Puhe vs kirjoitus

Joudun usein muistuttamaan itseäni siitä, että kaikki sanovat joskus jotain tyhmää. Että en ole ainoa, joka tekee virhearviointeja. Se, että jatkuvasti pelkään sanovani jotain tyhmää, on varmasti vaikuttanut siihen, että olen aina ilmaissut itseäni mieluummin kirjallisesti kuin suullisesti. Kirjoittaessa on lähes aina aikaa valita sanansa tarkkaan ja lukea kirjoittamansa uudelleen, ennen kuin antaa sen kenenkään muun luettavaksi ja arvosteltavaksi. Puhetta ei voi kumittaa tai deletoida. Voi yrittää korjata, pelastaa tilanteen, mutta sanottu on sanottu, kun joku sen on kuullut. Se on ollut minulle aina ahdistava, stressaava ja pelottava ajatus. Siksikin usein kysyn itseltäni, miksi ihmeessä kouluttauduin sosiaalityöntekijäksi. Ajatukseni ammatinvalinnastani ovat tosi ristiriitaiset: toisaalta koen olevani todellakin oikealla alalla, toisaalta ihmettelen miten päädyin tähän.

Turhaa?

Olen yllätyksekseni pystynyt pitämään sellaisiakin asioita hyödyllisinä, joiden olisin aiemmin ajatellut olleen turhaa. En olekaan saanut (sisäisiä) itkupotkuraivareita siitä, että jokin päättyi toisella tavalla kuin ajattelin. Olen esimerkiksi kirjoittanut kaksi mielipidekirjoitusta, joita en puolisoni kanssa keskusteltuani olekaan lähettänyt eteenpäin tai olen kirjoittanut töissä päätöksiä, joita ei olisikaan tarvinnut tehdä tai jotka tein väärin. Olen huomannut ajattelevani, että kaikesta oppii, kaikki kehittää, mikään ei ole täysin turhaa. 

Elämä on rajallinen ja siksi aiemmin ajattelin, että hetkeäkään ei saisi heittää hukkaan. Jos jokin vaikutti turhalta, ajattelin tuhlanneeni elämää, olleeni epätehokas, epäonnistuneeni. 

On joka kerta yhtä jännää huomata itsessään muutoksia, jotka tapahtuvat vaivihkaa. Toivottavasti tämä muutos pysyy ja pystyn ajattelemaan jatkossakin näin myönteisesti.

Eläimet, rakkaus ja ilo

Eläimet tuottavat minulle valtavasti iloa. Olen niin onnellinen siitä, että puolisoni tavattuani, parisuhteemme aikana, olen tutustunut eläimiin. Nykyään ihanan koiranpennun näkeminen ratikassa saattaa saada aikaan onnellisen hymyn, joka säilyy kasvoillani kymmeniä minuutteja. 

Eläimistä iloitseminen edellyttää sitä, että päästää tunteensa valloilleen ja lakkaa analysoimasta liikaa. Aiemmin olisin alkanut miettiä, miten typerää on hymyillä itsekseen tai miten surullista on, ettei minulla ole omaa koiraa. Nykyään annan vain hymyn tulla ja nautin ilon ja hellyyden tunteista. Ei sillä, ettenkö samalla haaveilisi omasta koirasta. Mutta haaveilen toiveikkaana ja määrätietoisena, en katkerana. 

Omille lapsilleni tahdon ehdottomasti tarjota eläinseuraa vauvasta lähtien. Kissa meillä on ollut viime syksystä asti, hän täyttää heinäkuussa vuoden. Koiran aiomme hankkia viimeistään heti sitten, kun olemme muuttaneet pois Helsingistä ja isompaan asuntoon. Se näillä näkymin tapahtuu vasta ensimmäisen lapsemme syntymän jälkeen. Tähän mennessä olen tutustunut lähemmin vain yhteen koiraan, puolisoni äidin snautseriin. Uskon, että lapset oppivat paljon eläinten seurassa ja saavat heistä sekä iloa että lohtua. Puolisoni lapsuus oli erittäin vaikea, mutta hän sai iloa ja lohtua perheensä lemmikkieläimistä. Lemmikkien avulla lapsi oppii esimerkiksi vastuullisuutta ja empatiaa.

Oman onnensa keskushyökkääjä

Kukaan ei ole oman onnensa seppä vaan enemmänkin oman onnensa keskushyökkääjä: jos tiimi ympärillä ei tue, on aika vaikea tehdä maalia.

Frank Martela

Sosiaalityö ja yhteiskuntatieteet

Koulutuksellani on hyvin vähän tekemistä työssäni tarvittavien tietojen ja taitojen kanssa, vaikka olen kouluttautunut nimenomaan tähän ammattiin. Sosiaalityöntekijän muodollinen pätevyys ei todellakaan tarkoita käytännön ammatillista pätevyyttä. Koulutuksessa pitäisi olla mahdollisuus ja mielellään pakko suuntautua, erikoistua johonkin osa-alueeseen. Nykyinen koulutus on aivan liian laaja-alainen ja yleismaailmallinen. Minut koulutettiin yhteiskuntatieteilijäksi, ei sosiaalityön käytännön ammattilaiseksi. 

