Kirjoitin tämän mielipidekirjoituksen Helsingin Sanomiin vuonna 2009 ja se julkaistiin. Onneksi kauneusihanteet ovat vihdoin alkaneet vähitellen muuttua laveammiksi ja terveemmiksi. Toivottavasti siihen ei tule takapakkia.
18,5; 18,3; 18,0; 17,6; 16,8. Siinä Miss Suomi 2009 –kilpailusta poimittuja esimerkkejä aikuisen naisen ihanteellisesta painoindeksistä.
Sairastuin syömishäiriöön 15-vuotiaana. Vasta viime keväänä tajusin ongelmani ja hakeuduin hoitoon viiden vuoden kamppailemisen jälkeen. Nyt, kun vihdoin olen alkanut päästä eroon itseni jatkuvasta vertailemisesta muihin, silmiini osui Miss Suomi –ehdokkaiden mitat Helsingin Sanomissa 28.2.09. Tuntui kuin joku olisi iskenyt päin kasvojani. Olin systemaattisesti karttanut näkemästä ehdokkaiden kuvia, mutta numerot osoittautuivat vielä vaikuttavammiksi.
Painoindeksi ei luonnollisesti kerro suoraan ihmisen laihuudesta tai lihavuudesta, mutta kukaan 181 cm pitkä ei voi perustella 60 kg painoaan siroilla luillaan. Eikö missikisojen idea ole etsiä kauneusihanne? Kauneus jos mikä kiinnostaa nuoria tyttöjä ja naisia. Missien ja mallien vyötärön ja reisien ympärysmitat ovat kasvavien naisten silmissä kuin salainen resepti elämässä pärjäämisestä ja hyväksytyksi tulemisesta.
Miss Suomen valintakriteereissä mainitaan ikä, naimattomuus ja lapsettomuus. Jos kauneuskilpailujen järjestämiseen erikoistuneella Finnartist Oy:lla olisi vähänkään selkärankaa, se lisäisi listaan normaalin painoindeksin. Se ei kerro kaikkea, mutta antaisi itsetuntonsa kanssa kamppaileville nuorille selvän signaalin siitä, että kauneuden kriteerinä ei voida pitää ihon läpi loistavia kylkiluita.
Nimim. Pettynyt
tiistai 15. marraskuuta 2016
torstai 20. lokakuuta 2016
Lokakuu
Olen tässä taas miettinyt, että kuinka paljon kipua ja huonoa oloa ihmisen pitää kestää. Monet vanhemmat kollegani tekevät ilmaista työtä eli ylitöitä ilman palkkaa. Ihan periaatteesta en ikinä aio lähteä sille linjalle, mutta en myöskään pystyisi. Viimeisen kuukauden ajan työkykyni on ollut noin 70-prosenttista, jaksaisin kuuden tunnin työpäivää. Se, että toiset jäävät iltamyöhään asti tekemään palkatonta työtä, kertoo paitsi siitä, että he eivät arvosta vapaa-aikaansa ja omaa arvoaan työntekijänä tarpeeksi, niin myös siitä, että he ovat hyvin työkykyisiä. Minua suututtaa suunnattomasti, etteivät esimiehet puutu siihen, että alaiset tekevät palkatonta työtä. Havaintojeni mukaan he suhtautuvat asiaan niin, että "omapahan on valintasi, ihan sama mulle". Sitten ihmetellään, kun ihmiset palavat loppuun kuin kynttilät. No olisikohan kannattanut puuttua ajoissa? Ei esimiehen tehtävä ole vain kytätä työsuorituksia ja kannustaa, vaan myös huolehtia alaistensa hyvinvoinnista siinä määrin, kuin voi. Jos työntekijät eivät ehdi tehdä vaadittuja työtehtäviä työajan puitteissa, niin olisikohan syytä palkata lisää työntekijöitä?!?!? Enkä nyt puhu vain lähiesimiehistä, vaan heidän esimiehistään ja heidän esimiestensä esimiehistä ja niistä, jotka päättävät asioista. Poliitikoista.
En tiedä, onko resistenssini vatsalääkkeeseeni kasvanut, vai mistä johtuu, että suolisto-oireeni ovat pahentuneet viimeisen kuukauden aikana. Toki työkuormitus ja -stressi ovat myös lisääntyneet elokuisen kesälomani jälkeen. Jälkikäteen muistan kesä- ja heinäkuun suhteellisen helppoina työn suhteen ja kokonaisvaltaisesti voin kevääseen ja tähän syksyyn nähden huomattavasti paremmin. Kävin taas kontrollikäynnillä työterveyslääkärillä viime viikolla ja masennuskyselyn perusteella masennukseni oli pahentunut lievän ja keskivaikean rajalta keskivaikean ja vaikean rajalle. Se on toki vain lomake ja suuntaa antava mittari, mutta tulos täsmää henkilökohtaisen kokemukseni kanssa. Toistaiseksi olen jaksanut olla aidosti läsnä ja hyväntuulinen asiakastapaamisissa, mutta lähes kaikki muu sosiaalinen kanssakäyminen tuntuu pakotetulta ja raskaalta. Aamuisin herääminen ja töihin lähteminen tuntuu raskaalta, mutta aamupäivisin olen suhteellisen energinen parin tunnin ajan. Lounaan jälkeen vatsaoireeni pahenevat, energiatasoni laskee ja masentavat ajatukset ja tunteet alkavat vallata mieleni. Työpäivän päättyessä olen jo aika lailla loppu.
Hyötyliikuntaa saan onneksi kohtuullisen paljon ihan sillä, että käytän vain julkisia kulkuvälineitä ja kävelen lyhyet matkat, mutta jumpassa olen jaksanut tai kyennyt käymään viime aikoina vain korkeintaan kerran viikossa. Eilen kävin jumpassa ensimmäistä kertaa yli viikkoon (Body Combatissa) mutta en pystynyt nauttimaan siitä yhtään, koska vatsaani sattui koko ajan. Vilkuilin jatkuvasti kelloa, että milloin tämä loppuu ja pääsen vessaan. Jos ja kun keskivartaloa ei pysty käyttämään kunnolla, niin koko treenin tehosta häviää puolet. En pystynyt tekemään mitään pomppimista tai hyppimistä vaativaa, jännittämään kunnolla vatsalihaksia ja kiertämään keskivartaloa. Kun vatsalihaksia ja kylkiä ei pysty jännittämään, niin myös selän tuki kärsii. Lähdin tunnilta erittäin masentuneena. Kotona makoilin iPadin kanssa, ja vasta pari tuntia jumpan jälkeen ilmaa tuli edes jonkin verran ulos. Silti illallisen jälkeen nukkumaan mennessä vatsani oli taas turvoksissa ja aamulla herätessä sama. Olen myös viime aikoina kokenut tosi usein kuvotusta, mikä johtuu varmaan sekä suolistosta että psyykestä. Kokonaisvaltaisesti huono olo on ehkä kuvaavin ilmaus. Ja ei, en ole raskaana - kuukautiseni alkoivat eilen ihan ajallaan.
Miten ihmeessä vuorokaudet muuttuivat paljon aiempaa lyhyemmiksi sen jälkeen, kun siirryin opinnoista työelämään? En käsitä, miten ehdin ja jaksoin tehdä vielä lukio- ja yliopistoaikoina niin paljon kaikkea vapaa-ajalla. Treenasin monta kertaa viikossa, tapasin kavereitani ja perheenjäseniäni useammin kuin nykyään, katsoin suunnilleen yhtä paljon telkkaria ja olin netissä suunnilleen yhtä paljon kuin nykyään, luin kirjoja ja lehtiä ja vielä lukioaikoina ompelin usein vaatteita itselleni. Tämä on ihan mahdoton yhtälö päässäni. Nykyäänkin tilaan lehtiä, mutta ehdin ja jaksan lukea ne parhaimmillaan kolmen kuukauden viiveellä: heinäkuun lehti on vielä lukematta, kun lokakuun lehti tipahtaa postiluukusta. Kirjoja en jaksa lukea juuri lainkaan, vaikka haluaisin. Samaa ehtimistä ja jaksamista ihmettelen sivustakatsojana, kun kaverini tai veljeni kertoo, kuinka käy edelleen työelämän ohella treffeillä, lukee, katsoo Netflixiä, treenaa monta kertaa viikossa, bilettää ja tapaa kavereitaan. Eräskin kertoi menevänsä aamuseitsemäksi työporukan sählytreeneihin ja vielä työpäivän jälkeen jumppaan. Yritä siinä nyt sitten tuntea itsesi energiseksi ja onnistuneeksi ihmisyksilöksi.
