Vanhemmuus

Näin pari kuukautta sitten todella todentuntuista unta, että sain tietää olevani 4. kuulla raskaana. Ihmettelin unessa kovasti, että juuri minä kuuluin siihen alle 1 prosenttiin, joka raskautuu kuparikierukasta huolimatta. Herättyäni jouduin muutaman sekunnin ihan tosissaan miettimään, olinko nähnyt unta vai odotinko oikeasti toista lasta. Asiaintilan valjettua en tiennyt, olenko pettynyt vai huojentunut. No, ainakin haluaisin tietää raskaudesta aiemmin kuin 4. kuulla ja en haluaisi tulla raskaaksi yllättäen vaan suunnitellusti.

Kaikki maailmassa tuntuvat hokevan, että äitiys on nykyään niin vaativaa. Olen samaa mieltä siitä, että se on vaativaa, mutta enhän minä tiedä, millaista se ennen oli. Koen, että vaativaa äitiys on ennen kaikkea tunnetasolla. Lastensuojelun ammattilaisena olen törmännyt muutamia kertoja siihen, että minun ajatellaan olevan myös lastenhoidon ja lastenkasvatuksen ammattilainen. Ei, en ole. Minulla on yhteiskuntatieteellinen koulutus. Miten ihmeessä sellainen voisi pätevöittää minut vanhemmuuteen? Ajattelen, että lastensuojelun ammattilaisena olen yhteiskunnan-näkökulmasta-riittävän-hyvän-vanhemmuuden-asiantuntija. Kuitenkin huomaan harva se päivä vaativani itseltäni äitinä enemmän kuin riittävän hyvää. Se on toisaalta terve merkki — äidillisen syyllisyyden tunteen puuttuminen olisi huolestuttavaa. Terveeseen äitiyteen nyt vaan valitettavasti kuuluu jatkuva huonon omatunnon kokemus. 

Äitiys on tunnetasolla yksinäistä hommaa. Mietin usein, mistä äidit puhuivat keskenään ennen sosiaalista mediaa ja globaalia uutisvirtaa. Tuntuu vaikealta ottaa mitään puheeksi, kun siitä — mitä se ikinä onkaan — on jo netissä kerrottu tuhat ja yksi totuutta. Stressasivatko vanhemmat 90-luvulla siitä, jos lapsen vuorokausirytmi ei pysynyt puolen tunnin tarkkuudella yhtäläisenä 365 päivää vuodessa? Minä stressaan ja uskon sen olevan nykyajan tuote. Vasta tänä vuonna olen ajatellut, että ehkä on olemassa sellainenkin vaihtoehto, ettei äiti-ihminen stressaa ihan perkeleesti ja silti lapsesta tulee aivan kunnollinen ihminen. Voisin kuvitella, että hänestä tulee jopa mieleltään terveempi, jos äiti ottaa vähän rennommin.

Olen oppinut, että tärkeintä vanhemmuudessa on mentalisaatiokyky. Siitä voi lukea esimerkiksi Janna Rantalan ja Leea Mattilan kirjasta Mitä ihmettä? tai kuunnella heidän haastattelunsa YLE Areenasta. Mentalisaatio liittyy kiintymyssuhteisiin mutta on aivan eri asia kuin kiintymyssuhdeteoria. Mentalisaatiokyky sekä edellyttää että parantaa tunteidenkäsittelytaitoja. Riippumatta siitä, mitä teet tai et tee, tunnet tunteita ja niiden kanssa sinun on tultava jotenkuten toimeen. Jotta se ”jotenkuten” olisi lapsen elämässä ja tulevassa aikuisuudessa tervettä, kestävää ja rakentavaa, tunteidenkäsittelytaidot ovat lastenkasvatuksessa mitä oleellisin asia. 

Sanomattakin on selvää, että vanhemmuudessa ratkaisevan tärkeää on rakkaus ja huolenpito. Lastensuojelussa olen kuitenkin nähnyt läheltä, etteivät ne riitä tyhjinä lauseina tai suorittavina tekoina. Rakkauden ja huolenpidon lisäksi pidän vanhemmuuden tärkeimpinä elementteinä uteliaisuutta, johdonmukaisuutta, hyväksyntää, kunnioitusta, erillisyyttä, kannustamista, oikeudenmukaisuutta ja turvallisuutta. 

Uteliaisuudella viittaan mielenkiintoon lasta mutta myös yleensä elämää, maailmaa ja itseä kohtaan. Sellaista suhtautumismallia elämään, että maailma, luonto ja ihminen ovat loputtoman kiinnostavia ja ikuisesti arvoituksellisia. 

Johdonmukaisuuden myötä lapsi oppii luottamaan ihmisiin ja elämään. Epäoikeudenmukaisuus luo katkeruutta ja vihaa.

Äitinä toivon, että lapseni on minulle avoin ja rehellinen, mutta sitä ei voi vaatia ja pakottaa. Lapsen hyväksyminen juuri sellaisena, kuin hän on, voi johtaa avoimuuteen. Kunnioituksella tarkoitan lapsen kaikkien tunteiden, ajatusten ja mielipiteiden arvostamista riippumatta siitä, olenko eri mieltä tai millaisia tunteita lapsen tunne, ajatus tai mielipide minussa herättää. 

Erillisyydellä tarkoitan lapsen ja omien rajojeni opettelua ja kunnioittamista sekä lapsen ohjaamista ja auttamista hänen omien ja toisten ihmisten rajojen tunnistamisessa ja kunnioittamisessa. 

Kannustaminen luo toivoa ja itseluottamusta. Presidentti Tarja Halonen on sanonut olevansa ”syntymäoptimismihumalassa”, joka estää häntä vajoamasta synkkyyteen. Minä en ole, mutta toivon todella, että lapseni on. Toivo on elintärkeä asia. 

Näiden kaikkien elementtien yhteisenä punaisena lankana on turvallisuuden tunteen luominen ja ylläpitäminen. Duudsoni Jukka Hildén kiteytti hyvin vanhemmuuden tärkeimmät elementit uusimmassa Maria Veitola yökylässä -jaksossa: ”Anna niille rakkautta, niin niille tulee hyvä sydän. Anna niille säännöt ja kuria, niin ne tietää, mikä on oikein ja väärin, ja se tuo turvallisuuden tunnetta. Ja anna niille huomiota, niin niille tulee hyvä itsetunto.”

Niin ja sitten on vielä se, että vanhempien parisuhde on lapsen koti. Lapsi oppii valtavasti ihmissuhteista ja vuorovaikutuksesta seuraamalla vanhempiaan. Siksi edellä mainitsemieni elementtien pitäisi kuulua myös vanhempien parisuhteeseen — niin, että lapsikin sen huomaa.

Eniten nautin vanhempana lapsen ilon näkemisestä ja jakamisesta hänen kanssaan sekä siitä, kun hän oppii uusia asioita. Ne voivat olla mitä vaan — psyykkisiä, sosiaalisia, kielellisiä tai fyysisiä. Ilo ja oppiminen myös kulkevat käsi kädessä, lapsi nauttii oppimisesta suunnattomasti. Lapsemme on onneksi ollut vauvasta lähtien huumorintajuinen, sillä yhteistä hauskanpitoa ja naurua ei voita mikään. 

Sanomattakin selvää on myös, että vanhemmuuden vaikeimpia puolia on jatkuva pelko siitä, että lapselle tapahtuu jotain pahaa. Konkreettisemmissa asioissa minulle on ollut vaikeinta leikkiminen, uhman kestäminen ja oman ajan ja vapauden puute. Vapaudella tarkoitan muun muassa sitä, että voisin työpäivän jälkeen hetken maata ja yrittää rentoutua hiljaisuudessa, niin että mieleni rauhoittuisi ja vatsavaivani hellittäisivät. En tarkoita mitään spontaaniuden puutetta siinä mielessä, että voisin vaikka lähteä extemporee lasilliselle kaverin kanssa, koska spontaanius ei ole kuulunut elämääni ennenkään. Kun on elänyt jo 12 vuotta yksin tai toisen aikuisen kanssa, niin onhan siinä totuttelemista, kun uusi elämänkumppani ei ymmärräkään mitään tarpeistasi, toiveistasi ja sairauksistasi. Uhman sietämisen vaikeutta ei varmaan kenellekään taaperoikäisen tai sitä vanhemman lapsen vanhemmalle tarvitse sen kummemmin selittää. Jos joku väittää kykenevänsä mentalisoimaan uhmahetkillä poikkeuksetta, niin hän valehtelee. Pyhimyksiä ei ole olemassa sen enempää kuin mörköjäkään. Uhmaiän pahin vaihe on meillä kuulemma vasta edessä lähempänä lapsen 3 vuoden ikää.

Leikkimisen vaikeus on yllättänyt minut, vaikka tiesin, etteivät heittäytyminen ja eläytyminen ole vahvuuksiani. Vaativa persoonallisuuteni ja jonkinasteinen erityisherkkyyteni hankaloittavat leikkimistä. Nautin asioiden tekemisestä ja yhdessäolosta lapsen kanssa, mutta leikki tekemisenä ei yksinkertaisesti tunnu luontevalta. Minun on todella vaikeaa olla läsnä ja keskittyä leikkitilanteeseen, ajatukseni viilettävät koko ajan aivan jossakin muualla ja odotan vain sitä hetkeä, kun leikki loppuu ja voin tehdä jotakin muuta. Jotakin muuta järjestelmällisempää ja suorittavampaa. Suorittajatyyppinä pidän sellaisista asioista kuin alku, keskikohta ja loppu. Spontaanissa leikissä sellaisia on harvoin. Esimerkiksi laululeikeissä on, mutta ne puolestaan ovat vaan yksinkertaisesti jäätävän tylsiä. Eivät varmaan olisi, jos pystyisin heittäytymään ja eläytymään niihin asianmukaisella innokkuudella. Muukin yhteinen tekeminen voi olla lapselle mielekästä, mutta tunnen huonoa omatuntoa siitä, että kaikki muu tuntuu aikuislähtöisemmältä ja vähemmän lapsentahtiselta. 

Haluaisin toisen lapsen kahdesta syystä: Haluaisin, että esikoisemme saisi sisaruksen, ja haluaisin nähdä, miten samanlaisia tai erilaisia sisarukset olisivat keskenään. Raskauden ensimmäistä kolmannesta suorastaan pelkään pahoinvoinnin takia, mutta voihan olla, että toinen raskaus on ihan erilainen kuin ensimmäinen. Toinen ja viimeinen kolmannes olivat ensiraskaudessani onnellista aikaa, niitä muistelen lämmöllä. Toisaalta, voihan toinen raskaus olla erilainen myös pahempaan suuntaan. Synnytys minua tietenkin hirvittää, kun ensimmäinen oli niin pitkä ja tuskallinen, mutta ajattelen selviäväni toisesta, kun selvisin ensimmäisestäkin. Kolmekin vuorokautta on lyhyt aika koko elämästäni ja tuskin toinen synnytys niin kauan kestää. Täytyy myöntää, että haaveilen vauvavuodesta siksikin, että silloin minulla ei ollut suolistovaivoja ja voin fyysisesti paremmin kuin edellisiin 14 vuoteen. 

En pysty kuvittelemaan itselleni enempää kuin kaksi lasta. Muistan jo lapsena ihmetelleeni, miten vanhoillislestadiolaiset ja muut jättisuuret perheet selviävät arjesta, mutta yhä enemmän ihmettelen sitä nyt vanhempana. Kun aiheen ottaa puheeksi, sanotaan, että kyllähän isommat lapset auttavat vanhempia pienempien kanssa. Niin varmasti käy, mutta vastuu alaikäisistä on aina vanhemmalla. Jos lapsia on monta, niin osalla on väistämättä pieni ikäero ja perheessä on samanaikaisesti monta pikkulasta. Toisekseen, en ikinä haluaisi asettaa lastani vanhemman asemaan ottamaan liian suurta vastuuta ja leikkimään pikkuaikuista. Kolmanneksi, en yksinkertaisesti kestäisi sitä melun määrää. Mietin, miten siedän edes kahden lapsen älämölön etenkään silloin, kun olen väsynyt ja stressaantunut. Siksikin on erittäin hyvä, että ainakaan lapsillani ei tule olemaan alle 3 vuoden ikäeroa. Se on minulle edelleen ihan mysteeri, että miten yli 5 lapsen perheet pärjäävät taloudellisesti. Käsittääkseni vanhoillislestadiolaiset eivät ole mitenkään yliedustettuina toimeentulotukitilastoissa. Myöskään lastensuojelutyössä en ole kohdannut yli 6 lapsen asiakasperheitä. 

Jos saan toisen lapsen, niin ainakin tällä hetkellä ajattelen, etten halua tietää myöskään hänen sukupuoltaan raskauden aikana. Se ei viittaa siihen, etten tunnustaisi sitä tosiasiaa, että lapsella on todennäköisesti vain joko pojan tai tytön sukuelimet ja hän todennäköisesti myöhemmin identifioi itsensä selkeästi jommaksikummaksi. Lapsen sukupuolella vaan ei ole minulle väliä, enkä halua alkaa muodostaa raskausaikana alitajuisesti jonkinlaista sukupuolistereotypioihin perustuvaa mielikuvaa siitä, millainen hän on tai millaisista asioista hän kiinnostuu. Pidän uskomattomana ihmeenä ja sanoinkuvaamattoman suurena lahjana sitä, jos saan vielä toisen lapsen. On aivan samantekevää, onko hän tyttö vai poika vai jotakin muuta. Raskausaikana luon suhdetta vauvaan, en tyttöön tai poikaan. 

Mottoni: "Immature love says: I love you because I need you. Mature love says: I need you because I love you."

Kirjasuositus: Helmi Kekkosen Olipa kerran äiti

Pakinasuositus: HS Kuukausiliitteen 10/2020 Kuukautinen

Onnellisuus

Ajattelen, että on olemassa kahdenlaista onnellisuutta. Pidän niitä tasavertaisina, toinen ei ole toista parempi. Toisessa merkittävin ja ratkaisevin arvo on turvallisuus, toisessa itsekunnioitus. Itsekunnioituksella tarkoitan itsensä arvostamista ja rehellisyyttä itseä kohtaan. Turvallisuudella tarkoitan turvallisuuden tunnetta, en objektiivisesti määriteltyä tosiasiallista turvallisuutta.

Joku kirjoitti lehdessä, että onnellisuus on painostava sana ja parempi olisi tyytyväisyys. Mielestäni onnellisuudessa on kuitenkin kyse siitä, että elämässä on asiat tarpeeksi hyvin. Olennaista on olla tyytyväinen onnellisuuden kannalta merkittävimpien ja ratkaisevimpien asiaintilojen suhteen. Voi olla onnellinen ja silti joihinkin, ei niin merkittäviin asioihin tyytymätön.

Yhden asian puuttuminen tekee onnellisuudesta mahdotonta. Se on toivo. Toivoton tai epätoivoinen ihminen ei voi olla onnellinen. Toivon näkökulma kattaa monta muutakin onnellisuutta estävää tunnetta ja asennetta, kuten katkeruuden.

Ajattelen, että tunteidenkäsittelytaidot ovat ratkaisevan tärkeitä onnellisen elämän kannalta. Tunteidenkäsittely on ollut minulle aina helvetin vaikeaa ja se on heikentänyt mielenterveyttäni. Haaveilen siitä, että uskaltaisin kokeilla näyttelemistä harrastuksena — se olisi todellakin epämukavuusalueelle menemistä. Olen aina ihmetellyt, miten näyttelijät pystyvät eläytymään kielteisiksi miellettyihin tunteisiin niin kokonaisvaltaisesti, sekoamatta. Kielteisinä pitämäni tunteet ovat olleet minulle niin pitkään ensisijaisesti pelottava asia, että minun on vaikeaa kuvitella eläytyväni niihin ihan vapaaehtoisesti muuten vaan muina naisina. Viimeisen parin vuoden aikana olen kuitenkin alkanut haaveilla näyttelemisen kokeilemisesta yllätyksekseni, yleisesti ottaen olen varsin mukavuudenhaluinen. En ole heittäytyvä tyyppi, mitä näytteleminen kai lähtökohtaisesti edellyttää. Ovatko näyttelijät aina myös hyviä valehtelijoita? Olen tosi huono valehtelemaan. Tarkoittaako se, että olen myös huono näyttelemään? Ala-asteella olin kovinkin innokas osallistumaan kaikenlaisiin koulunäytelmiin. 

