Melankolia

Osaan minä olla positiivinenkin ja optimistinen. Joskus. Välillä. Vaihtelun vuoksi.

Olen melko negatiivinen ihminen. Melankoliaksikin sitä kutsutaan, ja suomalaisuudeksi. Joku on sanonut, että ovesta astuu kanssani negatiivisuus ja täyttää huoneen. Selän takana ehkä joku toinenkin. Aina on jotain, mistä valittaa. Omien tilastojeni mukaan harvemmin mitään erityisen iloittavaa.

Pitkään ajattelin, että onnellisuus on sitä, ettei ole mitään huolia, murheita tai tyytymättömyyden aiheita. Vasta viime aikoina olen tajunnut, ettei sellaista tilannetta ole kellään. Hetkiä varmasti kyllä mutta ei elämäntilannetta. Sinänsä en ole luopunut alkuperäisestä onnellisuuden määritelmästäni. Nykyään ajattelen, että on olemassa vain onnellisia hetkiä. Onnellisuus on tunne. Aiemmin olisin vastannut en, jos joku olisi kysynyt, olenko onnellinen. Kukaan ei vaivautunut, naamastani varmaan näki vastauksen kysymättäkin. Nykyään vastaisin, että enemmän onnellinen kuin onneton. Että kun lasken yhteen viimeisen vuoden tunteeni, onnellisuutta on ollut enemmän tai se on ollut vahvempaa kuin onnettomuus.

Negatiivisessa seurassa ja ilmapiirissä voi tuntea olonsa kotoisaksi ja turvalliseksi. Se ei tarkoita, että siitä tykkäisi. Positiivisessa seurassa negatiivinen ihminen kokee itsensä ulkopuoliseksi ja vaikka hän tykkäisi ilosta, niin hän ei pysty nauttimaan siitä, koska pessimistinä odottaa koko ajan, milloin tunnelma muuttuu huonoksi. Positiivisuus ärsyttää, koska se on vierasta, vieraampaa. 

Uskon, että jos olisin pienenä muuttanut johonkin sosiaalisempaan kulttuuriin ja aurinkoisempaan ilmastoon, olisin nyt aika erilainen. Ehkä ajatus on naiivi mutta olkoon. Aikuisena on myöhäistä muuttua niin paljon. Miksi sitten asun yksinäisten pessimistien asuttamassa maassa, jossa on miellyttävä sää ja mielenterveyden kannalta tarpeeksi valoa noin kaksi kuukautta vuodesta? On vain yksi ratkaiseva syy: etäisyys perheestä, ystävistä ja sukulaisista. Yhteiskunnallisia epäkohtia on kaikkialla, niistä kyllä selviäisi.

Vielä en ole päässyt ratkaisuun siitä, onko melankolisuus luonteenpiirre, joka tulisi hyväksyä neutraalisti osana persoonallisuutta, vai mielenterveydellinen vika, josta pitäisi pyrkiä aktiivisesti eroon. Tähän asti olen ajatellut ja käyttäytynyt enemmän jälkimmäisen näkemyksen mukaisesti. Tulokset ovat sinänsä hyviä, että tunnen aiempaa useammin onnellisuutta. Joskus jopa sellaista, että hymyilen itsekseni julkisella paikalla. Tai sellaista, että pusutan ja halaan puolisoani niin, että hän ihmettelee, mikä minua vaivaa. Tykkään ilosta.

Oikeat teot

Minun vain tulee toimia tavalla, jota pidän oikeana. Tietenkin myös tajuan, että globaalilla tasolla tekojeni painoarvo vertautuu hyttysen pierun promilleen.

Jukka Isotalo

AUSTRALIA - Melbourne ja sen lähiympäristö sekä Sydney

Vinkkejä Australian matkailuun, näin me matkailimme!

Lauantai: saapuminen ystäväperheen luo, koti-illallinen

Sunnuntai: Frankston ja Sunday Market, uimista ja grilli-illallinen kotona

Maanantai: Melbournen keskusta-alueella ystävien kanssa

- Federation Square

- Jokiristeily Yarraa pitkin Williamstowniin

- shoppailua ja kahvittelua

Tiistaista keskiviikkoon: Phillip Island, Churchill Island, pingviinit, pelikaanit ja koalat ystävien kanssa, uimista

Torstaista sunnuntaihin: Sydney 

- City Crown Motel Surry Hillsissä Itä-Sydneyssä

- the Rocksin alue

- City circle -juna

- Darling Harbourin satama-alue, ravintola Baia, Harbourside Shopping Centre

- Hyde Park

- Taronga Zoo

- Circular Quayn alue ja Opera House

- the Harbour Bridge

- U-turn ja Hola Chica - second hand -kaupat

- bistro Pieno

- sunnuntaina perheillallinen Melbournessa ja uimista meressä

Maanantai: risteily Sorrentosta Queenscliffiin ystävän kanssa

Tiistai: The Great Ocean Road Tour

Keskiviikko: Healesville Wildlife Sanctuary ja Puffing Billy -höyryjuna, käynti ystävän työpaikalla ja illallinen Docklandissa

Torstai: käynti ystävän luona, kierros vanhalla ratikalla Melbournen keskustassa, The Vic Market, the Treasury Building -museo ja perheillallinen golfklubilla

Perjantai: the Carrum Bowling Club, koiran kanssa ulkoilua, lentomatka kotiin

Pakko

Pakko selviytyä. Pakko onnistua. Pakko suoriutua, menestyä, jaksaa. Nämä ajatukset soivat päässäni tunnista, päivästä, viikosta toiseen. Päähäni pälkähtää yhä useammin yhä pelottavampia ja hämmentävämpiä ajatuksia. Olen taas huomannut etääntyväni tiloista, hetkistä joissa olen. Katseeni lasittuu ja äänet ympärilläni puuroutuvat, kaikkoavat. Ikään kuin ympärilleni laskeutuisi näkymätön kupu. Unohtelen asioita, en pysty rentoutumaan, ajatukseni harhailevat, minun on vaikea keskittyä. Pääni on niin täynnä asioita, ettei se pysty käsittelemään kaikkea ja ajatukseni sotkeutuvat ja jäävät toistensa alle. Purskahdin hallitsemattomaan itkuun juna-asemalla, kun myöhästyin vaihtojunasta. Kun mokasin taas. Ei hyvinvoiva, aikuinen ihminen tee niin. Ja huomaan taas jatkuvasti purevani leukia yhteen kuin viimeistä päivää. Tuttuja oireita, valitettavan tuttuja.

Haluaisin hymyillä ja nauraa, haluaisin olla läsnä. Olen aina halunnut ja haluan tehdä töitä. Koko opiskeluajan odotin työelämään pääsemistä ja nyt, kun olen töissä, se onkin tällaista, mahdotonta. Ainoat syyt, jotka hyväksyn itselleni työstä poissaolon perusteeksi, ovat sairaus, raskaus tai äitiys. En ota sairauslomaa, jos olen flunssassa. Puren hammasta ja valitan, mutta sinnittelen töissä suolistovaivoistani huolimatta.

Tapaan esimieheni huomenna ja aion kertoa tilanteesta. Rästitöitä on niin paljon, että voisin jakaa ne vaikka kymmenelle ihmiselle ja kaikille riittäisi hommaa. Tarvitsisin uutena työntekijänä vielä paljon tiedollista ja henkistä tukea, mutta eihän siihen ole kellään aikaa eikä minulla aikaa kysyä ja kuunnella. Ilman puolisoni patistusta en varmasti olisi menossa puhumaan esimiehelleni, kun se on minusta epäonnistumisen myöntämistä. Yksin olisin vaan tehnyt niin kuin ennenkin, puskenut eteenpäin niin kauan, että törmään seinään. Minulla on nyt kaksi vaihtoehtoa, joko kerron inhimillisyydestäni esimiehelleni tai odotan romahdusta ja todella pitkää sairauslomaa diagnoosilla työuupumus. Olen 26-vuotias, ei tämän ikäisenä kuulu uupua.

Mitä minä pelkään?

Pelkään läheisen ennenaikaista menettämistä, elintasoni laskua, lapsettomuutta, työttömyyttä, sotaa, ongelmia parisuhteessa, unettomuutta, paniikkikohtauksia, sairaalaan joutumista. Pelkään väärinymmärretyksi tulemista, sitä että minua pidetään itsekkäänä ja ettei minua oteta tosissaan. Pelkään, etteivät unelmani toteudu ja että minusta tulee katkera.

Työ

Miksi hakeuduin työhön, joka aiheuttaa ensisijaisesti loputtoman riittämättömyyden tunteen ja sietämättömän stressin? Ammatin valitsin oikein, sitä en epäile. Ongelma on siinä, että nykyisessä työssäni en pysty toteuttamaan ammattiani, niin kuin haluaisin ja niin kuin koen oikeaksi. Eikä varmasti kukaan kollegoistanikaan. Haluaisin työn, joka ei vie minusta kaikkia mehuja niin, että olen aivan loppu vapaa-ajalla. Työn, jossa stressi ei seuraa kotiin. Haluan tehdä sosiaalityötä, mutta haluan tehdä sen hyvin. Rakastan ammattiani ja tiedän olevani siinä erittäin hyvä. Olisi mielestäni ihan kohtuullista, että minulle ja kollegoilleni annettaisiin mahdollisuus tehdä työmme hyvin - ammattietiikan, asiakkaan tarpeen ja hyvän hallinnon mukaisesti. Paitsi meidän mielenterveytemme, niin totta kai myös asiakkaiden takia. Sydämestäni kouraisee joka kerta, kun en voi työmääräni takia auttaa asiakasta niin nopeasti ja niin hyvin kuin hän tarvitsisi.

Mikä olisikaan huonompi suolistosairauteni kannalta kuin ylikuormittava työ? Miksi teen itselleni näin? Olen tehnyt tämän niin monta kertaa, haukannut liian ison palan. Ajatellut, että kyllä minä jaksan, olen vahvempi nyt. Tulin lomalta kaksi viikkoa sitten enkä ole vielä ehtinyt esimerkiksi lukea lomanaikaisia sähköposteja ja käydä läpi kirjepostia. En varmaan ehdi vielä ensi viikollakaan. Onneksi sentään pystyin lomalla rentoutumaan. Ja kuinka paljon iloisempi olinkaan! Melkein kuin eri ihminen. Kuten arvata saattaa, suolistoni ei lomalla oireillut läheskään niin paljon kuin yleensä. Voin vakuuttaa, että moni ottaisi sairauslomaa sellaisissa oireissa, mitä minulla on lähes päivittäin. Viimeiset kaksi viikkoa olen ollut myös flunssassa. Viikko sitten kollegani totesikin, että eikö sinun kannattaisi lähteä kotiin lepäämään ja paranemaan, kun yskin ja niistin. Vastasin hänelle, että kyllä varmaan mutta jonkun nämä työtkin on tehtävä eikä täällä näy sijaisia.

Joka aamu katson kollegoitani sivusta ja kysyn heiltä mielessäni: miten sinä tästä selviät? Jotkut ovat tehneet tätä työtä tässä työpaikassa vuosikymmeniä. En minä ymmärrä. Mottoni ja jatkuva tavoitteeni on elää vapaa-ajalla hetkessä, mutta en pysty siihen, jos koen ahdistavia työhön liittyviä tunteita ja mieleeni tunkeutuu jatkuvasti muistutuksia siitä, mikä työtehtävä jäi eilen, toissapäivänä tai sitä edellisenä tekemättä; mitä pitää muistaa tehdä maanantaina, tiistaina ja keskiviikkona. Kirjoitan asioita ylös sunnuntaina. Kun tapaan kaveria, huomaan katseeni lasittuvan kesken keskustelun, koska en pysty keskittymään, kun työajatukset ja -tunteet tunkeutuvat mieleeni. Ja kun työpuhelin työajalla soi, puristan silmäni kiinni ja puhallan ulos, ajattelen: ei, taas joku pyytää jotain, taas yksi tehtävä lisää. 

Kaikesta tästä huolimatta haaveilen yrittäjyydestä, liikuntapainotteisen päiväkodin perustamisesta. Yrittäjyyteen suhtaudun eri tavalla kuin nykyiseen työhöni ja ainakin toistaiseksi olen vielä siinä toivossa, että johtajana voin delegoida tehtäviä ja mitoittaa työni haluamallani tavalla. Osaltaan minua huojentaa ajatus siitä, etten olisi firman kanssa yksin. Haluan perustaa sen kahdestaan varhaiskasvatuksen ammattilaisen kanssa. Toteuttaisin unelmani vaikka heti, jos olisi pääomaa ja yrityskumppani.

Koskaan minulta ei pääse unohtumaan, miten suurta vastuuta kannan asiakkaistani, miten kauaskantoisia vaikutuksia on sanoillani, eleilläni, päätöksilläni ja sillä, etten pysty vastaamaan asiakkaiden tarpeisiin. Alkaa pyörryttää, kun ajattelen työni ja tekemättömän työni vaikutuksia. Tässä työssä tehdään ja kirjoitetaan valtavia, mahdollisesti asiakkaan koko loppuelämään vaikuttavia päätöksiä ja lausuntoja. Joudun tekemään sellaisia aivan liian vähin taustatiedoin ja valmisteluin, aivan liian nopeasti. Täysin vastoin ammattietiikkaani. Vastuu on työssäni raskain elementti, mutta hei - jonkun se on kannettava.