En tiedä, onko resistenssini vatsalääkkeeseeni kasvanut, vai mistä johtuu, että suolisto-oireeni ovat pahentuneet viimeisen kuukauden aikana. Toki työkuormitus ja -stressi ovat myös lisääntyneet elokuisen kesälomani jälkeen. Jälkikäteen muistan kesä- ja heinäkuun suhteellisen helppoina työn suhteen ja kokonaisvaltaisesti voin kevääseen ja tähän syksyyn nähden huomattavasti paremmin. Kävin taas kontrollikäynnillä työterveyslääkärillä viime viikolla ja masennuskyselyn perusteella masennukseni oli pahentunut lievän ja keskivaikean rajalta keskivaikean ja vaikean rajalle. Se on toki vain lomake ja suuntaa antava mittari, mutta tulos täsmää henkilökohtaisen kokemukseni kanssa. Toistaiseksi olen jaksanut olla aidosti läsnä ja hyväntuulinen asiakastapaamisissa, mutta lähes kaikki muu sosiaalinen kanssakäyminen tuntuu pakotetulta ja raskaalta. Aamuisin herääminen ja töihin lähteminen tuntuu raskaalta, mutta aamupäivisin olen suhteellisen energinen parin tunnin ajan. Lounaan jälkeen vatsaoireeni pahenevat, energiatasoni laskee ja masentavat ajatukset ja tunteet alkavat vallata mieleni. Työpäivän päättyessä olen jo aika lailla loppu.
Hyötyliikuntaa saan onneksi kohtuullisen paljon ihan sillä, että käytän vain julkisia kulkuvälineitä ja kävelen lyhyet matkat, mutta jumpassa olen jaksanut tai kyennyt käymään viime aikoina vain korkeintaan kerran viikossa. Eilen kävin jumpassa ensimmäistä kertaa yli viikkoon (Body Combatissa) mutta en pystynyt nauttimaan siitä yhtään, koska vatsaani sattui koko ajan. Vilkuilin jatkuvasti kelloa, että milloin tämä loppuu ja pääsen vessaan. Jos ja kun keskivartaloa ei pysty käyttämään kunnolla, niin koko treenin tehosta häviää puolet. En pystynyt tekemään mitään pomppimista tai hyppimistä vaativaa, jännittämään kunnolla vatsalihaksia ja kiertämään keskivartaloa. Kun vatsalihaksia ja kylkiä ei pysty jännittämään, niin myös selän tuki kärsii. Lähdin tunnilta erittäin masentuneena. Kotona makoilin iPadin kanssa, ja vasta pari tuntia jumpan jälkeen ilmaa tuli edes jonkin verran ulos. Silti illallisen jälkeen nukkumaan mennessä vatsani oli taas turvoksissa ja aamulla herätessä sama. Olen myös viime aikoina kokenut tosi usein kuvotusta, mikä johtuu varmaan sekä suolistosta että psyykestä. Kokonaisvaltaisesti huono olo on ehkä kuvaavin ilmaus. Ja ei, en ole raskaana - kuukautiseni alkoivat eilen ihan ajallaan.
Miten ihmeessä vuorokaudet muuttuivat paljon aiempaa lyhyemmiksi sen jälkeen, kun siirryin opinnoista työelämään? En käsitä, miten ehdin ja jaksoin tehdä vielä lukio- ja yliopistoaikoina niin paljon kaikkea vapaa-ajalla. Treenasin monta kertaa viikossa, tapasin kavereitani ja perheenjäseniäni useammin kuin nykyään, katsoin suunnilleen yhtä paljon telkkaria ja olin netissä suunnilleen yhtä paljon kuin nykyään, luin kirjoja ja lehtiä ja vielä lukioaikoina ompelin usein vaatteita itselleni. Tämä on ihan mahdoton yhtälö päässäni. Nykyäänkin tilaan lehtiä, mutta ehdin ja jaksan lukea ne parhaimmillaan kolmen kuukauden viiveellä: heinäkuun lehti on vielä lukematta, kun lokakuun lehti tipahtaa postiluukusta. Kirjoja en jaksa lukea juuri lainkaan, vaikka haluaisin. Samaa ehtimistä ja jaksamista ihmettelen sivustakatsojana, kun kaverini tai veljeni kertoo, kuinka käy edelleen työelämän ohella treffeillä, lukee, katsoo Netflixiä, treenaa monta kertaa viikossa, bilettää ja tapaa kavereitaan. Eräskin kertoi menevänsä aamuseitsemäksi työporukan sählytreeneihin ja vielä työpäivän jälkeen jumppaan. Yritä siinä nyt sitten tuntea itsesi energiseksi ja onnistuneeksi ihmisyksilöksi.
perjantai 14. lokakuuta 2016
Syksy 2017
Jos elämäni menee niin kuin toivon, ja niin kuin olemme puolisoni kanssa suunnitelleet, olen ensi syksynä raskaana. Usein ajattelen, että miten voin sosiaalialan ammattilaisena ajatella, että on lapselle hyväksi syntyä näin mielenterveysongelmaisen ihmisen lapseksi.
Kaikki raskauteen ja lapseen liittyvä on niin epävarmaa. En tiedä, pystynkö tulemaan raskaaksi ja jos pystyn, niin kauanko sitä pitää yrittää, ennen kuin tärppää. En tiedä, miten raskaus vaikuttaa suolistosairauteeni ja mielenterveyteeni. Sen tiedän, että joudun lopettamaan vatsalääkkeen syömisen, koska bentsodiatsepiinin käyttö olisi sikiölle haitallista. En tiedä, miten lääkkeen lopetus vaikuttaa, kun olen ehtinyt käyttää sitä jo vuoden. Saattaa olla, että olen koko raskauden ajan hormonien ansiosta onneni kukkuloilla tai että masennun ja ahdistun sairaalakuntoon. Miten puolisoni suhtautuu siihen, miten raskaus minuun vaikuttaa? Miten raskaus ja lapsi vaikuttaa parisuhteeseemme? Totta kai olemme spekuloineet asiaa, mutta se on vain spekulointia. Ihan varmasti raskaus ja vanhemmuus vaikuttavat jotenkin suunnilleen kaikkeen elämässämme ja itsessämme. Ja viimeisenä muttei suinkaan vähäisimpänä, en tiedä, millaisen lapsen saamme. Voi jopa olla, että saan keskenmenon tai että joudun tekemään abortin, jos lapsesta olisi tulossa liian vaikeasti vammainen.
Minua ihan kiukuttaa jo etukäteen, kun olen seurannut vierestä, kuinka ystäväni, jolla ei ole koskaan ollut mielenterveysongelmia tai somaattisia sairauksia, raskaus ja ensimmäiset kuukaudet vauvan kanssa ovat sujuneet kuin vettä vaan. Tai sellaisen kuvan hän ainakin minulle on antanut. Kiukuttaa siksi, että olen vauvakuumeen kourissa kateellinen vauvasta mutta myös etukäteen kateellinen siitä, että hänen pienellä perheellään menee niin hyvin, kun taas meillä ei varmaan tule menemään. Siksi, että minä olen tällainen. Siksi, että minulla on sekä fyysinen että psyykkinen sairaus. Niin kuin kaikessa muussakin, pelkään epäonnistumista äitiydessä.
