Vanhemmuus

Vauvakuume on itse asiassa harhaanjohtava ilmaus. Haaveilen lapsista, en pelkästään vauva-ajasta. Yhtä ihanalta ja kiinnostavalta tuntuu ajatus oman leikki-ikäisen, kouluikäisen ja murrosikäisen kanssa elämisestä.

Paitsi lasten terveys, minua huolettaa aika ja uni. Miten aika riittää kaikkeen, kun ei se tunnu riittävän ilman lapsiakaan? Miten ehdin saada tarpeeksi unta, kun se tuntuu jäävän liian vähiin, vaikkei kukaan ole herättämässä öisin ja viikonloppuaamuisin? Koirankin me aiomme hankkia ja jonkun pitäisi sekin ulkoiluttaa useamman kerran päivässä. Jos lasten kanssa menee yhtä aikaa aikaisin nukkumaan, itselle ja kahdenkeskiselle ajalle puolison kanssa ei jää aikaa lainkaan. 

Osaratkaisu on se, että olen päättänyt jo aikaa sitten, että otan vastaan apua. Siksi en halua koskaan muuttaa kovin kauas vanhemmistani ja veljistäni. Joskus joku muu kuin me vanhemmat voi viedä lapset harrastuksiin ja ottaa heidät yökylään. Päätimme kihlattuni kanssa jo suhteen alkuvaiheessa, että pidämme kiinni siitä, että meille jää kahdenkeskistä aikaa myös silloin, kun meillä on lapsia. Se ei ole pois lapsilta, päinvastoin. Pois lapsilta on se, että vanhemmat vieraantuvat toisistaan ja päätyvät eroon. Me aiotaan pitää huolta rakkaudestamme. Se edellyttää, että järjestämme myös omaa aikaa kummallekin.

Toistaiseksi minua ärsyttää ja harmittaa, ettei aika riitä kaikkien kiinnostavien tv-sarjojen ja leffojen katsomiseen ja kirjojen ja lehtien lukemiseen, mutta olen aina ajatellut, että sellaisista on enemmän kuin helppo luopua, kun tilalle tulee jotain niin ihanaa ja tärkeää kuin lapsi.

Sydämeni jättää aina lyönnin välistä ja tunnen palan kurkussani, kun ajattelen, että mitä jos emme pystykään saamaan lapsia. Haluaisin nimenomaan olla raskaana, tuntea lapsen kasvavan sisälläni ja seurata sen kehittymistä yhdeksän kuukauden ajan, synnyttää ja pitää vastasyntynyttä sylissäni, huolehtia hänestä hänen elämänsä alusta asti. Kokea sen kaiken yhdessä puolisoni kanssa. Mutta jos olisikin niin, ettemme pystyisi saamaan lapsia, niin lapsettomaksi en suostuisi jäämään. Toisten onni voi olla se, että on olemassa onnettomia lapsia, jotka tarvitsevat uuden kodin.

Joku joskus sanoi lehtihaastattelussa, ettei hanki lapsia, koska maailmassa on jo liikaa ihmisiä. Voiko olla mitään järjettömämpää ja surullisempaa? Väite on peitetarina ihmisille, jotka eivät kehtaa sanoa, etteivät yksinkertaisesti halua omia lapsia, koska monet pitävät sitä itsekkäänä (minä en). Se, että kehitysmaissa on liikaa ihmisiä eikä siellä käytetä ehkäisyä, ei ole länsimaalaisten vika eikä tarkoita sitä, että länsimaissa pitäisi pienentää perheiden jo ennestään pientä lapsilukua. 

Jos halutaan ajatella asiaa yhteiskunnan kannalta, niin vauva on mitä todennäköisimmin tuleva veronmaksaja ja työntekijä. Lasten hankkiminen ei ole itsekästä vaan luonnollista, monella tapaa myös järkevää ja hyödyllistä. Toivottavasti kukaan ei kuitenkaan tee lapsia siksi, vaan koska haluaa, tunteiden tasolla. En haluaisi olla sellaisen ihmisen lapsi, joka on hankkinut minut, koska se on järkevää tai koska tuntee sen olevan hänen velvollisuutensa tai jonkun toisen toive.

Vauvakuume

Minulla on ollut taukoamaton vauvakuume lukioikäisestä asti. Kun sairastuin syömishäiriöön, ainoa parantumiseen motivoiva ajatus oli pitkään se, että pelkäsin menettäväni kyvyn saada lapsia, jos sairastuisin liian pahasti. Lääkäriltä kuitenkin kuulin, että laihtuminen tuskin aiheuttaa pysyvää lapsettomuutta, mutta että kuukautisten olisi pyörittävä normaalisti jonkin aikaa, ennen kuin elimistöni olisi valmis raskauteen. Jo parin kuukauden kuluttua painoni laskemisesta ekaa kertaa vuonna 2004 kuukautiseni lakkasivat. Siitä huolestuin ja kerroin äidilleni, en laihduttamisesta vaan kuukautisten loppumisesta. Äiti tietysti osasi yhdistää asiat toisiinsa. Alkoi lähes jokailtainen vuosia kestänyt vaa'alla käyminen - toisinaan valvonnassa, toisinaan ei. Voi luoja, kuinka ahdistavaa se oli.

