Olen ollut aina suhteellisen pitkävihainen. Parisuhteessa se on aiheuttanut hankaluuksia. Puolisoni on tässä suhteessa tosi erilainen, hänen suuttumuksensa haihtuu yleensä erittäin nopeasti. Olen todella tyytyväinen itseeni siinä, että olen sinnikkäällä yrittämisellä pystynyt muuttumaan tässä asiassa parempaan suuntaan. Pitkävihaisuus ja jumittuminen on itse asiassa varsin lapsellista.
Nykyään pystyn päästämään irti suuttumuksesta, ärtymyksestä, loukkaantumisesta ja pettymyksestä huomattavasti sukkelammin kuin vielä vuosi tai puoli vuotta sitten. Se on vapauttavaa. Aiemmin linnoittauduin negatiivisiin tunteisiinsa enkä päässyt ulos, vaikka olisin halunnut. Järjellä tiesin, ettei murjottaminen ratkaise mitään. Silti vaadin ylhäisessä hiljaisuudessani, että minua tullaan halaamaan ja hellästi kutsumaan takaisin aurinkoon.
Vasta ihan viime kuukausina olen kyennyt tekemään itse aloitteen, kysymään puolisoltani: voitaisko halata? Olen kysynyt itseltäni, millä perusteella minun on näissä tilanteissa oltava aina saamapuolella. Olen kysynyt, mitä pahaa voi tapahtua, jos nyt luovun negatiivisista tunteista ja teen aloitteen kohti ratkaisua ja parempaa mieltä. Entä mitä hyvää siitä voisi seurata? Näihin kysymyksiin on ollut helppo vastata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti