torstai 20. lokakuuta 2016

Lokakuu

Olen tässä taas miettinyt, että kuinka paljon kipua ja huonoa oloa ihmisen pitää kestää. Monet vanhemmat kollegani tekevät ilmaista työtä eli ylitöitä ilman palkkaa. Ihan periaatteesta en ikinä aio lähteä sille linjalle, mutta en myöskään pystyisi. Viimeisen kuukauden ajan työkykyni on ollut noin 70-prosenttista, jaksaisin kuuden tunnin työpäivää. Se, että toiset jäävät iltamyöhään asti tekemään palkatonta työtä, kertoo paitsi siitä, että he eivät arvosta vapaa-aikaansa ja omaa arvoaan työntekijänä tarpeeksi, niin myös siitä, että he ovat hyvin työkykyisiä. Minua suututtaa suunnattomasti, etteivät esimiehet puutu siihen, että alaiset tekevät palkatonta työtä. Havaintojeni mukaan he suhtautuvat asiaan niin, että "omapahan on valintasi, ihan sama mulle". Sitten ihmetellään, kun ihmiset palavat loppuun kuin kynttilät. No olisikohan kannattanut puuttua ajoissa? Ei esimiehen tehtävä ole vain kytätä työsuorituksia ja kannustaa, vaan myös huolehtia alaistensa hyvinvoinnista siinä määrin, kuin voi. Jos työntekijät eivät ehdi tehdä vaadittuja työtehtäviä työajan puitteissa, niin olisikohan syytä palkata lisää työntekijöitä?!?!? Enkä nyt puhu vain lähiesimiehistä, vaan heidän esimiehistään ja heidän esimiestensä esimiehistä ja niistä, jotka päättävät asioista. Poliitikoista.

En tiedä, onko resistenssini vatsalääkkeeseeni kasvanut, vai mistä johtuu, että suolisto-oireeni ovat pahentuneet viimeisen kuukauden aikana. Toki työkuormitus ja -stressi ovat myös lisääntyneet elokuisen kesälomani jälkeen. Jälkikäteen muistan kesä- ja heinäkuun suhteellisen helppoina työn suhteen ja kokonaisvaltaisesti voin kevääseen ja tähän syksyyn nähden huomattavasti paremmin. Kävin taas kontrollikäynnillä työterveyslääkärillä viime viikolla ja masennuskyselyn perusteella masennukseni oli pahentunut lievän ja keskivaikean rajalta keskivaikean ja vaikean rajalle. Se on toki vain lomake ja suuntaa antava mittari, mutta tulos täsmää henkilökohtaisen kokemukseni kanssa. Toistaiseksi olen jaksanut olla aidosti läsnä ja hyväntuulinen asiakastapaamisissa, mutta lähes kaikki muu sosiaalinen kanssakäyminen tuntuu pakotetulta ja raskaalta. Aamuisin herääminen ja töihin lähteminen tuntuu raskaalta, mutta aamupäivisin olen suhteellisen energinen parin tunnin ajan. Lounaan jälkeen vatsaoireeni pahenevat, energiatasoni laskee ja masentavat ajatukset ja tunteet alkavat vallata mieleni. Työpäivän päättyessä olen jo aika lailla loppu.

Hyötyliikuntaa saan onneksi kohtuullisen paljon ihan sillä, että käytän vain julkisia kulkuvälineitä ja kävelen lyhyet matkat, mutta jumpassa olen jaksanut tai kyennyt käymään viime aikoina vain korkeintaan kerran viikossa. Eilen kävin jumpassa ensimmäistä kertaa yli viikkoon (Body Combatissa) mutta en pystynyt nauttimaan siitä yhtään, koska vatsaani sattui koko ajan. Vilkuilin jatkuvasti kelloa, että milloin tämä loppuu ja pääsen vessaan. Jos ja kun keskivartaloa ei pysty käyttämään kunnolla, niin koko treenin tehosta häviää puolet. En pystynyt tekemään mitään pomppimista tai hyppimistä vaativaa, jännittämään kunnolla vatsalihaksia ja kiertämään keskivartaloa. Kun vatsalihaksia ja kylkiä ei pysty jännittämään, niin myös selän tuki kärsii. Lähdin tunnilta erittäin masentuneena. Kotona makoilin iPadin kanssa, ja vasta pari tuntia jumpan jälkeen ilmaa tuli edes jonkin verran ulos. Silti illallisen jälkeen nukkumaan mennessä vatsani oli taas turvoksissa ja aamulla herätessä sama. Olen myös viime aikoina kokenut tosi usein kuvotusta, mikä johtuu varmaan sekä suolistosta että psyykestä. Kokonaisvaltaisesti huono olo on ehkä kuvaavin ilmaus. Ja ei, en ole raskaana - kuukautiseni alkoivat eilen ihan ajallaan.