Olen kohdannut monta kollegaa, joilla on erittäin puutteelliset vuorovaikutustaidot. Se, että osaa kirjoittaa hyviä esseitä ja tenttivastauksia ei kerro vielä mitään siitä, miten opiskelija osaa käyttäytyä vuorovaikutustilanteissa, ihmissuhdetyössä. Asiakasta ei paljon lohduta lause, jota sosiaalityöntekijät hokevat opiskelijoille: työssä oppii. Totta kai oppii ja niin pitääkin, kukaan ei tule koskaan valmiiksi ja täydelliseksi, mutta koulutuksen pitäisi tuottaa vähintään perustaidot ja -tiedot. 

Jos minä saisin päättää, sosiaalityön koulutukseen sisältyisi myös jokaisen henkilökohtainen terapiaprosessi niin kuin terapeuttien koulutuksiin. Jokainen sosiaalityöntekijä on erilainen eikä asiakas saa valita työntekijäänsä. Meistä jokainen kantaa menneisyyttään mukanaan ja omat pelot, kokemukset, käsitykset ja tunteet todellakin vaikuttavat siihen, miten sosiaalityöntekijä käyttäytyy, kirjoittaa, harkitsee ja päättää. Työntekijän on varmasti vaikeaa kohdata jotakin sellaista, mitä hän ei ole omassa elämässään vielä käsitellyt ja hyväksynyt.

Kaikkeen koulutukseen pitäisi mielestäni sisältyä työelämän pelisääntöihin tutustumista ja työelämän harjoittelemista. Ehdoton edellytys työelämässä pärjäämiselle on taito ja kyky pitää puolensa. Työelämästä ei selviä, jos työntekijä ei tunnista ja tiedosta jaksamisen rajojaan ja pidä niistä kiinni. Menestyminen työssä edellyttää myös sitä, että työntekijä tietää ja myöntää oman tietotaitonsa ja kykyjensä rajallisuuden. On vain ja ainoastaan tyhmää esittää osaavansa tai tietävänsä jotain, mitä ei osaa tai tiedä. Siitä jää aina kiinni. Kiinnijäämishetki ei ole kiva.

Riitely ja suuttumus

Pakenen ristiriitatilanteita. Kun koen, että minua kritisoidaan tai tahtomattani loukkaan toista tai minun ja toisen välille on muuten kehittymässä riita, minulle tulee voimakas tarve paeta. Jos en voi tehdä sitä, kivetyn eikä minuun saa todellista yhteyttä. Saatan itkeä ja väittää vastaan tai vaihtoehtoisesti lakonisesti myötäillä toista. Elämä ja parisuhde olisi paljon helpompaa, jos pystyisin kohtaamaan riitatilanteet ja negatiiviset tunteet paremmin. Tähänastisella kokemuksella voin todeta, että mitä enemmän niitä pelkää, sitä enemmän niitä tulee.

En muista vanhempieni koskaan riidelleen. Muistan yhden kerran, kun isäni suuttui minulle, kun teininä paiskoin ovia kotona. Reaktioni oli nauru, koska en pystynyt ottamaan häntä vakavasti. Eihän isä koskaan suutu, sehän oli kuin jostain sketsistä. Veljieni kanssa riitelin varmaan aika normaalin määrän. 

Ystävieni kanssa en muista juurikaan riidelleeni - joistain asioista ollaan eri mieltä, mutta en muista koskaan loukanneeni ystävää tai tulleeni ystävän loukkaamaksi. Muutaman ystävän ja kaverin olen menettänyt, mikä on sattunut paljon. Yhteydenpidon lopettamiseen ei ole kuitenkaan koskaan liittynyt riitelyä. Toinen osapuoli on vaan todennut, ettei hänellä ole aikaa ja energiaa pitää yhteyttä kanssani. Aina he ovat yrittäneet vain livahtaa pois elämästäni, mutta olen kysynyt asiasta suoraan ja saanut suoran vastauksen. Yläasteella eräs ystäväni vaan lakkasi kesäloman jälkeen olemasta kanssani ja palasi entisen parhaan ystävänsä seuraan. Se loukkasi ja oli kiusallista, näimmehän joka päivä koulussa. Kerran hän käveli yliopistolla minua vastaan pari vuotta sitten mutta ei ollut huomaavinaan, vaikka varmaan minut tunnisti.

Ystäväni erosi poikaystävästään muun muassa siitä syystä, ettei poikaystävä koskaan suuttunut mistään eikä hän suostunut riitelemään, vaikka ystäväni olisi kuinka haastanut. Kuulostaa erikoiselta mutta mielestäni erittäin ymmärrettävältä. Jos toinen ei koskaan suutu tai haasta riitaa, se rooli jää yksin toiselle. Se voi johtaa itsetunnon ja identiteetin vääristymiseen.