Hukassa

Tuntuu, että katoan itseltäni. Olin ennen intohimoinen, aktiivinen ja sosiaalinen. Mitä syvemmälle ahdistukseen ja masennukseen vajoan ja mitä pahemmin suolistosairauteni minua invalidisoi, sitä kokonaisvaltaisemmin ne määrittävät persoonallisuuttani. Mietin, millainen olisin nyt, kohta kolmekymppisenä, jos en sairastaisi näitä helvetillisiä tauteja. Ainoa asia, johon vielä jaksan suhtautua intohimoisesti, on unelma ja suunnitelma äitiydestä, omasta lapsesta. Jos senkin suhteen tulee mutkia matkaan, en tiedä, mitä merkitystä jaksan enää nähdä näin tuskallisessa elämässä. Mutta muita vaihtoehtoja ei ole kuin elää niin kauan, kuin kohtalo määrää. En edes muista, milloin olisin viimeksi ajatellut, että elämä on ihanaa. Ehkä helmikuussa kerran, kun olin poikkeuksellisen humalassa. Mutta laskuhumala sitten toikin taas itsetuhoiset ajatukset tullessaan, niin kuin aina. 

Olen aina harrastanut liikuntaa, mutta huhtikuun aikana en ole vatsavaivojen takia pystynyt tekemään muuta kuin käymään harvakseltaan alle tunnin kävelyillä. Lihakset surkastuu, liikkuvuus heikkenee, keho menee jumiin ja läski lisääntyy. Anorektikkona halusin nimenomaan, että kaikki huomaavat, kuinka laiha ja lihaksikas olen. Nyt haluaisin vain piilottaa läskin, ruman kehoni säkkimäisiin vaatteisiin. Ja turvonnut vatsani näyttää varmaan usein siltä, kuin olisin raskaana. Kun vatsa on kipeä ja turvonnut, melkein kaikki vaatteet tuntuvat puristavilta ja epämiellyttäviltä. Näistä syistä en juuri koskaan käytä ihonmyötäisiä yläosia enkä koskaan muita alaosia kuin legginssejä tai sukkahousuja.

Mietin, voivatko viime viikkojen sietämättömät vatsakivut johtua siitä, että lopetin FODMAP-ruokavalion. Mielestäni se ei kuitenkaan ole loogista, koska ehdin syödä jo maaliskuun ajan kaikenlaista, eikä silloin tapahtunut muutoksia. Optimistisesti ajattelin, että rajoitteista luopuminen vähentäisi stressiä ja lisäisi nautintoa, mutta ei se ainakaan ahdistukseen ole vaikuttanut. Olen toistanut tämän miljoona kertaa, mutta kun tässä se ongelman ydin on: ahdistus lisää vatsavaivoja ja vatsavaivat lisäävät ahdistusta. Olen noidankehässä, josta en pääse mitenkään ulos. Yrttijuoma ei ole vaikuttanut suolistooni mitenkään, olen sitä juonut jo melkein kaksi viikkoa.

Sitten on näitä vittumaisia käsittämättömyyksiä: kuluvan viikon maanantaina vatsani ei yllättäen ollutkaan kipeä, kunnes illalla kävelylenkillä se alkoi krampata ja kotiin päästyäni turposi kuin ilmapallo. En keksi mitään selitystä sille, miksi vatsani voi aamusta iltakuuteen hyvin kahden viikon helvetillisten vaivojen jälkeen. Sunnuntaina olin muun muassa juonut lasillisen punaviiniä ja syönyt 100 grammaa pähkinäsuklaata. Maanantaiaamuna join kupillisen kahvia niin kuin aina. Se, että vaivat palasivat illalla, selittyy ainakin osittain jälleen kerran psyykkisillä syillä, koska pelkäsin ihan vitusti juuri sitä, sitä että vaivat palaavat. Pelko aiheuttaa ahdistusta ja ahdistus vatsavaivoja. Kymmenisen tuntia sain tuntea oloni fyysisesti hyväksi. Kymmenisen tuntia kahden viikon jälkeen. Ja tiistaina vaivat jatkuivat jälleen ihan hirveinä. Viime viikolla oksensin pitkästä aikaa kolme kertaa siinä toivossa, että se helpottaisi oloa. Ei helpottanut. Eilen vatsavaivat helpottivat illalla, kun join viiniä. Se joskus auttaa, mikä varmaan perustuu alkoholin rentouttavaan vaikutukseen.