Kun olin jo ylittänyt reippaasti 20 vuotta, aloin miettiä, että enää elimistöni ei voisi jatkaa kauaa epänormaalissa tilassa, koska haluan lapsia. Otin taas askeleen kohti paranemista. Siinä vaiheessa minulta puuttui vielä puoliso mutta onneksi tapasin pian tulevan mieheni. Kuukautiset palasivat, olin ja olen valmis.

Mutta kuinka hullua onkaan haluta lapsia. Näen työssäni joka päivä niin paljon lapsiperheiden ongelmia, että tuntuu varsin uhkarohkealta sitoutua sellaiseen loppuelämäkseen, johonkin tuntemattomaan. Totta kai haaveilen ihanista lapsista - terveistä ja hyvinvoivista, hauskoista, älykkäistä. Mielestäni lapsen hankkiminen on ehdottomasti suurin ja merkittävin päätös, mitä ihminen voi tehdä. Mikään muu valinta ei sido ihmistä loppuiäksi, mikään valinta ei ole niin peruuttamaton.

Välillä huomaan kysyväni itseltäni: ihan varmastiko haluat? Kysyn, olenko todella valmis hyppäämään tuntemattomaan - minä, jolle muutokset aiheuttavat ahdistusta ja jolle elämän ennakoitavuus on tärkeää. Ennen kuin vastaan, mietin hetken vaihtoehtoa, elämää ilman lapsia. Olen aina ajatellut, että tämä, lapseton elämä on välivaihe, joten ajatus sen lopullisuudesta tuntuu lähtökohtaisesti mahdottomalta. Mutta kuvitellaan. Hmm. Hetkinen. En edes pysty kuvittelemaan sellaista vaihtoehtoa. Olen äiti.

Haluan korostaa, etten millään tavalla paheksu ihmisiä, jotka eivät halua lapsia. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että joku on onnellinen lapsettomana. En pidä sitä itsekkäänä tai itsekeskeisenä valintana niin kuin monet muut. Se on vain valinta, ei hyvä tai huono.

Ylen Aamu-tv: ärtyneen suolen oireyhtymä ja FODMAP-ruokavalio

http://areena.yle.fi/tv/2653947

Muutokset

Muutos on aina aiheuttanut minulle ahdistusta. Riippumatta siitä, onko se myönteinen, neutraali vai kielteinen. Muutos on aina hyppy tuntemattomaan. Esimerkiksi parisuhteen aloittaminen ja yhteen muuttaminen olivat juuri sitä, mistä olin vuosia haaveillut, mutta silti sain niistäkin aikaan hirveän ahdistuksen. Pelkäsin, että entä jos tämä ei onnistukaan, entä jos en pystykään hallitsemaan uutta tilannetta. Epäonnistumisen pelko.

Tänä viikonloppuna minulla on ollut outo, ahdistunut olo. Vasta eilen illalla tajusin, että se johtuu tietenkin siitä, että aloitan huomenna uudessa työpaikassa. En osannut heti nimetä syytä, koska olen itse nimenomaan halunnut vaihtaa työpaikkaa ja pidän muutosta myönteisenä. Mutta muutos mikä muutos: uusi, erilainen, vieras ympäristö. Potentiaaliset olosuhteet epäonnistumiseen. Edellisessä työpaikassani olin jo ehtinyt oppia työn ja omaksua tietynlaisen roolin työyhteisössä sekä itselleni luontevan tavan työskennellä. Huomenna se kaikki alkaa alusta. Osa minusta on aivan innoissaan ja tuntee kutkuttavaa, myönteistä jännitystä, osa on huolissaan. Rentominä ja huoliminä, kummallakin on tehtävänsä, mutta toivoisin, ettei jälkimmäinen pääsisi koskaan niskan päälle.

Tänään puolisoni totesi, että vaikuttaa siltä, kuin keksimällä keksisin itselleni syitä stressata. Kysyin, näytänkö stressaantuneena, ahdistuneena tai huolestuneena jotenkin onnelliselta. Yleisesti ottaen olen onnellinen mutta sitä vähemmän, mitä enemmän minulla on huolia. Kyllä jos voisin päättää, niin olisin stressaantumatta, ahdistumatta ja turhista huolestumatta. Se nyt vaan on valitettavasti niin, etten voi kontrolloida sitä, mitä kaikkia ajatuksia ja tuntemuksia päässäni poksahtelee. Puolisoni kehotti kehittämään myönteisemmän asenteen. Olen kehitellyt, aika monta vuotta. Itse asiassa ilman miestäni olisin vielä huomattavasti kauempana tavoitteesta. Arvostan suoraa puhetta, vaikka se kuulemishetkellä sattuisi. Aivotoimintaansa ihminen ei koskaan voi täysin - tai siis läheskään täysin hallita, mutta yrittämisestä ei todennäköisesti ole ainakaan haittaa.

Tämä kaikki liittyy hetkessä elämisen taitoon. Tässä hetkessä on harvoin mitään ahdistavaa tai huolestuttavaa. Stressin aiheuttaa menneen ja tulevan miettiminen. Eikä siihen tarvita edes mitään varsinaista muutosta: tuntematon on jokainen huominen, jokainen hetki.