Kaikki raskauteen ja lapseen liittyvä on niin epävarmaa. En tiedä, pystynkö tulemaan raskaaksi ja jos pystyn, niin kauanko sitä pitää yrittää, ennen kuin tärppää. En tiedä, miten raskaus vaikuttaa suolistosairauteeni ja mielenterveyteeni. Sen tiedän, että joudun lopettamaan vatsalääkkeen syömisen, koska bentsodiatsepiinin käyttö olisi sikiölle haitallista. En tiedä, miten lääkkeen lopetus vaikuttaa, kun olen ehtinyt käyttää sitä jo vuoden. Saattaa olla, että olen koko raskauden ajan hormonien ansiosta onneni kukkuloilla tai että masennun ja ahdistun sairaalakuntoon. Miten puolisoni suhtautuu siihen, miten raskaus minuun vaikuttaa? Miten raskaus ja lapsi vaikuttaa parisuhteeseemme? Totta kai olemme spekuloineet asiaa, mutta se on vain spekulointia. Ihan varmasti raskaus ja vanhemmuus vaikuttavat jotenkin suunnilleen kaikkeen elämässämme ja itsessämme. Ja viimeisenä muttei suinkaan vähäisimpänä, en tiedä, millaisen lapsen saamme. Voi jopa olla, että saan keskenmenon tai että joudun tekemään abortin, jos lapsesta olisi tulossa liian vaikeasti vammainen.
Minua ihan kiukuttaa jo etukäteen, kun olen seurannut vierestä, kuinka ystäväni, jolla ei ole koskaan ollut mielenterveysongelmia tai somaattisia sairauksia, raskaus ja ensimmäiset kuukaudet vauvan kanssa ovat sujuneet kuin vettä vaan. Tai sellaisen kuvan hän ainakin minulle on antanut. Kiukuttaa siksi, että olen vauvakuumeen kourissa kateellinen vauvasta mutta myös etukäteen kateellinen siitä, että hänen pienellä perheellään menee niin hyvin, kun taas meillä ei varmaan tule menemään. Siksi, että minä olen tällainen. Siksi, että minulla on sekä fyysinen että psyykkinen sairaus. Niin kuin kaikessa muussakin, pelkään epäonnistumista äitiydessä.
maanantai 19. syyskuuta 2016
Syksy
Kesä tuli ja meni. Jos mahdollista, niin minusta tuntuu, että nopeammin kuin koskaan. Saatuani lääkereseptin (Librax) suolistosairauteeni toukokuussa ja vatsaoireiluni vähennyttyä sen myötä jaksoin töissä ja voin pitkästä aikaa hyvin kesä-heinäkuun. Elokuun olin lomalla ja se sujui pääosin tosi kivasti. Ensimmäisen viikon töissä loman jälkeen jaksoin ja viihdyin hyvin, toisenkin vielä ihan hyvin. Sitten huomasin, kuinka työt taas alkoivat kertyä ja alkoi tuntua siltä, että kaikki karkaa käsistä, en millään pysy perässä. Työntekijöiden vaihtuvuus kuormittaa ja harmittaa minua valtavasti, vaikka sinänsä on tietysti kiinnostavaa tutustua uusiin ihmisiin. Vatsavaivani ovat lisääntyneet parin viime viikon ajan ja ensi viikolla minun on selvittävä kokonaan ilman lääkettä. Ensimmäisen taukoviikon pidin heinäkuussa ja maanantaista keskiviikkoon voin vielä hyvin, mutta torstaista sunnuntaihin olin tuskissa. Oireet palasivat yhtä pahoina, kuin mitä ne olivat vielä keväällä. Se tietysti auttoi kestämään ne, että tiesin saavani lääkettä taas maanantaina. Taukoviikko on kuitenkin pidettävä, koska Librax on bentsodiatsepiini ja aiheuttaa voimakasta riippuvuutta.
Kun huomasin maahan ilmestyneen yhtäkkiä kasoittain kuivia lehtiä, tunsin syvän synkkyyden aallon pyyhkäisevän ylitseni. Se oli ensimmäinen ja niitä riittänee pitkälle kevääseen asti. Ajatus syksyn ja talven pimeydestä ja kylmyydestä on niin raskas ja vastenmielinen, että en oikein kykene edes käsittelemään sitä. Yritän vaan olla ajattelematta asiaa, koska en ainakaan toistaiseksi ole pystynyt muuttamaan ajatteluani siitä positiiviseksi. Samoin lähenee joulu, johon liittyen en koe mitään muuta iloista, kuin sen että saan taas keksiä, ostella ja antaa lahjoja. Annanhan niitä pitkin vuotta mutta jouluna se on jotenkin hyväksyttävämpää. Toisinaan koen lahjovani läheisiäni pysymään rinnallani siten, että annan heille lahjoja. Koska kuten olen aiemmin kirjoittanut, minun on usein helvetin vaikea käsittää, miksi kukaan haluaisi olla kaverini saati puolisoni. Taas syntymäpäiväjuhlieni yhteydessä sisäinen kriitikkoni vakuutti minulle, että yli puolet kutsutuista ei osallistunut juhliin, koska eivät tykkää minusta. Toki kaikki perustelivat minulle, miksi eivät pystyneet tulemaan, ja on täysin ymmärrettävää, että ihmisillä on päällekkäista ohjelmaa. Kun juhliin sitten tuli alle puolet kutsutuista, päällimmäisenä ajattelin, että tässäkö ovat kaikki, jotka minusta oikeasti välittävät. Ja vieläpä että ehkä hekin tulivat vain siksi, ettei heillä ollut parempaakaan tekemistä juuri kyseiselle illalle. Hyvä ruoka, parempi mieli - siihen tyyliin.
Tuntuu, että putoan taas. Syyskuun ensimmäisellä viikolla psykiatrin vastaanotolla masennustestieni tulos oli ensimmäistä kertaa vuoteen vain lievän ja keskivaikean masennuksen rajalla, keskivaikean puolella. No, nyt pari viikkoa myöhemmin vastaisin kysymyksiin taas ihan eri tavalla. Instagramin mielenterveys- ja kehopositiivisuusliike on auttanut minua muutaman kuukauden ajan positiivisen ajattelun kasvattamisessa ja kriittisen minän vaientamisessa. Toisaalta olen alkanut miettiä, että vaikka seuraamani tilit ovat nimenomaan toiveikkaita ja kannustavia, niin ylläpitääkö niiden seuraaminen sairaan ihmisen identiteettiä minussa. En tiedä.
Kävin puolisoni kanssa kesällä Pariisissa. Eiffel-tornin juurella aloin yhtäkkiä itkeä niin, ettei siitä meinannut tulla loppua. Se johtui siitä, että mieleeni palasivat ne kaikki tunteet ja ajatukset, joita kävin läpi silloin, kun viimeksi olin samassa paikassa syksyllä 2008. Lähes sama reaktio iski teatterissa, kun törmäsin väliajalla entiseen lähiesimieheeni työpaikasta, jossa olin töissä välivuoteni 2010. Ensin punastuin aivan hillittömästi, kun tajusin, kuinka paljon olen lihonut siitä, kun hän viimeksi minut näki. Karkasin tilanteesta nopeasti, vaikka hän selvästi olisi halunnut jutella pidempään. Loppuillan olin todella masentunut, mikä johtui mielestäni jälleen siitä, että sen tyypin näkeminen palautti mieleeni kaiken sen ahdistuksen ja muun, mitä niihin aikoihin koin ja viimeisimmän - toivottavasti viimeisen - itsemurhayritykseni.
Olen nyt käynyt omakustanteisessa psykoterapiassa noin 12 kertaa ja jo muutaman kerran jälkeen alkoi tuntua, ettei kyseisen terapeutin työskentelytapa sovi tarpeisiini. Hän on mukava ja osaa varmasti teoriat, mutta tarvitsen terapeutin, jonka kanssa voi vapaasti puhua siitä, mitä on tapahtunut viime tapaamisen jälkeen, mitä tunteita ja ajatuksia olen käynyt läpi. Nykyinen terapeuttini on hyvin tehtäväkeskeinen ja on monesti tapaamisen lopuksi todennut, että oli "suunnitellut, että tehdään näitä tehtäviä tällä kertaa, mutta ehtiihän ne ensi kerralla." Hän suositteli minulle heti ensimmäisellä tapaamisella hyväksymis- ja omistautumisterapiaan (HOT) perehdyttävää Onnellisuusansa-kirjaa, jossa on tehtäviä ja ajatuksia, joita hän sitten toistaa terapiakäynneilläni. Minusta on aivan turhaa maksaa 80€ siitä, että teen hänen vastaanotollaan samoja harjoituksia, joita olen tehnyt kotona ja kuuntelen hänen kertomanaan samoja asioita, jotka juuri olen lukenut kirjasta. Sanoin tämän hänelle, kun viime viikolla kerroin päätöksestäni vaihtaa terapeuttia. En myöskään tunne oloani kotoisaksi hänen vastaanotollaan. En saa sellaista vaikutelmaa, että hän oikeasti olisi kiinnostunut ja välittäisi siitä, mitä minulle kuuluu. Tottakai terapia on vain hänen työtään, mutta kyllä minä sosiaalityöntekijänä mielestäni paremmin onnistun antamaan asiakastapaamisissa vaikutelman siitä, että ihan oikeasti välitän ja olen kiinnostunut. Ehkä se johtuu siitä, että yleensä olenkin. Kun viime talvena etsin terapeuttia, ajattelin, että miespuolinen terapeutti voisi olla vaihteeksi hyvä idea. Nyt minusta kuitenkin tuntuu, että puhuisin paljon luontevammin naiselle. Vielä pisteenä i:n päälle minua on alusta asti vaivannut valtavasti se, että nykyiselle terapeutilleni pitää maksaa joka käynti käynnin päätteeksi. Se oikein korostaa sitä, että olen vain maksava asiakas. Ihan kuin kampaajalla kävisi. Edellinen terapeuttini (2009-2013) antoi aina laskun muutaman kerran jälkeen ja sain maksaa sen rauhassa kotona verkkopankissa. Tapaan nykyisen terapeuttini enää kaksi kertaa, joten uutta pitäisi alkaa etsiä. Reilun vuoden kuluttua 2018 alusta lähtien saan onneksi vihdoin uudestaan Kelan taloudellista tukea terapiaan.
Millään en vaan näytä pystyvän nauttimaan matkasta, vaan mieleni jatkaa sitten kun -ajattelua. Sitten kun minulla on paljon rahaa, sitten kun sairauteni eivät enää oireile. Luultavasti kumpikaan noista ei koskaan toteudu. Suomen syksystä ja talvesta en ainakaan pääse eroon muuta kuin muuttamalla ulkomaille, ja se ei muista syistä ole suunnitelmissani. Jos minua haluaa ärsyttää, niin kannattaa sanoa pirtsakasti: "mutta syksyllähän on niin kaunista kun on ruska ja talvella on ihana polttaa kynttilöitä ja juoda kaakaota." Kiitos informaatiosta! Tekisi mieli panna pussi päähän, ettei muiden tarvitsisi kärsiä mielialastani. Eilenkin huomasin, miten anoppinikin huomasi taas, että en saa edes yhtä hymyä muodostettua, mutta ei hän kehdannut tai halunnut kysyä siitä.
Kun huomasin maahan ilmestyneen yhtäkkiä kasoittain kuivia lehtiä, tunsin syvän synkkyyden aallon pyyhkäisevän ylitseni. Se oli ensimmäinen ja niitä riittänee pitkälle kevääseen asti. Ajatus syksyn ja talven pimeydestä ja kylmyydestä on niin raskas ja vastenmielinen, että en oikein kykene edes käsittelemään sitä. Yritän vaan olla ajattelematta asiaa, koska en ainakaan toistaiseksi ole pystynyt muuttamaan ajatteluani siitä positiiviseksi. Samoin lähenee joulu, johon liittyen en koe mitään muuta iloista, kuin sen että saan taas keksiä, ostella ja antaa lahjoja. Annanhan niitä pitkin vuotta mutta jouluna se on jotenkin hyväksyttävämpää. Toisinaan koen lahjovani läheisiäni pysymään rinnallani siten, että annan heille lahjoja. Koska kuten olen aiemmin kirjoittanut, minun on usein helvetin vaikea käsittää, miksi kukaan haluaisi olla kaverini saati puolisoni. Taas syntymäpäiväjuhlieni yhteydessä sisäinen kriitikkoni vakuutti minulle, että yli puolet kutsutuista ei osallistunut juhliin, koska eivät tykkää minusta. Toki kaikki perustelivat minulle, miksi eivät pystyneet tulemaan, ja on täysin ymmärrettävää, että ihmisillä on päällekkäista ohjelmaa. Kun juhliin sitten tuli alle puolet kutsutuista, päällimmäisenä ajattelin, että tässäkö ovat kaikki, jotka minusta oikeasti välittävät. Ja vieläpä että ehkä hekin tulivat vain siksi, ettei heillä ollut parempaakaan tekemistä juuri kyseiselle illalle. Hyvä ruoka, parempi mieli - siihen tyyliin.
Tuntuu, että putoan taas. Syyskuun ensimmäisellä viikolla psykiatrin vastaanotolla masennustestieni tulos oli ensimmäistä kertaa vuoteen vain lievän ja keskivaikean masennuksen rajalla, keskivaikean puolella. No, nyt pari viikkoa myöhemmin vastaisin kysymyksiin taas ihan eri tavalla. Instagramin mielenterveys- ja kehopositiivisuusliike on auttanut minua muutaman kuukauden ajan positiivisen ajattelun kasvattamisessa ja kriittisen minän vaientamisessa. Toisaalta olen alkanut miettiä, että vaikka seuraamani tilit ovat nimenomaan toiveikkaita ja kannustavia, niin ylläpitääkö niiden seuraaminen sairaan ihmisen identiteettiä minussa. En tiedä.
Kävin puolisoni kanssa kesällä Pariisissa. Eiffel-tornin juurella aloin yhtäkkiä itkeä niin, ettei siitä meinannut tulla loppua. Se johtui siitä, että mieleeni palasivat ne kaikki tunteet ja ajatukset, joita kävin läpi silloin, kun viimeksi olin samassa paikassa syksyllä 2008. Lähes sama reaktio iski teatterissa, kun törmäsin väliajalla entiseen lähiesimieheeni työpaikasta, jossa olin töissä välivuoteni 2010. Ensin punastuin aivan hillittömästi, kun tajusin, kuinka paljon olen lihonut siitä, kun hän viimeksi minut näki. Karkasin tilanteesta nopeasti, vaikka hän selvästi olisi halunnut jutella pidempään. Loppuillan olin todella masentunut, mikä johtui mielestäni jälleen siitä, että sen tyypin näkeminen palautti mieleeni kaiken sen ahdistuksen ja muun, mitä niihin aikoihin koin ja viimeisimmän - toivottavasti viimeisen - itsemurhayritykseni.
