vaan valehdella. Ei hän kuitenkaan voi tilanteeseeni tai vointiini mitenkään vaikuttaa. Rehellisesti vastaaminenhan olisi käytännössä työilmapiirin saastuttamista negatiivisuudella. Jos et jaksa hymyillä, niin häivy kotiisi yrmyilemään - niinhän se menee.
Viime viikkoina olen tuntenut enimmäkseen turhautumista, pettymystä, pelkoa, ärtymystä, uupumusta, lamaantuneisuutta, levottomuutta, kiukkua ja suuttumusta sekä tietysti sietämättömiä vatsavaivoja. Olen lohtusyönyt ja toisaalta ruokahaluni on ollut huono. Aidosti olen nauranut vain puolisoni ja anoppini kanssa. Vain puolisoni seurassa olen tuntenut vilpittömän hyvää oloa ja onnen hetkiä. Kun tuntee enemmän kielteisiä kuin myönteisiä tunteita, kaikki ei ole kunnossa.
Työelämä on todella jotain muuta kuin odotin. Eikä se siitä sairauslomalla miksikään muutu. Työssäni minua masentaa ja stressaa mahdoton työmäärä, jatkuva epävarmuus ja eri osapuolilta tulevat ristiriitaiset paineet, odotukset ja vaatimukset. En voi koskaan tietää, miten jokin päätökseni käytännössä kehenkin ja mihinkin vaikuttaa. Koskaan en voi miellyttää kaikkia. Kuukausi toisensa perään vastaan mitä kuuluu -kysymykseen, että edelleen on hirveä stressi ja ylikuormitus. Kuukausi toisensa jälkeen, mitä - seuraavat 40 vuotta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti