Lepo

Se oli kyllä yksi elämäni parhaita päätöksiä, että vähensin vuodenvaihteessa huomattavasti vapaa-ajan menojani. Tänä vuonna olen viettänyt varmaan eniten aikaa kotosalla ikinä. Viikonloppuisin olen esimerkiksi käynyt vain kampaajalla, kävelyllä ja puolisoni kanssa anopilla. Olen tavannut vähemmän kavereita, käynyt vähemmän ravintoloissa ja teattereissa. Sopivasti samaan aikaan olen kärsinyt raskausväsymyksestä ja -pahoinvoinnista, mikä on osaltaan estänyt tekemästä ja menemästä liikaa. Tämä kaikki yhteensä tarkoittaa sitä, että olen suorittanut vähemmän, varmaan vähiten koskaan elämässäni. Ja mikä parasta, en ole tuntenut siitä juurikaan huonoa omatuntoa. Vasta nyt olen päässyt siihen pisteeseen mieleni kanssa. Olen osannut levätä, olen sallinut itseni levätä. En tosin ole varma, olisinko pystynyt tähän ilman vauvaa vatsassani, hän on osaltaan pakottanut minut ottamaan rauhallisesti. Edes psykoterapiassa käymistä en ole kokenut suorittamisena. 

Oli pysäyttävää huomata, kuinka valtava ero entisen ja nykyisen työkuormitukseni välillä on, kun koin merkittävää työstressiä tänä vuonna ensimmäistä kertaa vasta 9. maaliskuuta, ja se kesti vain viikon verran. Kahdessa edellisessä työssäni olin samalla tavoin stressaantunut joka päivä, koko ajan. Tuntuu järkyttävältä, miten kestin sellaista 3,5 vuotta. Stressiä, joka ujuttautui myös iltoihin ja viikonloppuihin. Puolisonikin on ollut tosi helpottunut siitä, että vaihdoin työpaikkaa. Hirvittää, kuinka moni edellisissä työpaikoissani ja vastaavissa tehtävissä ympäri Suomen melkein tappaa itsensä työllä. Ja suututtaa, että sellaista annetaan tapahtua.

Aloitin tammikuussa uuden Kelan tukeman psykoterapian. Se on tuntunut tosi hyvältä, olen tosi tyytyväinen läytämääni terapeuttiin. Hän on aktiivinen ja suorapuheinen ja vaikuttaa ymmärtävän minua hyvin. Viime vuonna kävin muutaman kuukauden omakustanteisesti psykoterapeutilla, josta en kokenut saavani mitään hyötyä. Hän oli passiivinen, ja minulle jäi epäselväksi, mitä hän ajatteli siitä, mitä puhuin. Nykyinen terapeuttini myös toivoi suorapuheisuutta minulta, että sanon, mitä ajattelen hänen sanomisistaan. Juuri sellaisesta pidän, ollaan avoimia ja suorapuheisia puolin ja toisin. Huomaan kyllä, että näin alussa ainakin omalta osaltani terapiasuhteessa on väistämättä pientä varautuneisuutta, koska olemme yksinkertaisesti vieraita toisillemme, mutta se helpottaa kerta kerralta. Useimmiten ennen terapiaa esimerkiksi saman päivän aamuna ajatus terapiasta tuntuu raskaalta, mutta jokaisella kerralla ja jokaisen kerran jälkeen minusta on tuntunut tosi hyvältä. Oli se niin väärin, että jouduin odottamaan uutta terapiaa viisi vuotta Kelan idioottimaisen säännön takia. Ei somaattisista vaivoista kärsivälle sanota, että odota viisi vuotta, niin sitten saat hoitoa.

Viikko 15

Olen niin väsynyt raskauspahoinvointiin. Kuvittele olevasi vatsataudissa kolmatta kuukautta putkeen melkein joka päivä. Kuvittele, että lisäksi vatsassasi kiertää, se on turvoksissa ja siihen sattuu joka päivä. Kuvittele, että näistä oireista huolimatta teet töitä 7-8 tuntia päivässä ja vietät julkisissa liikennevälineissä 2-2,5 tuntia päivässä. Kuvittele, että tämän kaiken lisäksi taistelet lähes joka hetki masentavia ajatuksia ja tunteita vastaan, yrität pysyä positiivisena tai edes neutraalina. En kerjää sääliä - kuvailen vaan elämääni. Raskauden alussa olin toiveikas, että ehkä raskaus muuttaa elimistöäni niin, että ärtyvän suolen oireyhtymän (IBS) oireet vähenevät merkittävästi. Ne eivät ole muuttuneet miksikään. Sen sijaan päivittäisten vatsavaivojen lisäksi olen kärsinyt pahoinvoinnista. Ja se, että tiedän useimpien muidenkin naisten kärsivän raskauspahoinvoinnista, ei helpota oloani. Tällä viikolla oksensin yhtenä päivänä kolme kertaa ja toisena heti aamulla herättyäni, vaikka vatsani oli typötyhjä. Sisäinen kriitikkoni sanoo, että ”älä valita, itse halusit raskaaksi”. Niin halusin, haluan lapsen. Ei kukaan halua pahoinvointia, huonoa oloa, pelkoja ja uupumusta.

