Hyvä olo

Se oli kertakaikkisen ihmeellinen tunne. Kahden kuukauden sietämättömät vatsakipuni helpottivat keskiviikkona 31.5. jostain tuntemattomasta syystä. Elämäni pisimmän tauon jälkeen pystyin taas harrastamaan hikiliikuntaa. Ostin saman tien jäsenyyden kuntokeskukseen (olin ehtinyt irtisanoa edellisen) ja kävin jumpassa/salilla viitenä päivänä peräkkäin. Se ihmeellinen tunne oli elämänilo. Tuntui oudolta ja ihanalta ajatella, että elämä onkin ihan kivaa, ja huomata, ettei mieleen ja kehoon koko ajan satu. 

Viikon se kesti, kuherruskuukausi hyvän olon kanssa. Sitten se laimeni eikä ole palannut. Vatsavaivojen määrä ja siedettävyys ovat vaihdelleet, mutta ne kevään kivut ovat pysyneet poissa tai ainakin kestäneet vain päivän-pari kerrallaan. Joinakin päivinä suolistoni ei ole ollut heti aamulla herätessä kipeä. Se, että olen pystynyt harrastamaan liikuntaa, on parantanut sekä psyykkistä että fyysistä vointiani. Kaiken kaikkiaan voin siis paremmin kuin maalis-toukokuussa, mutta hyväksi en vointiani edelleenkään kuvailisi.

En tosiaan tiedä, miksi se tapahtui juuri 31.5., mutta keksin ainakin neljä asiaa, jotka saattoivat vaikuttaa. Helmikuussa puolitin mielialalääkitykseni annostuksen raskaaksitulosuunnitelman takia, maaliskuussa aloitin uudessa työssä, huhtikuussa lopetin ehkäisylääkityksen ja maaliskuusta toukokuuhun söin mitä vaan eli helmi-maaliskuun vaihteessa lopetin FODMAP-ruokavalion. Ehkä jokin näistä tai kaikki vaikuttivat. Se on erittäin paska juttu, ettei minulla ole enää toimivaa rauhoittavaa lääkitystä. Raskaaksitulosuunnitelman takia en voi käyttää Xanoria, ja sallittu Oxamin ei ohjeenmukaisella annostuksella vaikuta lainkaan. 

Palasin FODMAP-ruokavalioon kesäkuun alussa, enkä uskalla enää luopua siitä. Voi olla, että sillä on pitkälti vain lumevaikutusta, koska en ole huomannut saavani erityisiä oireita, jos syön vähän jotakin ruokavaliossa kiellettyä ruoka-ainetta - mutta ihan sama. Tarvitsen kokemuksen siitä, että minulla on jokin hoito tähän sairauteen, oli se sitten lumetta tai ei.

Ristiriidat

Haluaisin kirjoittaa useammin, mutta en saa aikaiseksi. Olen keskittynyt viime aikoina mielenterveysasioista ja kehopositiivisuudesta kertovan Instagram-tilini päivittämiseen. Sain juuri tuhannennen seuraajan, mistä olen erittäin ylpeä. 

Minun on todella vaikeaa sietää ja hyväksyä elämän ja ihmisten, erityisesti itseni ristiriitaisuutta. Esimerkiksi sitä etten kykene ajattelemaan ja tuntemaan, niin kuin itse pidän järkevänä. Kannatan kehopositiivisuutta mutten kykene näkemään itseäni kauniina. Saarnaan siitä, kuinka jokainen on tarpeeksi hyvä omana itsenään, mutta sätin itseäni jatkuvasti ja koen olevani liian huono tai liian paljon tai liian vähän sitä ja tätä. Tiedän, että ihmisten vertaileminen aiheuttaa vain pahaa mieltä, mutta joka päivä saan itseni siitä kiinni.

Koen valtavaa ristiriitaa uudessa työssäni. On erittäin huojentavaa, etten enää kärsi ylikuormituksesta, stressistä ja jatkuvasta vitutuksesta työnantajaani kohtaan. Kuitenkin minua harmittaa, koska pidin enemmän edellisen työni sisällöstä. Siinä koin voivani auttaa asiakkaita sen sijaan, että vain arvioisin heitä. Pitkät asiakassuhteet lisäävät työn henkistä kuormittavuutta verrattuna lyhyisiin, mutta toisaalta ne tuntuvat paljon merkityksellisemmiltä ja tuottavat onnistumisen kokemuksia. Kaipaan sitä, että koin suurta intohimoa työtäni kohtaan ja sitä, että olin merkityksellinen henkilö asiakkaideni elämässä. Joo, kaikkea ei voi saada.

En käsitä, miten jotkut saavat säästettyä niin paljon rahaa. Minulla on haaveita, joiden todella toivon toteutuvan ja joiden toteuttaminen edellyttää paljon rahaa, mutta toisaalta pidän tärkeänä ja mielenterveyteni kannalta välttämättömänä, että nautin elämästä tässä ja nyt. En voi kituuttaa vuosikausia vain, jotta ehkä joskus saavutan jonkin tavoitteen tai unelman. Voi olla, että ehdin kuolla ennen sitä ja mitäs sitten - siinä meni elämä kivaa odotellessa. Ja elämästä nauttiminen todella maksaa. Haluaisin matkustaa kaukomaihin, mutta jos teen sen, en ikinä pysty ostamaan esimerkiksi omakotitaloa tai edes autoa tai rotukoiria. Jos haluaa jotain, jostain on luovuttava, ja niitä päätöksiä on helvetin vaikeaa tehdä. Lähimpänä tässä nyt on lapsen tekeminen, enkä ole edes uskaltanut laskea, miten paljon siihen menee rahaa. Millä kaikki pääkaupunkiseudulla elävät lapsiperheet oikein elävät? Ostan lähes kaiken alennuksesta tai käytettynä ja isommat ostokset osamaksulla, mutta silti palkka hujahtaa tililtä ennen seuraavaa. En todella tiedä, miten pärjäisin ilman luottokorttia ja miten saan koskaan maksettua luottovelan pois. Heinäkuussa olen 5 päivää palkattomalla lomalla, ja nyt jo ahdistaa ajatus palkkakuitista.

Sunnuntait ovat minulle edelleen erittäin ahdistavia, vaikka työ ei stressaa niin kuin edellinen. Vain perjantai-iltaisin en joudu tuskailemaan sitä, että kuinkahan suurta kärsimystä seuraavana aamuna on nousta ja lähteä töihin. Esimerkiksi viime keskiviikkona vatsani oli taas niin sekaisin, että jouduin käymään vessassa viisi kertaa ennen aamuyhtätoista. Yritä siinä nyt sitten työskennellä ja hymyillä. Toki minulla on viikonloppuisinkin poikkeuksetta sovittua tai suunniteltua ohjelmaa, mutta ainakin aamuisin on aikaa nukkua pidempään. 

Minulla on edelleen töissä 9,5 tuntia miinusta työaikasaldolla, vaikka maksimi on 6. Esimieheni ei ole vielä puuttunut siihen, mutta työaikoja seuraava sihteeri kysyi asiasta jo toukokuussa, kun miinusta oli 8 tuntia. Joka aamu pelkään, että esimieheni kysyy asiasta. Minulla ole hajuakaan siitä, miten hänelle vastaan. Ihan varmasti ainakin punastun ja tilanne on vaivaannuttava. Ja mikä pahinta, en vieläkään tiedä, miten saisin saldon nollille saati plussalle. Syksyllä osallistun itsemurhan kautta läheisensä menettäneiden vertaistukiryhmään, jonka tapaamisten takia joudun lähtemään töistä joka viikko yhtenä päivänä ennen neljää. Ja ennen kahdeksaa en kykene töihin raahautumaan, en sitten millään. Esimerkiksi viime keskiviikkona vatsavaivani olivat heti herätessä sellaiset, että vähemmästäkin olisi syytä pitää sairauslomapäivä, mutta en tiennyt, mitä ihmettä olisin sillä kertaa sanonut esimiehelleni sairastamisen syyksi. Olen helvetin huono valehtelemaan, mutta en haluaisi myöntää totuuttakaan. Minusta on todella vaikeaa kertoa hänelle, että minulla on pitkäaikaissairauksia, joiden takia joudun olemaan pois töistä vähintään päivän kuukaudessa. Olen jo pohtinut, että pyytäisin työaikani vähentämistä 80 prosenttiin, mutta ajatus palkan pienenemisestä hirvittää enkä pidä sitä reiluna, että sairauksien takia joutuisin supistamaan työaikaani ilman mitään kompensaatiota palkkaan. Kelan osa-aikaisella sairauspäivärahalla ei saa tehdä 80-prosenttista työaikaa, vaan maksimi on 60. Onneksi koeaikani sentään päättyy pian, eikä sen jälkeen tarvitse olla niin peloissaan siitä, miten mikäkin vaikuttaa työsuhteen jatkumiseen.

Asiasta kukkaruukkuun. Olen katsonut Netflixistä puolisoni kanssa Better call Saul -sarjaa, jossa yksi roolihenkilö kärsii psyykkisestä sairaudesta, joka saa hänet kokemaan suunnatonta ahdistusta ja fyysistä kipua sähkölaitteiden lähellä. Hän itse kutsuu sitä sähköallergiaksi. Sarjassa hänen terapeuttinsa/psykiatrinsa neuvoi häntä sanomaan kohtauksen iskiessä ääneen asioita, joita hän näkee - esimerkiksi "valkoinen seinä, vihreä muki, musta kahvinkeitin". Minulla on ollut jo pitkään vastaavantyyppinen itsenirauhoittamiskeino, kuitenkin vähän erilainen. Luen ääneen kaiken tekstin, mitä näen - esimerkiksi kadulla kylttejä ja mainoksia. Kukaan ei ole minulle sitä ehdottanut, vaan olen alkanut tehdä sitä automaattisesti, luonnostaan, sen enempää ajattelematta. Se on tietyissä tilanteissa refleksin kaltainen tarve. Asioiden nimeäminen ei minulla toimi, kokeilin sitäkin.