Puhuva tuhkis eli paras valistusvideo ikinä!

http://youtu.be/kaC6QwaOBE4

Itkeminen

En itkenyt neljään vuoteen. Jouduttuani toista kertaa psykiatriseen sairaalaan 2013 jokin pato murtui ja itkin silmät päästäni. Tuntui äärimmäisen ahdistavalta, että minua itketti harva se päivä, mutta kyyneliä ei vaan tullut. Itkun tilalla oli viha, möykky. Viha elämää ja maailmaa kohtaan. Johonkin se oli pakko purkaa, purin sen itseeni. Kun kykenin taas itkemään, en enää kokenut tarvetta viillellä itseäni. Itku helpottaa paljon enemmän. 

Nykyään itken lähinnä silloin, kun loukkaannun tai pelkään menettäväni jotain. Kun jokin tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta tai kun koen epäonnistuneeni. Viimeksi itkin, kun minusta tuntui, ettei puolisoni kunnioittanut tunteitani. Sitä ennen itkin matkalla Australiasta kotiin, kun ajattelin, etten välttämättä enää koskaan tapaa australialaisia ystäviäni. He ovat noin 75-vuotiaita ja toinen fyysisesti melko huonossa kunnossa.

Itkemistä helpottaa toisen läheisyys. Yksin ollessani kyyneleet tuntuvat paljon raskaammilta ja tunne paljon epätoivoisemmalta. Puolisoni on tosi hyvä lohduttamaan. Minua tukee tieto siitä, että hän ei ole koskaan ollut valmis luovuttamaan, niin kuin minä olen ollut. Ja hän on sentään elänyt 17 vuotta enemmän kuin minä. Siihen mahtuu jo monta vastoinkäymistä.

Itsemurhayritysteni jälkeen minussa on vahvistunut ajatus, että haluan kuolla onnellisena. Toisin kuin olisin kuollut, jos olisin yrityksissäni onnistunut. Hämmennyn ja ehkä myös vähän pelästyn, kun onnellisimmissa hetkissä huomaan nykyään ajattelevani, että nyt olisi hyvä kuolla. Se ei ole itsemurha-ajatus, koska en ajattele aiheuttavani kuolemaa itse enkä toivo kuolemaa. Toivon vain, että sitten kun joskus toivottavasti vasta tosi vanhana kuolen, olen onnellinen.

Uskonto

Olen ollut uskovainen, olen käynyt Kansanlähetysopiston raamattukoulun, olen ollut kristillisdemokraattisen puolueen nuorisojärjestön varapuheenjohtaja, olen käynyt Päivi Räsäsen kotona. Olen ollut päästäni vialla, toisin sanoen. Voi kuinka helpottunut ja onnellinen olenkaan siitä, että tulin järkiini, aloin ajatella omilla aivoillani. Tajusin, etten halua ajatella olevani parempi kuin muut, pääseväni taivaaseen ilman läheisiäni, koska he eivät uskoneet oikein tai lainkaan. En pitänyt esiaviollisesta seksistä pidättäytymistä järkevänä enkä halunnut ajatella rakkauden olevan väärin kahden samaa sukupuolta olevan kanssa. En vastustanut aborttia tietyissä tilanteissa. En halunnut ajatella miehen olevan naista ylempiarvoinen. 

Raamattukoulussa muun muassa kiellettiin valssin tanssiminen vastakkaisen sukupuolen kanssa ja näyttäytyminen seurustelukumppanille pyjamassa. Pyjama liittyy sänkyyn ja olisi voinut tuoda seuristelukumppanin mieleen seksin. Ja sekös vasta kamalaa. Raamattukoulussa opin, että kun päähäni tulee ajatus, niin se onkin jumalan tai saatanan puhetta. Sain ilmeisesti sentään itse arvioida, kumman. Kyllä tulin loppujen lopuksi siihen tulokseen, että ajatuksia ne vaan on, ihan omiani, aivokemiaa toisin sanoen.