Miten ihmeessä vuorokaudet muuttuivat paljon aiempaa lyhyemmiksi sen jälkeen, kun siirryin opinnoista työelämään? En käsitä, miten ehdin ja jaksoin tehdä vielä lukio- ja yliopistoaikoina niin paljon kaikkea vapaa-ajalla. Treenasin monta kertaa viikossa, tapasin kavereitani ja perheenjäseniäni useammin kuin nykyään, katsoin suunnilleen yhtä paljon telkkaria ja olin netissä suunnilleen yhtä paljon kuin nykyään, luin kirjoja ja lehtiä ja vielä lukioaikoina ompelin usein vaatteita itselleni. Tämä on ihan mahdoton yhtälö päässäni. Nykyäänkin tilaan lehtiä, mutta ehdin ja jaksan lukea ne parhaimmillaan kolmen kuukauden viiveellä: heinäkuun lehti on vielä lukematta, kun lokakuun lehti tipahtaa postiluukusta. Kirjoja en jaksa lukea juuri lainkaan, vaikka haluaisin. Samaa ehtimistä ja jaksamista ihmettelen sivustakatsojana, kun kaverini tai veljeni kertoo, kuinka käy edelleen työelämän ohella treffeillä, lukee, katsoo Netflixiä, treenaa monta kertaa viikossa, bilettää ja tapaa kavereitaan. Eräskin kertoi menevänsä aamuseitsemäksi työporukan sählytreeneihin ja vielä työpäivän jälkeen jumppaan. Yritä siinä nyt sitten tuntea itsesi energiseksi ja onnistuneeksi ihmisyksilöksi.

perjantai 14. lokakuuta 2016

Syksy 2017

Jos elämäni menee niin kuin toivon, ja niin kuin olemme puolisoni kanssa suunnitelleet, olen ensi syksynä raskaana. Usein ajattelen, että miten voin sosiaalialan ammattilaisena ajatella, että on lapselle hyväksi syntyä näin mielenterveysongelmaisen ihmisen lapseksi.

Kaikki raskauteen ja lapseen liittyvä on niin epävarmaa. En tiedä, pystynkö tulemaan raskaaksi ja jos pystyn, niin kauanko sitä pitää yrittää, ennen kuin tärppää. En tiedä, miten raskaus vaikuttaa suolistosairauteeni ja mielenterveyteeni. Sen tiedän, että joudun lopettamaan vatsalääkkeen syömisen, koska bentsodiatsepiinin käyttö olisi sikiölle haitallista. En tiedä, miten lääkkeen lopetus vaikuttaa, kun olen ehtinyt käyttää sitä jo vuoden. Saattaa olla, että olen koko raskauden ajan hormonien ansiosta onneni kukkuloilla tai että masennun ja ahdistun sairaalakuntoon. Miten puolisoni suhtautuu siihen, miten raskaus minuun vaikuttaa? Miten raskaus ja lapsi vaikuttaa parisuhteeseemme? Totta kai olemme spekuloineet asiaa, mutta se on vain spekulointia. Ihan varmasti raskaus ja vanhemmuus vaikuttavat jotenkin suunnilleen kaikkeen elämässämme ja itsessämme. Ja viimeisenä muttei suinkaan vähäisimpänä, en tiedä, millaisen lapsen saamme. Voi jopa olla, että saan keskenmenon tai että joudun tekemään abortin, jos lapsesta olisi tulossa liian vaikeasti vammainen.

Minua ihan kiukuttaa jo etukäteen, kun olen seurannut vierestä, kuinka ystäväni, jolla ei ole koskaan ollut mielenterveysongelmia tai somaattisia sairauksia, raskaus ja ensimmäiset kuukaudet vauvan kanssa ovat sujuneet kuin vettä vaan. Tai sellaisen kuvan hän ainakin minulle on antanut. Kiukuttaa siksi, että olen vauvakuumeen kourissa kateellinen vauvasta mutta myös etukäteen kateellinen siitä, että hänen pienellä perheellään menee niin hyvin, kun taas meillä ei varmaan tule menemään. Siksi, että minä olen tällainen. Siksi, että minulla on sekä fyysinen että psyykkinen sairaus. Niin kuin kaikessa muussakin, pelkään epäonnistumista äitiydessä.