Painoindeksi

Silmäni kostuivat, kun ajattelin muutama päivä sitten, kuinka paljon aikaa ja energiaa minulla ja ihmisillä yleensä kuluu tyytymättömyyteen omaa ulkonäköä kohtaan. Ja kuinka valtavasti ihmiset potevat sen takia pahaa mieltä. Kyllä väittäisin, että useimmat ihmiset ovat ulkonäöltään kuitenkin ihan ok.

Järkytyin suuresti, kun työterveyskyselystä ilmeni, että painoni lähentelee ylipainoa. Tunsin kiukkua, en itseäni vaan painoindeksijärjestelmää kohtaan. Olen 164 cm pitkä, painan 66 kg ja käytän vaatteita kokoa 38 ja M. Minulla on kohtuullisen hyvä kunto. Normaalipaino määritellään painoindeksijärjestelmässä asteikolle 18,5 - 24,9 ja minun indeksini on sen mukaan 24,5. Syömishäiriötä sairastaessani painoin samanpituisena alimmillaan 46 kg ja indeksini oli 17,1 eli lievä alipaino. Merkittävä alipaino alkaa vasta arvosta 16,9. Silloin tietysti ajattelin, että lievä alipaino on nössöjen sarja, ja yritin päästä valioliigaan eli alle 16,9.

Vyötäröni ympärysmitta on 77 cm ja naisilla raja-arvo on 80 cm. Yli 80 mutta alle 87 cm vyötärysmitta viittaa lievään terveyshaittaan ja sitä suurempi huomattavaan terveyshaittaan. Eli olen myös vyötärönympäryksen perusteella muka lähes raskaan sarjan ottelija. Kun vaatekoot alkavat 34:sta ja jatkuvat siitä ihan normikaupoissa 44:ään, niin vähän kyllä hämmentää, että  kokoa 38 käyttävä onkin jo kutakuinkin ylipainoinen ja vyötäröltään ylimittainen. Syömishäiriötä sairastaessani pidin kokoa 38 käyttäviä plösähtäneinä sohvaperunoina. Paranemiseen kuului ajattelun muutos, joka painoindeksin ja vyötärönympäryksen mukaan joutuukin nyt kyseenalaiseksi.

Suomalaisista nuorista 20% on painoindeksillä mitattuna ylipainoisia ja 5% lihavia. Ylipainoisiin lasketaan siis myös ne, jotka ylittävät juuri ja juuri lievän ylipainon rajan. En kyllä nyt yhtään ihmettele, että nuoret tytöt laihduttavat, jos tyhmät aikuiset ovat ilmoittaneet, että terveen näköinen, kokoa 38 käyttävä ihminen on ylipainoinen. Se on kirosana. Eihän ketään kiinnosta, onko se lievää vai vakavaa - ylipaino mikä ylipaino.

Tämä asia on pyörinyt päässäni ja suututtanut minua nyt jo toista viikkoa. Jumalauta, en taatusti paina yhtään liikaa! Työterveyskyselyssä kehotettiin katsomaan vähän, mitä syön ja liikkumaan enemmän. Mitä vittua? Halutaanko minusta taas syömishäiriöinen. En varmasti laihduta. Sille tielle en enää lähde. Olen hyvä näin ja aion nauttia ruoasta jatkossakin. Elämässä on ihan tarpeeksi huolta, murhetta ja stressiä ilman, että sitä luomalla luo itselleen painon tai ulkonäön suhteen. Haluan näyttää hyvältä ja panostan ulkonäkööni, mutta nykyään nautin laittautumisesta kokematta epävarmuutta tai stressiä. En halua lihoa, koska tämänkokoisena koen oloni hyväksi, pidän itseäni nättinä ja olen terve. Liikuntaa harrastan, koska nautin siitä ja jotta en lihoisi liikaa ja jotta pysyisin terveenä ja eläisin pitkään.

Viime viikolla satuin lukemaan kesän 2014 Kauneus & terveys -lehteä, jonka alastonkuva-juttusarjassa suunnilleen ikäiseni nainen hämmästeli, kuinka lääkäri oli huomauttanut hänelle työhöntulotarkastuksessa ylipainosta. Hän oli tosi liikunnallinen ja söi monipuolisesti, käytti kuvasta päätellen vaatteita kokoa 38, ei missään määrin lihava. Hän totesi lehdessä jättäneensä lääkärin kommentin omaan arvoonsa. Mikä sattuma, että löysin jutun juuri, kun sama aihe pyöri omassa mielessäni!

Ja paria päivää myöhemmin bongasin Bloglovin'ista jutun tästä Anastasia Amourin Facebook-kuvasta: 

https://www.facebook.com/AnastasiaAmour/photos/a.230039860514836.1073741828.229166043935551/443675022484651/

Aivan jäätävän hyvä kansi! Allekirjoitan! 

Ajankäyttö

Toisaalta haluaisin treenata viisi kertaa viikossa, toisaalta tavata usein kavereita ja käydä erilaisissa paikoissa. Usein työpäivät venyvät ja vaikkeivät venyisikään, niin olen työpäivän jälkeen yleensä henkisesti uupunut. Aika ja energia ovat rajallisia resursseja, ja tosiasioista on turha valittaa, tiedänhän minä sen. Mutta tunnetasolla stressaan ja kiukuttelen kellolle.