Olen nyt käynyt omakustanteisessa psykoterapiassa noin 12 kertaa ja jo muutaman kerran jälkeen alkoi tuntua, ettei kyseisen terapeutin työskentelytapa sovi tarpeisiini. Hän on mukava ja osaa varmasti teoriat, mutta tarvitsen terapeutin, jonka kanssa voi vapaasti puhua siitä, mitä on tapahtunut viime tapaamisen jälkeen, mitä tunteita ja ajatuksia olen käynyt läpi. Nykyinen terapeuttini on hyvin tehtäväkeskeinen ja on monesti tapaamisen lopuksi todennut, että oli "suunnitellut, että tehdään näitä tehtäviä tällä kertaa, mutta ehtiihän ne ensi kerralla." Hän suositteli minulle heti ensimmäisellä tapaamisella hyväksymis- ja omistautumisterapiaan (HOT) perehdyttävää Onnellisuusansa-kirjaa, jossa on tehtäviä ja ajatuksia, joita hän sitten toistaa terapiakäynneilläni. Minusta on aivan turhaa maksaa 80€ siitä, että teen hänen vastaanotollaan samoja harjoituksia, joita olen tehnyt kotona ja kuuntelen hänen kertomanaan samoja asioita, jotka juuri olen lukenut kirjasta. Sanoin tämän hänelle, kun viime viikolla kerroin päätöksestäni vaihtaa terapeuttia. En myöskään tunne oloani kotoisaksi hänen vastaanotollaan. En saa sellaista vaikutelmaa, että hän oikeasti olisi kiinnostunut ja välittäisi siitä, mitä minulle kuuluu. Tottakai terapia on vain hänen työtään, mutta kyllä minä sosiaalityöntekijänä mielestäni paremmin onnistun antamaan asiakastapaamisissa vaikutelman siitä, että ihan oikeasti välitän ja olen kiinnostunut. Ehkä se johtuu siitä, että yleensä olenkin. Kun viime talvena etsin terapeuttia, ajattelin, että miespuolinen terapeutti voisi olla vaihteeksi hyvä idea. Nyt minusta kuitenkin tuntuu, että puhuisin paljon luontevammin naiselle. Vielä pisteenä i:n päälle minua on alusta asti vaivannut valtavasti se, että nykyiselle terapeutilleni pitää maksaa joka käynti käynnin päätteeksi. Se oikein korostaa sitä, että olen vain maksava asiakas. Ihan kuin kampaajalla kävisi. Edellinen terapeuttini (2009-2013) antoi aina laskun muutaman kerran jälkeen ja sain maksaa sen rauhassa kotona verkkopankissa. Tapaan nykyisen terapeuttini enää kaksi kertaa, joten uutta pitäisi alkaa etsiä. Reilun vuoden kuluttua 2018 alusta lähtien saan onneksi vihdoin uudestaan Kelan taloudellista tukea terapiaan.
Millään en vaan näytä pystyvän nauttimaan matkasta, vaan mieleni jatkaa sitten kun -ajattelua. Sitten kun minulla on paljon rahaa, sitten kun sairauteni eivät enää oireile. Luultavasti kumpikaan noista ei koskaan toteudu. Suomen syksystä ja talvesta en ainakaan pääse eroon muuta kuin muuttamalla ulkomaille, ja se ei muista syistä ole suunnitelmissani. Jos minua haluaa ärsyttää, niin kannattaa sanoa pirtsakasti: "mutta syksyllähän on niin kaunista kun on ruska ja talvella on ihana polttaa kynttilöitä ja juoda kaakaota." Kiitos informaatiosta! Tekisi mieli panna pussi päähän, ettei muiden tarvitsisi kärsiä mielialastani. Eilenkin huomasin, miten anoppinikin huomasi taas, että en saa edes yhtä hymyä muodostettua, mutta ei hän kehdannut tai halunnut kysyä siitä.
keskiviikko 27. heinäkuuta 2016
maanantai 11. heinäkuuta 2016
Parempaa
Olen voinut nyt reilun kuukauden ajan paremmin kuin edelliset yhdeksän kuukautta. Ero sairauslomaa edeltäviin viikkoihin on valtava. Olen pystynyt keskittymään, hymyilemään ja nauttimaan. Tulokseni masennuskysely BDI:stä ovat laskeneet toukokuusta heinäkuuhun 36 pisteestä 18:aan eli vaikeasta masennuksesta keskivaikean masennuksen alarajalle. Suurin syy tähän on Librax, joka on vähentänyt suolistovaivojani noin puoleen siitä, mitä ne ovat pahimmillaan olleet. Sairauslomaa edeltävät viikot ovat mielessäni pelkkää sumua ja tuskaa. Tuntuu tietysti aika katkeralta, että vasta nyt 12 vuoden sairastamisen jälkeen sain kuulla Libraxista, vaikka se on ollut markkinoilla vuosikymmeniä. Olen kuitenkin ollut tekemisissä lääkäreiden kanssa joka vuosi. Työterveyslääkärini mukaan Libraxkaan ei toimi kaikilla.
Libraxia saa käyttää kerrallaan vain korkeintaan 8–12 viikkoa riippuvuuden ehkäisemiseksi ja se pitää lopettaa vähitellen vieroitusoireiden välttämiseksi. Työterveyslääkärini mukaan viikon tauko kerrallaan riittää ja sitten lääkettä voi taas syödä sen 12 viikkoa ennen seuraavaa viikon taukoa. Se on kolmiolääke eli sen kanssa ei voi juoda alkoholia eikä ajaa autoa ja se aiheuttaa väsymystä. Otan kuitenkin sata kertaa mieluummin väsymyksen kuin jatkuvan kivun, turvotuksen, kuvotuksen yms. Kun olen juonut alkoholia ja jättänyt siksi Libraxin ottamatta, niin vatsavaivat ovatkin olleet heti taas kamalat. Riippuvuuden riski suurenee annoksen suurenemisen ja hoidon keston pitenemisen myötä, joten olisi tietysti hyvä, jos joskus voin luopua siitä. Olen nyt syönyt Libraxia reilut kahdeksan viikkoa.
Aloitin kesäkuussa psykiatrian poliklinikan arviossa työterveyslääkärin lähetteellä tarkoituksena saada keskusteluapua ja konsultaatiota mahdollisesta mielialalääkkeen vaihtamisesta. Psykoterapeuttini on kesälomalla eri aikaan kuin minä, joten terapiassa tulee 8 viikon tauko. Poliklinikalta ei kuulemma mitään säännöllistä keskusteluapua saa arviointijakson jälkeen, joten minun täytyy odottaa se 1,5 vuotta pääsemistä uudestaan Kela-terapiaan. Jos sitten olen vielä sen tarpeessa. Minun on kyllä hyvin vaikea kuvitella, etten olisi.
Aiomme alkaa hankkia lasta vuoden kuluttua. Siihen liittyen olen jo alkanut ahdistella itseäni pohtimalla lääkkeiden vs. lääkkeettömyyden vaikutuksia sikiöön. Libraxin käyttöä ei suositella raskauden eikä imetyksen yhteydessä, ja pari viikkoa sitten luin Hesarista, että tutkimusten mukaan mielialalääkkeidenkin käyttö raskauden aikana vaikuttaa vauvan aivotoimintaan. Ei niin, että siitä tulee nero. Toisaalta tutkimusten mukaan myös äidin raskaudenaikainen masennus ja ahdistus yms. voivat aiheuttaa lapselle myöhemmin käytöshäiriöitä ja tarkkaavaisuusongelmia yms. Näistäkö minun (tai siis meidän) pitää valita? Eihän minulla ole hajuakaan siitä, miten raskaus vaikuttaa psyykkeeseeni ja ärtyvän suolen oireyhtymääni. Voi olla, että olen koko 9 kuukautta onneni kukkuloilla tai yhtä hyvin saatan kärsiä hirveästä ahdistuksesta, masennuksesta ja pelkotiloista.
