Viimeinen raskauskolmannes vaikuttaa melko raskaalta sekä fyysisesti että psyykkisesti. Mitä synnytykseen tulee, niin minua ei ole koskaan lohduttanut se, kun joku sanoo, että tilastollisesti komplikaatiot on varsin epätodennäköisiä ja todennäköisesti kaikki menee hyvin. Ajattelen aina, että jollekin se epätodennäköinenkin tapahtuu, ja miksen se voisi olla juuri minä. Voin olla se yksi sadasta, tuhannesta tai sadasta tuhannesta. On elämässäni muitakin ei-niin-todennäköisiä asioita tapahtunut. Eniten minua lohduttaa synnytystä ajatellen se, että puolisoni on siellä mukana. Vaikka terveitä vauvoja syntyy Suomessa vuosittain kymmeniä tuhansia, pidän itseäni äärimmäisen onnekkaana, kun a) pystyin tulemaan raskaaksi, b) en saanut keskenmenoa ja c) vauva vaikuttaa ainakin rakenteellisesti terveeltä. En pidä mitään hyvää itsestäänselvyytenä.
Vain muutama päivä sen jälkeen, kun viimeksi kirjoitin tänne, kuinka hyvin voin, ja kuinka onnellinen olen, päätin lopettaa vähitellen mielialalääkkeeni loppuraskauden ajaksi. Neuvolalääkäri oli ohjeistanut lopettamaan lääkityksen, jos vointini sen sallii. Cipralexia/Escitalopramia saa syödä raskaana, mutta lääkäri sanoi, että jos tuntuu, ettei sille ole tarvetta, niin parempi ilman. No, kun olin voinut pari kuukautta ennennäkemättömän hyvin, tuumasin, että lääkitys on käynyt tarpeettomaksi. Söin kaksi viikkoa puolikasta annosta, ennen kuin lopetin lääkityksen kokonaan. Sitä seuraavina päivinä olin aivan sietämättömän ahdistunut, voin todella huonosti. Ahdistus tietysti vaikutti myös fyysiseen vointiini. Tieto siitä, että vauva kohdussani aistii olotilani, mielialani ja jopa tunteeni ja käytännössä kokee ne samat itse, tietysti pahensi ahdistusta entisestään. Kerroin tilanteesta terapeutilleni. Hän ei koskaan käske minua tekemään niin tai näin, mutta hänen kanssaan keskusteltuani päädyin siihen, että lääkitys on pienempi paha kuin se, että minä ja vauva olemme jatkuvasti ahdistuneita. Tutkimusten mukaan stressihormoni läpäisee istukan tehokkaasti. Jatkuva tai tiheään toistuva voimakas stressi voi altistaa kohtuvauvan pitkäaikaisillekin ongelmille. Stressi saattaa lisätä alttiutta esimerkiksi joillekin käytöshäiriöille tai psyykkisille ongelmille. Tiesin sen, etten halua viettää loppuraskauttani lähes toimintakyvyttömässä ahdistuksen tilassa. On tietysti mahdollista, että vointini olisi parantunut muutamassa päivässä tai viikossa, kun elimistöni olisi tottunut olemaan ilman lääkettä, mutta en pystynyt jäämään odottamaan, käykö niin vai ei.
Viime viikkoina olen voinut paremmin, mutta se keskiraskauden onni ja euforia ei ole palannut. Suolistovaivat ovat tehneet olostani välillä sietämättömän tukalan. Monina päivinä on tuntunut, että energiani loppuu ihan kokonaan iltakuuteen mennessä. On ollut myös hyviä päiviä - enkä taaskaan tiedä, mistä syystä suolistovaivoja on toisina päivinä enemmän kuin toisina. FODMAP-ruokavaliota en ole raskauden aikana noudattanut kovin tarkasti. Toukokuussa närästystä ei jostain syystä ollut juuri lainkaan, mutta nyt se on palannut ja alkaa usein jo lounaan jälkeen. Onneksi Rennie toimii hyvin eikä vaahtoudu suussa niin kuin jotkut muut närästyslääkkeet. Lämmin sää on lisännyt jalka- ja käsiturvotusta, mutta muuten olen nauttinut paljon auringosta, lämmöstä ja valosta. Iltapäivisin tulee voimakas tarve nostaa jalat koholle istuallaan tai makuullaan, välillä kävely sattuu jalkoihin ilman kenkiäkin. Minulla on myös jatkuvasti jano mutta samaan aikaan pissahädän tunne, kun kohtu painaa virtsarakkoa, mikä välillä ihan sattuu. Jäin toissapäivänä kesälomalle, jolta jatkan suoraan äitiyslomalle. Tuntuu ihan epätodelliselta, etten ole menossa töihin ainakaan vuoteen. Tuskin olisin jaksanutkaan olla töissä äitiyslomaan asti.