On ollut pakko tehdä valintoja, priorisoida. Viikossa on seitsemän päivää, hereillä oloa yleensä 16-18 tuntia päivässä, 112-126 tuntia viikossa. Vähintään 45 tuntia viikosta menee töissä työmatkat mukaan lukien, yleensä enemmän. Jäljelle jää siis korkeintaan 67-81 tuntia vapaa-aikaa yöunien lisäksi. Enpä ole tätä muuten koskaan ennen tullut laskeneeksi, harva varmaan on.

Mihin tämä kullanarvoinen vapaa-aikani sitten kuluu, kun ei se tunnu mihinkään riittävän? Olen lähes poikkeuksetta laittanut kaverien tapaamiset ja taideharrastuksen treenamisen edelle. Näytelmän voi nähdä vain rajallisen ajan, kun taas kuntosali ja lenkkipolut ovat käytettävissä loputtomasti. Toki maksan salikortista mutta hinnan siedän, jos vähintään neljä kertaa kuussa sitä käytän. Ajatuksenjuoksuni on joskus aika dramaattista ja usein punnitsenkin tekemisiäni siitä näkökulmasta, että kumpaa vaihtoehdoista katuisin kuolinvuoteellani enemmän. Esimerkiksi ihmissuhteiden vai treenaamisen laiminlyömistä. Vastaus on päivänselvä, ihmissuhteet menevät ehdottomasti treenaamisen edelle. Hyötyliikuntaa saan kuitenkin joka päivä. Taiteesta ajattelen, että siitä voi aina oppia jotain uutta ja se voi olla terapeuttista. Siksi kokisin jääväni enemmästä tai tärkeämmästä paitsi valitsemalla treenaamisen. Jos ja kun valita täytyy.

Cityshoppari ja Groupon ovat kaupunkilöytöretkeilijälle kuin taivaanlahjoja. Ilman niitä en olisi käynyt varmaan puolessakaan niistä ravintoloista ja kahviloista, joissa olen käynyt. Ei olisi todellakaan ollut varaa. Olen muutamia kertoja kirjoittanut arvosteluja paikoista, lähinnä ravintoloista, Yelpiin ja Tripadvisoriin, aiemmin vain eat.fiin. Mutta siihenkään ei aika riitä sitä tahtia, kun olisi kirjoitettavaa.

Venyttely on asia, jota kaipaan. Vuosia venyttelin vähintään kerran viikossa, pitkiä venytyksiä lempimusiikkiani kuunnellen. Nykyään saan varattua sille aikaa vain kerran kuussa jos sitäkään. En välitä siitä, mikä venytysten kestosuositus sattuu milloinkin minkäkin fysioterapeutin tai lääkärin mielestä olemaan. Pitkät venytykset ja samalla musiikin kuuntelu on erittäin meditatiivista ja nautinnollista. En katso kelloa, vaan kuuntelen kehoani. Venytellessä pystyn poikkeuksellisesti olemaan ajattelematta, rentoutumaan. Keskittymään musiikkiin ja kehoni tuntemuksiin. Usein venyttelyn jälkeen voisinkin nukahtaa.

Elintaso

Mahdollinen elintason lasku huolestuttaa minua, koska joutuisin luopumaan löytöretkeilystä. Löytöretkeily on tuonut elämääni paljon sisältöä ja intohimoa. En vaan pysty kokemaan elämäniloa ilman, että tutustun ympäristööni ja maailman monimuotoisuuteen ja nautin sen antimista.

Löytöretkeilyllä tarkoitan kaikkea uuden kokemista kodin ulkopuolella. Rakastan löytää uusia kahviloita, ravintoloita, putiikkeja, puistoja, museoita, teattereita yms. ja käydä itselleni vieraissa paikoissa niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Maistaa, nähdä ja kuulla.

Mutta raha. Puistoja ja joitain harvoja museoita lukuun ottamatta juuri mitään ei voi kokea ilman rahaa. Jos en seuraisi mediaa enkä kävisi koskaan keskustassa, niin ei kai mielitekojakaan heräisi kovin usein. Mutta kun löytöretkeilyn makuun on päässyt, niin elämä tuntuu aika tylsältä ilman sitä.

Äitiyslomalla ja hoitovapaallakaan en haluaisi jäädä pieneen elämänpiiriin, vaan jatkaa löytöretkeilyä lapsen kanssa. Lapsi ei sitä mielestäni kokonaan estä ja voi olla toisinaan läheisten hoidettavana. Äitiysloman ja hoitovapaan aiheuttama tulotason lasku kuitenkin stressaa minua jo etukäteen. Siihen vielä asuntolaina päälle, niin voi löytöretkeilyn hetkeksi unohtaa.

Se, että saan lapsen, on todellakin tärkeintä ja peittoaa kaikki muut halut ja haaveet. Halusin tässä vaan avoimesti kertoa, mitä kaikkea päässäni liikkuu. Ristiin rastiin. Varmaan en ole ainoa, joka tuotakin asiaa miettii ja murehtii.