Toinen ajatteluuni, itsetuntooni ja mielialaani vaikuttanut tekijä on ollut viime viikkoina Instagramin, Pinterestin ja Twitterin #bodypositivity-liike. Bongasin sen joskus kesäkuun puolivälissä. Ja tietysti Girls-sarjan 5. tuotantokausi! Mainitsin muutamalle puolitutulle kesäkuussa, että painoin muutama vuosi sitten 20 kiloa vähemmän kuin nyt, ja he olivat aivan ihmeissään. Samoin ystäväni, johon tutustuin vajaat kolme vuotta sitten, oli vaikea uskoa sitä todeksi. En kuulemma ole vieläkään lihava. Se on ihanaa kuulla mutta yleensä vaikeaa uskoa, kun ääni päässä ivaa, että eihän ihminen voi olla tulematta lihavaksi, jos lihoo 20 kiloa. #bodypositivity on auttanut minua kuitenkin uskomaan ja ajattelemaan, että olen hyvä ja hyvännäköinen tällaisena.
sunnuntai 19. kesäkuuta 2016
Lempikuvataiteilijoitani
▪ Ilkka Lammi
▪ Carl Larsson
▪ Yvan Rodic
▪ Lauren Greenfield
▪ Timo Utterström
▪ Anne Geddes
▪ Marko Vuorinen
▪ Isaac Madera
▪ Alejandro Lorenzo
▪ Jiri Geller
▪ Jani Leinonen
▪ Pasquale Mazzullo
▪ Yvan Rodic
▪ Linnea Frank
▪ Jamie McCartney
▪ Jani Tolin
▪ Herra Ylppö
▪ Nathalie Rattner
▪ Serena Star
▪ Kirsti Puhakka
▪ Miina Savolainen
▪ Nicholas Maggio
▪ Mode 2
▪ Joanna Kustra
▪ Jenni “Rita Hill” Ritamäki
▪ Kaija Papu
▪ Robert Mapplethorpe
▪ Nana Simelius
▪ Alisa Verner
▪ Touko Hujanen
▪ Nelly Tatti
▪ Corwin Prescott
▪ Robert Alvarado
▪ Maija Tammi
▪ Meri Björn
▪ Antti Ekola
▪ Nadi Hammouda
▪ Meeri Koutaniemi
▪ Michael Elmgreen & Ingar Dragset
▪ Banksy
▪ Tiina Heiska
▪ Sonja Salomäki
▪ Claude Monet
▪ Anna Tuori
▪ Richard Hamilton
▪ Britt Marie Trensmar
▪ Mari Kasurinen
▪ Marja Mattlar
▪ Cia Karlsson
▪ Sirpa Alalääkkölä
▪ Minna L. Immonen
▪ Touko Laaksonen
▪ Gil Elvgren
▪ Olivia De Berardinis
▪ Vivian Maier
▪ Helmut Newton
▪ Martta Wendelin
▪ Henri Cartier-Bresson
▪ Albert Edelfelt
▪ Tamara Piilola
▪ Duane Bryers
▪ Alexei Bazanov
▪ Lili Zoe Ermezei
▪ Banksy
▪ Seth Globepainter
▪ Carl Larsson
▪ Yvan Rodic
▪ Lauren Greenfield
▪ Timo Utterström
▪ Anne Geddes
▪ Marko Vuorinen
▪ Isaac Madera
▪ Alejandro Lorenzo
▪ Jiri Geller
▪ Jani Leinonen
▪ Pasquale Mazzullo
▪ Yvan Rodic
▪ Linnea Frank
▪ Jamie McCartney
▪ Jani Tolin
▪ Herra Ylppö
▪ Nathalie Rattner
▪ Serena Star
▪ Kirsti Puhakka
▪ Miina Savolainen
▪ Nicholas Maggio
▪ Mode 2
▪ Joanna Kustra
▪ Jenni “Rita Hill” Ritamäki
▪ Kaija Papu
▪ Robert Mapplethorpe
▪ Nana Simelius
▪ Alisa Verner
▪ Touko Hujanen
▪ Nelly Tatti
▪ Corwin Prescott
▪ Robert Alvarado
▪ Maija Tammi
▪ Meri Björn
▪ Antti Ekola
▪ Nadi Hammouda
▪ Meeri Koutaniemi
▪ Michael Elmgreen & Ingar Dragset
▪ Banksy
▪ Tiina Heiska
▪ Sonja Salomäki
▪ Claude Monet
▪ Anna Tuori
▪ Richard Hamilton
▪ Britt Marie Trensmar
▪ Mari Kasurinen
▪ Marja Mattlar
▪ Cia Karlsson
▪ Sirpa Alalääkkölä
▪ Minna L. Immonen
▪ Touko Laaksonen
▪ Gil Elvgren
▪ Olivia De Berardinis
▪ Vivian Maier
▪ Helmut Newton
▪ Martta Wendelin
▪ Henri Cartier-Bresson
▪ Albert Edelfelt
▪ Tamara Piilola
▪ Duane Bryers
▪ Alexei Bazanov
▪ Lili Zoe Ermezei
▪ Banksy
▪ Seth Globepainter
tiistai 7. kesäkuuta 2016
Työpaikka
Voin ilokseni todeta, että minulla on ollut kahden viikon ajan vähemmän suolistovaivoja. Toki yksittäisiä tuskan päiviä on ollut eikä täysin oireetonta päivää ole näkynyt, mutta muutos parempaan on kuitenkin selkeä. En keksi sille muuta syytä kuin Librax-lääkkeen, jota olen kuukauden verran syönyt. Ensimmäisten kahden viikon ajan se ei tuntunut auttavan, mutta sitten aloin huomata muutoksen. 12 vuoden kärsimyksen jälkeen on siis löytynyt ensimmäinen lääkevalmiste, joka ehkä auttaa minua edes jonkin verran. Ei sillä, onhan näitä parempia kausia ollut ennenkin, ja puhun nyt tosiaan kahdesta viikosta, en kuukausista saati vuosista. Että en nyt ole tässä IBS:n hautajaisia järjestämässä tai luule pystyväni taas ryhtymään vaikka mihin vain jälleen kerran pettyäkseni. Ihan jalat maassa seuraan tilannetta.
Ilokseni voin kuitenkin todeta myös, että mielialani on kohonnut jonkin verran suolisto-oireiden vähennyttyä ja tietenkin se puolestaan tukee suoliston parempaa toimintaa. Itsetuhoisia ajatuksia on ollut vähän vähemmän ja olen jaksanut kokoaikaista työtä yllättävän hyvin. Toisaalta suolistovaivojen väheneminen saattaa olla hetkellistä ja johtua kokoaikaiseen työhön palaamiseen liittyvistä onnistumisen ja merkityksellisyyden tunteista. Tunnen itseni taas tärkeäksi ja tuottavaksi ihmiseksi, tasavertaiseksi muiden kanssa. Sain myös huomata, että monet työtoverini ilahtuivat paluustani.
Päätin olla sittenkin hakematta unelmatyöpaikkaa, joka mol.fi:ssä oli haussa. Hakuaika päättyi tänään. Joka päivä olen asiaa pohtinut ja joka päivä olen tullut varmemmaksi siitä, etten halua luopua nykyisistä asiakkaistani ja että haluan tulla nykyisen työni asiantuntijaksi, ennen kuin vaihdan uuteen. Kun ajan myötä minun ja asiakkaideni välille on alkanut vihdoin muodostua luottamuksellinen suhde, työhön tulee valtavasti lisää mielekkyyttä ja merkitystä. Minusta tulee asiakkaalle henkilökohtaisella tasolla tärkeä, eikä vain joku joka vuosi vaihtuva viranomainen, joka tekee päätöksiä papereiden perusteella. Ilmeisesti sitä vaan pitää jaksaa kärsivällisesti odottaa, koska resurssit eivät riitä asiakkaiden tapaamiseen tarpeeksi usein.
Lisäksi yksikköni uusi johtaja on lähestulkoon luvannut, että kaikkien sosiaalityöntekijöiden palkkoja korotetaan lähiaikoina. Se on tietysti vähän pakko, kun muilla työnantajilla palkat ovat vastaavissa tehtävissä korkeammat, eikä lähes kukaan uuden lain puitteissa tarpeeksi pätevä hae meille töihin. Ulkopuolisen silmissä päätökseni olla hakematta uutta duunia kaiken uupumuksen ja ahdistuksen jälkeen on varmaan tyhmä, mutta seison sen takana sataprosenttisesti. Työpaikan vaihtaminen ei yksinkertaisesti tunnu tällä hetkellä hyvältä ja oikealta ratkaisulta. En pysty enkä halua toimia vastoin intuitiotani.