Ennen elämäni uskontokautta 2006-2008 ja sen jälkeen olen ollut agnostikko. Ajattelen, että jokin jumala voi olla olemassa tai sitten ei, mutta että toistaiseksi kumpaankaan suuntaan ei ole tarpeeksi todisteita. Mielestäni on vain ja ainoastaan lapsellista uskoa johonkin ihmisten kokoamaan pari tuhatta vuotta vanhaan kirjaan, jota sitä paitsi voi tulkita sadoilla eri tavoilla. Ehkä jos maailmassa olisi vain yksi uskonto, niin jumalaan olisikin helppo uskoa. En käsitä, millä perusteella joku voi väittää juuri kristinuskon Jumalan olevan se oikea, todellinen jumala tai vaikka islamin Allahin.

Jonkun hillitty usko jumalaan ei ole minulta pois tai minua vastaan, mutta maailmassa on niin paljon uskonnon väärinkäyttäjiä ja fundamentalisteja, että suhtaudun uskontoihin aina varauksella. En ymmärrä, minkä takia tarvitsisin jumalaa rakastaakseni lähimmäistäni tai noudattaakseni muita yleisinhimillisiä periaatteita. En tarvitse jotakin mahdollisesti satuolentoa käskemään minua noudattamaan hyviä käytöstapoja, kannattamaan ihmisoikeuksia, huolehtimaan ympäristöstäni tai vastustamaan pahuutta. Ja kyllä ymmärrän ilman uskontoakin, etten hallitse kaikkea elämässäni tapahtuvaa itse. Sitä paitsi miljoonat ihmiset vastustavat ihmisoikeuksia ja inhimillistä kohtelua nimenomaan uskonnon varjolla.

Uskonto voi olla hyväksi ja se voi olla pahaksi. Väkisin ei voi uskoa. Uskonnon tuputtajat saavat karvani pystyyn. Tunnen puhdasta suuttumusta nähdessäni esimerkiksi metroasemilla päivystäviä jehovantodistajia tai Jeesus-lappuja jakelevia ihmisiä. Menkää töihin, tekisi mieleni älähtää. Kaikki, mikä muistuttaa raamattukoulusta ja kristillisdemokraateista ja fundamentalismista, herättää minussa vahvoja negatiivisia tunteita. Usein käynkin uskovaisten kanssa kiivaita keskusteluja pääni sisällä. Se helpottaa, rauhoittaa. 

Hieno juttu, jos usko tekee jonkun onnelliseksi ja rakastavaksi ihmiseksi, mutta mielestäni uskonnon harjoittaminen on usein vain itsekästä ajanhukkaa. Lähimmäisenrakkaus, jonka motiivina on taata itselle taivaspaikka, on mielestäni varsin vinoutunutta. Monet kristilliset arvot ovat oikein terveet ja hyvät lähtökohdat yhteiskunnalle, mutta ne eivät ole riippuvaisia uskosta yliluonnolliseen. Minä uskon järkeen ja tunteeseen, järjen ja tunteen tasapainoiseen liittoon.

Perfektionismi

No voi ei. Tein tänään HS:n testin Minkälainen hankala tyyppi olet, ja tässä on tulokseni:

Olet perfektionisti

Perfektionisti pyrkii täydellisyyteen. Hän ei anna itsensä olla tyytyväinen, koska pelkää, että kehittyminen lakkaa siihen. Täydellisyyteen pyrkiminen voi näkyä oman rosoisuuden ja omien heikkouksien välttämisenä. Perfektionisti voi vaatia täydellisyyttä myös muilta, jolloin ihmiset hänen ympärillään joutuvat olemaan varuillaan. Työssään perfektionisti ei halua päästää käsistään mitään epätäydellistä ja esimiesasemassakin päätyy viimeistelemään alaistensa työt lopulta itse. Parisuhteessa perfektionisti tietää kaiken siitä, mitä oppaat sanovat täydellisestä suhteesta. Luovasta ja hauskasta yhdessäelosta voi siksi tulla perfektionistille suorittamista. Mikään ei saa mennä pieleen. Jos perfektionismia osaa säädellä oikein, siitä voi olla myös paljon hyötyä itselle ja läheisille.

Tuo on ihan hyvä perfektionismin määritelmä, mutta ei enää päde minuun noin voimakkaasti. On minussa edelleen noita piirteitä, mutta ne on aika hyvin hallussa ja vaimentuneet paljon. Perfektionismi on lapsellista ja tyhmää.

Olen nykyään paljon armollisempi muita kohtaan kuin ennen. Minulla on sellainen näkemys, että ihminen on lähtökohtaisesti heikko. Että ihminen tarvitsee todella paljon hyvää, tukea ja olosuhteita, jotta hänestä tulee vahva.