Aloin selata eilen äitiysvaatteita Zalandosta, mutta hetken päästä se alkoi tuntua pahalta, kun mieleni muisti muistuttaa minua siitä, että vauvahan saattaa kuolla tai raskaus voidaan joutua keskeyttämään, ennen kuin vatsa on ehtinyt kummemmin kasvaakaan. Ei se ollutkaan niin yksinkertaista, että kun ensimmäiset kolme kuukautta on kulunut ilman komplikaatioita ja ensimmäisessä ultrassa kaikki kohdussa on hyvin, niin pystyisin iloitsemaan täysin rinnoin. Kohtukuolema tapahtuu Suomessa noin 170 vauvalle vuodessa, eli kuolleena syntyy keskimäärin 3 lasta jokaista 1000 elävänä syntynyttä lasta kohti. Se voi tapahtua milloin vaan raskausviikon 20 jälkeen, tai kun vauva painaa yli 500 grammaa, sitä ennen puhutaan keskenmenosta. Onneksi minulla ei sentään ole kohtukuoleman useimpia riskitekijöitä: yli 35 vuoden ikä, tupakointi, ylipaino, kohonnut verenpaine ja diabetes. Olen kyllä painoindeksin mukaan vähän ylipainoinen, mutta kai riskiksi lasketaan vasta suurempi ylipaino. Tosin myös raskausmyrkytys ja yliaikainen eli yli 42 viikon raskaus on riski, mutta raskausmyrkytystä voidaan hoitaa, ja voinhan kai pyytää synnytyksen käynnistämistä viikon 40 jälkeen.

Kun raskaudesta puhuu jonkun ei-niin-läheisen tutun kuten työkaverin kanssa, niin ei siinä voi ilmaista mitään kielteisiä tunteita ja ajatuksia kuten pelkoja. Pahoinvoinnista voi sentään mainita, mutta sitäkin pitää vähätellä, enkä halua mainita suolistosairaudestani. Ärsyttää, että vatsavaivat koetaan - siis myös minä koen - edelleen yleisyydestään huolimatta häpeällisiksi, eikä niistä kehdata puhua yhtä avoimesti kuin monista muista fyysisistä vaivoista. Kuitenkin kaikki sairaudet, niin fyysiset kuin psyykkisestikin, on ihan yhtä vähän eli ei lainkaan ihmisen itsensä vallassa tai syytä. No, lukuun ottamatta ehkä tupakoinnista johtuvia sairastumisia, jos ja kun tupakointia ei virallisesti pidetä samanlaisena riippuvuussairautena kuin päihteiden väärinkäyttöä. Olen aina ihmetellyt, miksei tupakkaa lasketa päihteiden kategoriaan. Vaikuttaahan sekin mieleen, miksi muuten kukaan käyttäisi sitä.

Tuntuu erittäin epämukavalta, kuinka kehoni julkinen kommentointi on ilmeisesti muuttunut viime viikkoina hyväksyttäväksi käytökseksi. Työpaikalla jo kaksi ihmistä on todennut vauvamahani näkyvän, vaikka se ei ole vielä kasvanut. He ovat vieläpä väittäneet vastaan, kun olen sen heille kertonut. Vatsani on ollut ihan samankokoinen ja -mallinen kuin ennenkin. Turvotusta minulla on ollut joka päivä koko kuluneen vuoden, kun olen ollut töissä nykyisessä työpaikassani. Varmaan 90 prosentilla naisista on alavatsapömppö ja istuessa vatsamakkaroita. Vain harvan vatsa on alaosasta yhtä litteä kuin yläosasta. Eihän kenenkään vatsan kokoa ja muotoa saa kommentoida, ei oikeastaan edes katsoa. Miten siitä tulee joidenkin mielestä hyväksyttyä suunnilleen heti, kun ihminen on kertonut olevansa raskaana? Sitäpaitsi esikoisen kohdalla raskausvatsa ei yleensä ala kasvaa kovin aikaisin. Näiden itse lapsia saaneiden työkaverieni olisi pitänyt se mielestäni tietää. Minulle ei ikinä tulisi mieleenkään kommentoida toisen vatsaa, ennen kuin raskaus näkyy erittäin selvästi - enkä kyllä koe tarvetta kommentoida sitä silloinkaan. Olen kuullut, että kun vatsa on selvästi kasvanut, niin jopa täysin vieraat ihmiset voivat katsoa oikeudekseen koskettaa sitä! Sellaisessa tilanteessa löisin varmaan refleksinä tunkeilijaa naamaan. Minulla on muutenkin - varmaan introvertille luonteelle tyypillisesti - suuri oman reviirin tarve. En tykkää olla kovin lähellä vieraita ihmisiä ja inhoan ihmistungosta. Jopa Helsingin kokoisen kaupungin väkimäärä ahdistaa usein. Sitä en pidä pahana, jos joku oikeasti läheinen ihminen, kuten ystäväni haluaa koskettaa vauvamahaani. Niin olen itsekin tehnyt, kun ystäväni on ollut raskaana, mutta tietysti ensin kysynyt lupaa.