Olen toisaalta huomannut olevani melko hyvä eläytymään toisten ihmisten myönteisiin tunteisiin, vaikka olen vakavamielinen ja pessimistinen. Pessimistinä ajattelen, että kaikki menee päin vittua, kunnes toisin todistetaan. Yllätyksekseni kuitenkin huomaan usein kannustavani muita ja luovani heihin toivoa, etenkin töissä. Yksi osa sosiaalityön ammattitaitoani on osata näytellä optimistia. Osaamisen lisäksi siihen pitää myös kyetä, mikä ammattitaidon ohella edellyttää sitä, ettei työntekijä sairasta esimerkiksi masennusta. Onko näytteleminen valehtelemista?

Onnellisuus on mahdollista vain, jos ihminen elää omien arvojensa mukaista elämää. Se on itsekunnioitusta ja ilman itsekunnioitusta ihminen ei voi olla aidosti onnellinen. Toisin sanoen, pidän itsekunnioitukseen perustuvaa onnellisuutta aidompana ja parempana kuin turvallisuuden tunteeseen perustuvaa. Onko kukaan koskaan katunut kuolinvuoteellaan sitä, että arvosti itseään ja oli rehellinen itseään kohtaan? Sitä on varmasti monikin katunut, että ei rohjennut elää arvojensa mukaista elämää, koska jokin muu, tuttu ja jonkun toisen ihmisen arvojen mukainen tuntui turvallisemmalta.

Kirjailija Petri Tamminen on sanonut, että aikuisuus on yksinäistymisen muoto. On paljon yksinäisiä lapsia ja nuoriakin, mutta kyllä yleisesti ottaen sanoisin, että totta puhuu Tamminen. Voin hyväksyä sen, että joku yksinäinen susi kokee olevansa onnellinen ilman läheisiä ihmissuhteita, mutta en pysty ymmärtämään sitä mekanismia, miten sen on mahdollista. Yksin on varsin hankala harjoitella ja oppia tunteidenkäsittelyä. Ajattelen, että minulle ratkaisevan tärkeitä tunteidenkäsittelytaitojen ja onnellisuuden kannalta ovat olleet psykoterapia ja parisuhde. Sosiaalisia suhteita molemmat.

Inhoan kysymystä, mitä kuuluu. Eihän siihen voi vastata — miten niin, mille osa-alueelle? En minä pysty antamaan mitään kokonaisarviota tai keskiarvoa koko elämäni tämänhetkisestä tilasta, kun yhdellä osa-alueella voi samanaikaisesti mennä päin persettä ja toisella kukoistaa paremmin kuin koskaan. Monin verroin parempi kysymys on, miten voit. Se on täsmällisempi. Pyydän, älkää ihmiset kysykö minulta, mitä kuuluu! 

Epäilen suuresti, että onnellisuus voisi olla mahdollista ilman huumorintajuista suhtautumista elämään ja ihmisyyden ristiriitoihin. En tiedä, kuinka usein ihmiset yleensä nauravat vedet silmissä, mutta minulle niin käy parhaimmillaankin vain muutaman kerran vuodessa. Tämä kertoo mielestäni enemmän heittäytymiskyvyttömyydestäni kuin huumorintajun puutteesta. Nauruhetket ovat elämäni huippuhetkiä, olen niistä jokaisesta kiitollinen. Viimeksi nauroin kyynelehtien, kun kuuntelin Sisko Savonlahden romaania Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu. Oleellista tai jopa ratkaisevaa saattoi olla se, että kirjan luki ääneen Pirjo Heikkilä. Sitä edellisen kerran taisin nauraa kirjalle vedet silmissä, kun luin Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjaa kesällä 2018. Kunnolla nauraminen on asia, jonka kokeminen luo elämänhalua, toivoa ja onnea.

Onnellisuus on mielenterveyttä. Mielenterveys on onnellisuutta. Mieleltään sairas ei voi olla onnellinen. En käsitä, miten ihmiskunta on selvinnyt hengissä tähän asti, kun mielenterveyden merkitystä on vasta viime vuosikymmeninä alettu tunnistaa, huomioida ja hyväksyä. Vasta viime vuosina ihmismielen herkkyyden ja outouden (ent. hulluus) aiheuttamasta stigmasta ja sitä myöten häpeästä on alettu päästä eroon. Kysyn vaan, mitä hävettävää on inhimillisyydessä? Olen tyytyväinen sitten, kun inhimillisyys ei ole enää häpeällistä. Onnellinen saatan olla jo ennen sitä. 

Lukusuositus: Emilia Kujalan HÄPEÄ