Raskaus on tehnyt tosi hyvää kehonkuvalleni. On tuntunut ihanalta ja helpottavalta, että alkuraskauden jälkeen olen vain rakastanut kehoani. Itsekriitikkoni on pysynyt hiljempaa kuin koskaan varmaan pariinkymmeneen vuoteen. En ole tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, etten ole harrastanut juurikaan hikiliikuntaa, tai että olen syönyt jotain lähtökohtaisesti epäterveellistä. Olen vain ollut tyytyväinen kaikkeen liikkumiseeni ja siihen, kuinka monipuolisesti olen syönyt. Yllätyksekseni en ole pariin kuukauteen ollut edes huolissani siitä, miten kehoni ja painoni palautuvat raskaudesta. Olen vain ollut positiivisesti yllättynyt ja iloinen siitä, kuinka vähän painoni on noussut raskauden aikana, etten ole varsinaisesti lihonut. Tähän mennessä painoni on noussut 9 kiloa. Normaali, terve raskaudenaikainen painonnousu on 10-15 kiloa. Alaston vauvamasuni on mielestäni valtavan söpö, rakastan katsella sitä peilistä.
Lähes joka päivä lävitseni humahtaa valtava tunneryöppy, jota on vaikea kuvailla. Siinä on sekaisin pelkoa, onnea, jännitystä, rakkautta ja varmaan lukuisia muita tunteita, joita en osaa tunnistaa tai sanoittaa. Enpä ole koskaan rakastanut ketään, ennen kuin olen edes tavannut hänet! Eikö olekin hassua, että en ole tavannut häntä, mutta olen elänyt hänen kanssaan koko ajan jo yli puoli vuotta? Vaikka raskausaika on mennyt nopeasti ja totaalinen elämänmuutos pelottaakin, niin en malttaisi millään odottaa, että hän syntyisi jo. Hyvin olen myös pystynyt torjumaan mediasta ja muualta sinkoilevat vaatimukset liittyen raskausajan äitiyteen. Luin juuri raskausviikosta 30, että ”jatka vauvalle juttelemista ja laulamista”. Huonon omantunnon tuntemisen sijaan minua nauratti. No en ole kyllä vielä jutellut hänelle mitään enkä varsinkaan laulanut! Varmasti se olisi hyvä, mutta itseltäni se nyt vaan ei luonnistu enkä usko väkisintekemisen olevan hyväksi. Ihailen kyllä heitä, joille laulaminen on luontevaa, ja jotka ovat siinä lahjakkaita. Vatsalle puhumisen ideaa en rehellisesti sanottuna ole edes ymmärtänyt, koska eihän vauva ääneni kuullessaan voi tunnistaa, kenelle puhun. Minulle luontevaa ja tarpeellista on ollut esimerkiksi raskauspäiväkirjan kirjoittaminen, mitä moni muu ei tee (raskauspäiväkirja on erikseen ja yksityinen, se ei ole tämä blogi).
Jälleen täytynee todeta lopuksi, että kertoessani vaivoistani ja ahdistuksistani yms. tarkoitukseni ei ole valittaa. Kukaan ei vaan tunnu puhuvan siitä, millaisia oireita raskauteen liittyy. Olen saanut sellaisen vaikutelman, että juuri kellään muulla - tutuilla ja tuntemattomilla - ei ole ollut mahdollisen alkupahoinvoinnin jälkeen mitään epämukavuuksia lukuun ottamatta viimeisten viikkojen tukaluutta vatsan koon takia. Kun ihmiset - varsinkin vähemmän tutut kuten työtoverit - kysyvät, miten raskauteni on mennyt, tai miten olen voinut, niin tuntuu mahdottomalta sanoa mitään negatiivista. Kysymykseen kuuluu vaan vastata, että ”ihan hyvin”, jos vauva kerran on elossa ja (saatavilla olevan tiedon mukaan) terve. Kaikki muu tuntuu valittamiselta. Äitiydestä ja vanhemmuudesta on viime vuosina saanut mediassa ja kaveriporukoissa vihdoin kertoa myös vaikeita ja epämiellyttäviä puolia, mutta minulla on vahva vaikutelma, että sama ilmiö ei ulotu raskauteen. Jos jostain epämiellyttävästä oireesta erehtyy kertomaan, niin se pitää tehdä puoliksi vitsaillen. Kun olen vointiani kysyttäessä rehellisesti maininnut muutamasta epämukavuudesta, niin minulle on lähes poikkeuksetta todettu, että kaikki vaivat unohtuvat vauvan syntymän jälkeen, synnytyskipukin. Se voi olla ihan totta ainakin joidenkin kohdalla, mutta minä elän nyt ja koen asiat nyt. Vain menneisyys ja nykyhetki ovat todellisia. Haluan kertoa avoimesti ja yksityiskohtaisesti, millaista on ollut olla raskaana. Yhdenlaisen kertomuksen - tiedostan, että jokaisen ihmisen jokainen raskaus on yksilöllinen.
On muuten ollut mukavaa olla raskausvatsan turvin suojassa joidenkin miesten limaisilta katseilta ja ahdistavilta kommenteilta julkisilla paikoilla. Välillä on käynyt niinkin, että ensin joku on hymyillyt minulle mutta huomatessaan vatsani kääntänyt katseensa pettyneenä pois.