Hassua kyllä, työkaverini kommenttia seuraavana päivänä eli tänään huomasin vauvamahani kasvaneen. Kävin kuntosalilla ja näin kolmen-neljän viikon tauon jälkeen itseni kokovartalopeilistä ihonmyötäisissä vaatteissa. Kotona meillä ei ole peilejä kuin lavuaarien yläpuolella vessassa ja kylppärissä. Salilla totesin, että vatsani ei todellakaan näyttänyt samalta edellisellä kerralla. Huomasin myös, etten pysty enää vetämään vatsaa sisään niin kuin ennen. Tällä kertaa kyse ei ollut ilmavaivoista johtuvasta turvotuksesta. Olen silti edelleen sitä mieltä, ettei ihmisten pitäisi havaita mitään muutosta vatsassani työpaikalla, koska siellä en käytä koskaan ihonmyötäisiä vaatteita. Työpaikan vessojen peileistä olen nähnyt ylävartaloni lantioon asti ja väljiin vaatteisiin pukeutuneena en ole huomannut eroa aiempaan.

Tuntuu mahtavalta, että vatsa kasvaa. Vielä kun tuntisin, missä kohtaa vauva on. Vielä kaksi viikkoa sitten neuvolassa se oli lantion korkeudella eli alhaalla. Kai vatsan kasvaminen tarkoittaa, että kohtu on alkanut kasvaa yläviistoon, ja vauva on nyt lantion yläpuolella. Seuraavalla viikolla raskaudesta on kulunut jo 40 prosenttia!

Vauva

Olen pitänyt taukoa blogin kirjoittamisesta, koska en halunnut vielä kertoa vauvauutisesta enkä kokenut voivani kirjoittaa elämästäni mainitsematta sitä. Nyt voin kirjoittaa, kun raskaudesta on kulunut yli kolmasosa ja tiedämme ultratutkimuksen perusteella, että vauva on kehittynyt hyvin. Kun saimme tietää raskaudesta 21. joulukuuta, yhdeksän kuukauden odotus tuntui ikuisuudelta, mutta nyt huomaankin ajan kuluneen yllättävän nopeasti.

Yli kaksi kuukautta jatkuneesta pahoinvoinnista, kehon muutoksista, ultrakuvasta ja sydänäänien kuulemisesta huolimatta en edelleenkään käsitä olevani oikeasti raskaana. Tuntuu uskomattomalta ajatella, että sylissäni on pian vastasyntynyt vauva, meidän tekemä. Puoli vuotta tai vuosi tai useampikin sitten elämäni ei ole ollut niin kovin erilaista verrattuna nykyhetkeen, mutta puolen vuoden päästä se muuttuu perinpohjaisesti ja lopullisesti. Vain vuosi tästä ja meillä on jo puolivuotias lapsi. Oletan ja uskon, että alan vihdoin käsittää todellisuuden, kun vatsani kasvaa ja alan tuntea vauvan liikkeet. En pysty käsittämään, että alavatsassani asuu ja liikkuu ihminen. Vasta nyt ollessani itse raskaana olen lukenut, kuinka nopeasti alkio ja sikiö kehittyy. Sikiöllä on jo muutaman sentin pituisena ja parinkymmenen gramman painoisena lähes kaikki ihmisen elimet ja piirteet. Se tuntuu järkyttävältä, kun ajattelen, kuinka myöhään abortin voi tehdä. Olisin silti valmis tekemään sellaisen, jos selviäisi, että lapsi on erittäin vaikeasti vammainen ja hänen elämänsä olisi käytännössä pelkkää kärsimystä. 

On ollut tuskallista huomata, kuinka ristiriitaisia tunteita raskaus herättää. Osa minusta ajattelee, että koska suurin unelmani on toteutumassa, minun pitäisi olla onneni kukkuloilla, koko ajan. Että minulla ei ole oikeutta negatiivisiin tunteisiin raskauteen ja vanhemmuuteen liittyen. Tiedän, ettei niin kannata ajatella - juuri viime viikolla sanoin toiselle, että kaikki tunteet ja ajatukset on sallittuja. Minun täytyy jatkuvasti rauhoitella itseäni, ettei pelko valtaisi mieltäni. 

Nyt kun katson taaksepäin, niin huomaan, kuinka paljon olen psyykkisesti kehittynyt viidessä vuodessa - vaikka minulla on edelleen paljon haasteita. Olen paljon joustavampi, kärsivällisempi ja itsemyötätuntoisempi. Vaikka olisin halunnut äidiksi jo monta vuotta sitten, niin varmasti on kaikkien kannalta parempi, että haave toteutuu vasta nyt. Olen paljon valmiimpi. Täysin valmis ei kukaan koskaan ole.