Usein mietin, helpottaisiko ammatin vaihtaminen ahdistusta ja masennusta. Olen kyynistynyt sosiaalityön kokemuksen myötä jo nyt, vajaan neljän vuoden aikana. Lähtökohtaisesti ajattelen, ettei ihmisiin voi luottaa, että kenen tahansa hymyn takana voi piillä vaikka mitä kamalia kokemuksia tai tekoja ja että myönteiset muutokset elämässä eivät kauan kestä. Toki on ihan totta, ettei ihmisten ajatuksia voi tietää eikä muutosten kestävyydestä etukäteen tiedä, mutta olisi varmaan mielenterveyden kannalta parempi ajatella toisin. Optimismi ja positiivisuushan eivät perustu realismiin, vaan onnelliseen illuusioon todellisuudesta. Kuvailisin itseäni pessimistiseksi realistiksi. 

Voi kuinka minua suututtaakaan nämä Inka Kallénit sun muut, jotka väittävät, että ihminen voi aina ihan itse valita oman mielentilansa. Jos voisi, niin maailmassa ei olisi mielenterveysongelmia. Tunnen kielteiset tunteet volyymilla 100 ja myönteiset volyymilla 20. Onko se minun vikani, onko se minun valintani?

IBS

Olen nyt syönyt reilut viisi viikkoa ihan mitä vaan, eivätkä vatsavaivani ole lisääntyneet tai edes muuttuneet mitenkään. Olen syönyt jopa ruisleipää ekaa kertaa kolmeen vuoteen. Luovuin kaikista ruokavaliorajoituksista helmi-maaliskuun vaihteessa, koska niistä ei ole ollut mitään hyötyä. Noudatin 2,5 vuotta FODMAP-ruokavaliota, joka on tutkitusti toimivin apu ärtyvän suolen oireyhtymään (IBS), mutta se ei vähentänyt oireitani. Helmikuun ajan yritin noudattaa sokeritonta ja viljatonta ruokavaliota, mutta se oli ensinnäkin helvetin vaikeaa, ja toisekseen en uskonut sen auttavan. Neljännellä viikolla söin keskiviikkona päivällä kaksi palaa ruisleipää ja illalla viipaleen pullaa, mutta seuraavana päivänä vatsani oli vähiten kipeä koko viikolla. Saman viikon sunnuntaina söin vadelmahillotäytteisen sokerimunkin, eikä siitä tullut mitään oireita. Kyllä noista olisi pitänyt tulla selkeitä oireita, jos ne olisivat merkittävä syy ongelmiini. Ja se jatkuva vitutus siitä, etten saanut syödä herkkuja, oli omiaan lisäämään ahdistusta ja sen myötä vatsavaivoja.

Summasummarum, sokerittoman ja viljattoman ruokavalion tulos olisi ollut plus miinus nolla. Totesin, että kun rajoitukset eivät ole 2,5 vuodessa auttaneet, niin ei niitä ole mitään järkeä noudattaa ja turhaan stressata siitä, mitä voi syödä ja juoda. Edelleen kahvi, kuplavedet, irtokarkit ja sipsit ovat ainoat, joiden olen huomannut selvästi lisäävän oireita. Yhden ison kupillisen kahvia kerran päivässä, muutaman irtokarkin tai minipussin sipsejä kerrallaan vatsani sietää onneksi ihan hyvin.

Kävin maaliskuussa monen vuoden tauon jälkeen gastroenterologilla (130€/20min, ugh) jotta saisin lähetteen tutkimukseen, jossa selvitetään ulosteensiirtomenetelmän soveltuvuutta ärtyvän suolen oireyhtymän hoitoon. Sopivasti tutkimukseen olikin saatu juuri edellisellä viikolla tarpeeksi potilaita, eikä enempää oteta. Lääkäri lohdutti minua sillä, että tutkimuksessa kuitenkin vain puolet potilaista saa todellisuudessa siirteen, puolet ei. Toivottavasti tutkimus etenee nopeasti ja ulosteensiirrosta tulee toimiva hoitomuoto. Lääkäri kyseli vielä, mitä kaikkea olen kokeillut oireiden vähentämiseksi ja tarkisti koneelta, mitkä kaikki tutkimukset minulle on tehty. Lopputuloksena hän totesi, että mitään muuta selitystä oireilleni ei tosiaan ole kuin IBS.