Tänään tuli taas puhelimessa täyslaidallinen vittua ja saatanaa ja perkelettä ja paskaa eräältä asiakkaalta. Ja apinakin kuulemma olen. Hänen mielestään syyllinen hänen huumeiden käyttöönsä olen minä. En ahdistunut puhelusta, päin vastoin. Tunsin mielihyvää oikeassa olemisesta ja siitä, että jos jatkan tässä työssä vielä pitkään, hän ja/tai hänen läheisensä kiittää minua vielä joku päivä. Hänen kielenkäyttönsä lähinnä nauratti, tuntui kuin olisin keskellä sketsiä. Ja yksi asia, mikä nykyisessä työssäni toimii hyvin ja tekee työstä mielekästä, on asiakasasioiden jakaminen työtovereiden kanssa. Tuokin puhelu olisi voinut jäädä vaivaamaan, jos en olisi voinut käydä kertomassa ja keskustelemassa siitä kollegojeni kanssa vielä samana päivänä.
Ilokseni voin kuitenkin todeta myös, että mielialani on kohonnut jonkin verran suolisto-oireiden vähennyttyä ja tietenkin se puolestaan tukee suoliston parempaa toimintaa. Itsetuhoisia ajatuksia on ollut vähän vähemmän ja olen jaksanut kokoaikaista työtä yllättävän hyvin. Toisaalta suolistovaivojen väheneminen saattaa olla hetkellistä ja johtua kokoaikaiseen työhön palaamiseen liittyvistä onnistumisen ja merkityksellisyyden tunteista. Tunnen itseni taas tärkeäksi ja tuottavaksi ihmiseksi, tasavertaiseksi muiden kanssa. Sain myös huomata, että monet työtoverini ilahtuivat paluustani.
Päätin olla sittenkin hakematta unelmatyöpaikkaa, joka mol.fi:ssä oli haussa. Hakuaika päättyi tänään. Joka päivä olen asiaa pohtinut ja joka päivä olen tullut varmemmaksi siitä, etten halua luopua nykyisistä asiakkaistani ja että haluan tulla nykyisen työni asiantuntijaksi, ennen kuin vaihdan uuteen. Kun ajan myötä minun ja asiakkaideni välille on alkanut vihdoin muodostua luottamuksellinen suhde, työhön tulee valtavasti lisää mielekkyyttä ja merkitystä. Minusta tulee asiakkaalle henkilökohtaisella tasolla tärkeä, eikä vain joku joka vuosi vaihtuva viranomainen, joka tekee päätöksiä papereiden perusteella. Ilmeisesti sitä vaan pitää jaksaa kärsivällisesti odottaa, koska resurssit eivät riitä asiakkaiden tapaamiseen tarpeeksi usein.
Lisäksi yksikköni uusi johtaja on lähestulkoon luvannut, että kaikkien sosiaalityöntekijöiden palkkoja korotetaan lähiaikoina. Se on tietysti vähän pakko, kun muilla työnantajilla palkat ovat vastaavissa tehtävissä korkeammat, eikä lähes kukaan uuden lain puitteissa tarpeeksi pätevä hae meille töihin. Ulkopuolisen silmissä päätökseni olla hakematta uutta duunia kaiken uupumuksen ja ahdistuksen jälkeen on varmaan tyhmä, mutta seison sen takana sataprosenttisesti. Työpaikan vaihtaminen ei yksinkertaisesti tunnu tällä hetkellä hyvältä ja oikealta ratkaisulta. En pysty enkä halua toimia vastoin intuitiotani.
Tänään tuli taas puhelimessa täyslaidallinen vittua ja saatanaa ja perkelettä ja paskaa eräältä asiakkaalta. Ja apinakin kuulemma olen. Hänen mielestään syyllinen hänen huumeiden käyttöönsä olen minä. En ahdistunut puhelusta, päin vastoin. Tunsin mielihyvää oikeassa olemisesta ja siitä, että jos jatkan tässä työssä vielä pitkään, hän ja/tai hänen läheisensä kiittää minua vielä joku päivä. Hänen kielenkäyttönsä lähinnä nauratti, tuntui kuin olisin keskellä sketsiä. Ja yksi asia, mikä nykyisessä työssäni toimii hyvin ja tekee työstä mielekästä, on asiakasasioiden jakaminen työtovereiden kanssa. Tuokin puhelu olisi voinut jäädä vaivaamaan, jos en olisi voinut käydä kertomassa ja keskustelemassa siitä kollegojeni kanssa vielä samana päivänä.
Ajankäyttö
Hain pari viikkoa sitten kaikki 14 päiväkirjaani varastosta vanhempieni luota. Olen tosi onnellinen siitä, että olen kirjoittanut päiväkirjaa ala-asteikäisestä lähtien ja että kaikki päiväkirjani ovat tallessa. Mikä aarreaitta! Varsinkin, kun en tosiaan muista paljonkaan yksittäisiä asioita ja tilanteita elämästäni ennen yläastetta. Kolmeen vuoteen en ole kirjoittanut päiväkirjaa, mutta saman asian on ajanut nyt vuoden verran tämä blogi. En ole vielä saanut aikaiseksi lukea päiväkirjojani, koska haluaisin tehdä sen kokonainen kirja kerrallaan rauhassa, kiireettä ja keskeytyksettä. Rauhassa syventyen ja eläytyen niihin kokemuksiin, tunteisiin ja ajatuksiin, jotka ovat olleet minulle joskus ajankohtaisia, voimakkaita ja tärkeitä. Osa on varmasti sitä edelleen. Hmm, milloinkohan sellainen pitkä, rauhallinen hetki olisi tarjolla..?
Meillä (minulla ja puolisollani) on jo kesän kaikki viikonloput yhtä lukuun ottamatta ohjelmoitu niin, että joka lauantaille ja sunnuntaille on ainakin jokin meno. Joitain lauantaita puolisoni on poikkeuksellisesti töissä voidakseen olla pidempään mökillä. Toisaalta täyteen buukattu kesä ahdistaa, mutta vielä ahdistavampaa minulle olisi päinvastainen tilanne. Kesä on lempivuodenaikani, ja minulla on aina pitkä lista asioita, jotka haluaisin tehdä tai mitä ylipäänsä voi tehdä vain kesällä. Ja kesä on helvetin lyhyt: kahdeksan viikonloppua plus elokuu, jonka olemme kokonaisuudessaan ulkomailla ja mökillä. Onneksi toukokuu oli tänä vuonna poikkeuksellisen lämmin, aurinkoinen ja sadeton. Tietysti rakkaan Suomen ei-niin-rakas ilmasto saattaa taas heittää paskaa niskaan ja muuttaa kesäsuunnitelmia ihmisen puolesta.
Vaikka ulkona on valoisaa jo aamuyöstä, herääminen ja sängystä nouseminen on minulle edelleen erittäin vaikeaa. Pahimmillaan jouduin menemään yhtenä aamuna taksilla töihin, kun nukuin ties kuinka monetta kertaa pommiin ja heräsin 20 min ennen kokouksen alkua. Myöhästyin lopulta onneksi vain 10 min. Eräänä toisena yönä näin taas niin hirveitä painajaisia, että en pystynyt nousemaan herätyskellon soidessa. En varmasti suoriutuisi työstä, jossa työaika ei olisi joustava. Kun nukun pommiin, teen vain pakolliset aamutoimet. Annan kissallemme ruokaa ja vettä, pukeudun ja laitan ripsiväriä, otan lääkkeeni sokerittoman mehulasillisen kera ja petaan sängyn.
Meillä (minulla ja puolisollani) on jo kesän kaikki viikonloput yhtä lukuun ottamatta ohjelmoitu niin, että joka lauantaille ja sunnuntaille on ainakin jokin meno. Joitain lauantaita puolisoni on poikkeuksellisesti töissä voidakseen olla pidempään mökillä. Toisaalta täyteen buukattu kesä ahdistaa, mutta vielä ahdistavampaa minulle olisi päinvastainen tilanne. Kesä on lempivuodenaikani, ja minulla on aina pitkä lista asioita, jotka haluaisin tehdä tai mitä ylipäänsä voi tehdä vain kesällä. Ja kesä on helvetin lyhyt: kahdeksan viikonloppua plus elokuu, jonka olemme kokonaisuudessaan ulkomailla ja mökillä. Onneksi toukokuu oli tänä vuonna poikkeuksellisen lämmin, aurinkoinen ja sadeton. Tietysti rakkaan Suomen ei-niin-rakas ilmasto saattaa taas heittää paskaa niskaan ja muuttaa kesäsuunnitelmia ihmisen puolesta.