Maaliskuun ajan kokeilin piparminttuöljykapseleita, joita gastroenterologi suositteli kokeilemaan. Ei mitään vaikutusta. Seuraavaksi aion kokeilla uutta Detoxner-kuuria, joka on juuri tullut apteekkimyyntiin. Jos se ei auta, niin sitten kokeilen tätä homeopatiakeskus Arnican hoito-ohjelmaa: http://homeopaatti.com/itsehoito/artyvan-suolen-hoito Toivottavasti ei mene taas rahat hukkaan.

Keho

Ikäväksi yllätyksekseni huomasin uudessa työssä aloitettuani, että kehoon liittyvä itsetuntoni romahti jälleen. Tutussa työyhteisössä ja tuttujen asiakkaiden kanssa minun ei tarvinnut miettiä, miltä näytän - päin vastoin keskityin yllättämään ihmiset kivoilla vaatteilla. Uudessa työyhteisössä ja uusien asiakkaiden parissa olen ollut sairaalloisen tietoinen kehoni jokaisesta muodosta ja mitasta. Jälleen huomaan vertailevani itseäni muihin ja tuntevani itseni huonommaksi. Yhdelle työpareistani mainitsin sopivassa yhteydessä, että painoin vain muutama vuosi sitten yli 20 kiloa nykyistä vähemmän, koska sairastin syömishäiriötä. Työparini totesi, että se on ns. kympin tyttöjen sairaus. Kehoitsetuntoni on tällä hetkellä asteikolla 0-10 neljä.

No miksen sitten harrasta yhtä paljon liikuntaa kuin ennen? Tottahan sitä lihoo ja läskistyy, jos ei urheile. Koska suolistosairauteni on tehnyt siitä yksiselitteisesti mahdotonta. Kun joka vitun ikinen asento ja liike sattuu, niin hikiliikunta on viimeinen asia, mihin tekee mieli ryhtyä. Viikko sitten lähdin pitkästä, pitkästä aikaa kävelylle (olen käynyt viime aikoina vain jumpissa) ja 15 minuutin jälkeen vatsaani sattui niin perkeleesti, että olin kuolla. Samalla tuntui, että ripuloin millä hetkellä hyvänsä. Päästyäni kotiin 40 minuutin kävelyn jälkeen olo helpotti maattuani lattialla noin tunnin. Vannoin, etten enää koskaan harrasta liikuntaa. Se on aika paljon sanottu ihmiseltä, joka rakastaa liikuntaa ja on aina harrastanut sitä paljon. Ekaa kertaa elämässäni olen viimeisen vuoden aikana harrastanut hikiliikuntaa keskimäärin korkeintaan kerran viikossa. No, en kuitenkaan kokonaan lopettanut sen kävelylenkin jälkeen, vaan kävin 1,5 tunnin jumpassa tällä viikolla. Pitkästä aikaa se tuntui fyysisesti hyvältä eli vatsani ei ollut juurikaan kipeä. Pystyin tekemään kunnolla jopa vatsalihasliikkeet. Mutta kun on tuhansia kertoja kärsinyt tuskaisesta olosta ja kivusta urheillessa tai vaikka vain hyötykävellessä bussipysäkiltä tai kaupasta kotiin, niin kynnys ottaa riski sen kokemisesta uudelleen, on aika korkea.

Sekin on ristiriitaista ja turhauttavaa, että ruoka ja herkut ovat ainoita asioita, joista saan nautintoa, mutta sitten kun lihon, koen inhoa kehoani kohtaan. Ongelma ei ole lihominen itsessään, vaan se, millaisia tunteita se minussa herättää. Haluaisin vain, että pitäisin itseäni hyvännäköisenä ja olisin tyytyväinen kehooni riippumatta siitä, että se on lihavampi kuin ennen. Vaatekokoni on muuttunut kolmessa vuodessa S:stä ja 36:sta L:ään ja 40:een. Se myös tarkoittaa, että minulla on mennyt aika hitosti rahaa kaikkien vaatteiden ostamiseen. Nyt jos laihtuisin, niin joutuisin taas ostamaan kaiken uusiksi.

Sosiaalisuus

Kyllä, työni on vähemmän kuormittavaa työmäärän ja vastuun näkökulmasta, mutta työkykyni ei ole parantunut työpaikkaa vaihtamalla. Työaikasaldoni on 8 tuntia miinuksella, koska en yksinkertaisesti kykene olemaan töissä täyttä työaikaa, varsinkaan kun työmatkani on nykyään pitkä. Maksimimiinus on 6 tuntia, joten odotan kauhulla, että esimieheni huomauttaa asiasta.

Minussa on sellainen vika, että skannaan automaattisesti uudessa työssä tai muussa toimintaympäristössä, mikä siellä on vialla ja miten asiat voitaisiin tehdä paremmin. Puolisoni ohjeisti minua, että kuuden kuukauden koeaikani aikana minun pitää kuitenkin niellä kommenttini ja ehdotukseni. Hän on itse esimiesasemassa eikä kuulemma sietäisi sellaista, että uusi alainen tulee koeajalla sanomaan, miten asiat pitäisi tehdä, ennen kuin edes tuntee ja osaa kyseistä työtä ja ymmärtää toimintaympäristöä.

Toisekseen yksi työpareistani vaikuttaa jokseenkin hankalalta ihmiseltä ja vatsaani vääntää aina, kun joudun työskentelemään hänen kanssaan. En voi sietää ihmisiä, jotka puhuvat vain itsestään ja luulevat, että toista kiinnostaa kaikki heidän elämänsä triviaalit yksityiskohdat, mutta jotka eivät koskaan osoita kiinnostusta toista kohtaan. Kun kysyn tältä työpariltani asioita, hän ei koskaan kysy vastakysymystä. "Onko sulla viikonloppusuunnitelmia?" "Mitä sä harrastat?" "Oletko katsonut sitä uutta tv-sarjaa?" "Missä sä opiskelit?" Mielestäni on ihan paska argumentti, että tuollainen ihminen ei ikään kuin halua painostaa toista kertomaan omista asioistaan, vaan olettaa, että toinen kertoo oma-aloitteisesti. Jos kysyn jotain, annan samalla luvan sille, että minulta kysytään samaa ja olen valmis siihen vastaamaan. Enhän kysyisi joltakulta asiaa, jota en itse haluaisi omasta elämästäni kertoa hänelle. Tuo työparini on todella vaikeasti lähestyttävä ihminen, ja hänellä on jokin ihme muuri ympärillään. Sellainen on pelottavaa. Onneksi eräs toinen työpareistani on oikeasti tosi mukava.

Olen muuttunut viime vuosien aikana introvertiksi. Persoonallisuuden piirteenä se on kai synnynnäinen eikä sinänsä siis minua, mutta kokemusten, masennuksen, ahdistuneisuushäiriön ja suolistosairauden myötä olen kääntynyt enemmän ja enemmän sisäänpäin. Päin vastoin kuin ennen, nykyään olen mieluummin hiljaa kuin puhelias ja mieluummin kotona kuin sosiaalisissa tapahtumissa. Elämäni ensimmäinen etätyöpäivä tuntui todella hyvältä. Sosiaaliset tilanteet tuntuvat todella uuvuttavilta ja tarvitsen niistä palautumiseen vähintään yhtä paljon aikaa, kuin ne ovat kestäneet. Ihmisten seurassa voi kohdata niin paljon mahdollisesti ahdistavia ja vatsaa vääntäviä tilanteita. Ajatus esimerkiksi yökerhossa tai festareilla käymisestä tuntuu aivan mahdottomalta. Todennäköisesti vain lukkiutuisin vessaan ja istuisin siellä vaikka tuijottamassa seinää mieluummin kuin altistuisin riskille, että joku tuntematon alkaa jutella minulle.