Vaikka ulkona on valoisaa jo aamuyöstä, herääminen ja sängystä nouseminen on minulle edelleen erittäin vaikeaa. Pahimmillaan jouduin menemään yhtenä aamuna taksilla töihin, kun nukuin ties kuinka monetta kertaa pommiin ja heräsin 20 min ennen kokouksen alkua. Myöhästyin lopulta onneksi vain 10 min. Eräänä toisena yönä näin taas niin hirveitä painajaisia, että en pystynyt nousemaan herätyskellon soidessa. En varmasti suoriutuisi työstä, jossa työaika ei olisi joustava. Kun nukun pommiin, teen vain pakolliset aamutoimet. Annan kissallemme ruokaa ja vettä, pukeudun ja laitan ripsiväriä, otan lääkkeeni sokerittoman mehulasillisen kera ja petaan sängyn.
maanantai 30. toukokuuta 2016
Fyysinen hyvinvointi
Ranteeni parani tasan kolme viikkoa sitten, mutta viime viikolla se alkoi taas vihoitella polkupyöräillessäni. Polkupyöräily on ihanaa! Oi jos asuisimme läpi-vuoden-lämpimässä ilmastossa, niin pyöräilisin aina. Tosin pyöräilykin on toisinaan vatsavaivojen takia liian tuskallista. On ollut ihanaa treenata käsiä, rintalihaksia ja olkapäitä ja käydä taas jumpissa ranteen parannuttua. Tunnen kehoni jälleen kokonaiseksi, tasapainoisemmaksi ja voimakkaammaksi, vaikka edelleen enimmäkseen inhoan sitä.
Olen syönyt muutaman viikon työterveyslääkäriltä reseptillä saamaani suoliston lihasten rentoutumista edistävää Librax-kolmiolääkettä pari kertaa päivässä. En toki varmaksi tiedä, johtuuko se lääkkeestä, mutta vatsavaivat ovat hiukan vähentyneet. Ajattelen, että ennen hyvät vatsalihakseni ovat heikentyneet ja piiloutuneet rasvamassan alle osittain siksi, että suoliston kipuillessa ja vatsan ollessa turvoksissa vatsalihaksia ja keskivartaloa on vaikeaa ja usein mahdotonta jännittää ja hallita. Se tekee monista liikuntalajeista ja liikkeistä hankalia, tehottomia ja kivuliaita. Lihakset ja koordinaatio kehittyvät vain, jos lihaksia pystyy jännittämään ja hallitsemaan. Kipu on siedettävämpää, kun vatsa on mahdollisimman rentona. Toisaalta liikunta liikuttaa myös suolikaasuja eteenpäin ja ulos suolistosta.
Vatsani pömpöttää nykyään koko ajan niin, että tekisi mieli pukeutua kaapuun. En yhtään ihmettele, jos joku luulee minun olevan raskaana. En ole. Olen vain turvonnut läski. Kyllä, haluaisin käyttää ihania farkkuja ja muita housuja ja shortseja! Moneen vuoteen en ole pystynyt pitämään kuin legginsejä, sukkahousuja, trikoohameita ja mekkoja. Kaikki alaosat, joissa ei ole joustavaa vyötäröä, sattuvat, puristavat ja ahdistavat sietämättömästi. Tiukoissa, joustamattomasta kankaasta tehdyissä housuissa on myös hankala piereskellä. Vatsakipu ja turvotus ulottuvat usein rinnasta jalkoväliin asti, koko keskivartalo on poissa pelistä. Monilla ihmisillä ärtyvän suolen oireyhtymään liittyy myös pahoinvoinnin ja kuvotuksen tunne. Siitä olen kärsinyt vasta pari vuotta ja yleensä se ilmenee ainakin pari kertaa viikossa. Tässä yhteydessä tarkoitan suolistosta peräisin olevaa kuvotuksen tunnetta, en bulimista, psyykkisestä ahdistuksesta johtuvaa oksettavaa oloa.
Tapasin toukokuussa sukulaistytön, joka sairastaa vaikeaa anoreksiaa. Kun näin hänen puhuvan vanhempiensa kanssa, minut yllätti itku. Yhtäkkiä tunsin niin voimakkaasti sen, mitä tunsin sairastaessani itse ja asuessani vielä vanhempieni luona. Se valtava syyllisyyden ja epäonnistumisen kokemus, suru ja huono omatunto, itseviha ja pakkoajatukset. Se, ettei halunnut aiheuttaa huolta mutta ei voinut mitään sille, että aiheutti. Onneksi minulla oli päässä aurinkolasit, joiden taakse pystyin kyyneleeni piilottamaan. Etukäteen ajattelin voivani luontevasti keskustella sukulaistyttöni kanssa parantuneen ihmisen roolista käsin, mutta hänen lähellään olin yhtäkkiä aivan lukossa. Pystyin niin samaistumaan siihen tunteeseen, että kukaan ei ymmärrä, vaikka kaikki yrittävät. Pelkäsin sanovani jotain, mikä vain pahentaa hänen oloaan - saa hänet tuntemaan vieläkin suurempaa syyllisyyttä tai ulkopuolisuutta.
Olen syönyt muutaman viikon työterveyslääkäriltä reseptillä saamaani suoliston lihasten rentoutumista edistävää Librax-kolmiolääkettä pari kertaa päivässä. En toki varmaksi tiedä, johtuuko se lääkkeestä, mutta vatsavaivat ovat hiukan vähentyneet. Ajattelen, että ennen hyvät vatsalihakseni ovat heikentyneet ja piiloutuneet rasvamassan alle osittain siksi, että suoliston kipuillessa ja vatsan ollessa turvoksissa vatsalihaksia ja keskivartaloa on vaikeaa ja usein mahdotonta jännittää ja hallita. Se tekee monista liikuntalajeista ja liikkeistä hankalia, tehottomia ja kivuliaita. Lihakset ja koordinaatio kehittyvät vain, jos lihaksia pystyy jännittämään ja hallitsemaan. Kipu on siedettävämpää, kun vatsa on mahdollisimman rentona. Toisaalta liikunta liikuttaa myös suolikaasuja eteenpäin ja ulos suolistosta.
Vatsani pömpöttää nykyään koko ajan niin, että tekisi mieli pukeutua kaapuun. En yhtään ihmettele, jos joku luulee minun olevan raskaana. En ole. Olen vain turvonnut läski. Kyllä, haluaisin käyttää ihania farkkuja ja muita housuja ja shortseja! Moneen vuoteen en ole pystynyt pitämään kuin legginsejä, sukkahousuja, trikoohameita ja mekkoja. Kaikki alaosat, joissa ei ole joustavaa vyötäröä, sattuvat, puristavat ja ahdistavat sietämättömästi. Tiukoissa, joustamattomasta kankaasta tehdyissä housuissa on myös hankala piereskellä. Vatsakipu ja turvotus ulottuvat usein rinnasta jalkoväliin asti, koko keskivartalo on poissa pelistä. Monilla ihmisillä ärtyvän suolen oireyhtymään liittyy myös pahoinvoinnin ja kuvotuksen tunne. Siitä olen kärsinyt vasta pari vuotta ja yleensä se ilmenee ainakin pari kertaa viikossa. Tässä yhteydessä tarkoitan suolistosta peräisin olevaa kuvotuksen tunnetta, en bulimista, psyykkisestä ahdistuksesta johtuvaa oksettavaa oloa.
Tapasin toukokuussa sukulaistytön, joka sairastaa vaikeaa anoreksiaa. Kun näin hänen puhuvan vanhempiensa kanssa, minut yllätti itku. Yhtäkkiä tunsin niin voimakkaasti sen, mitä tunsin sairastaessani itse ja asuessani vielä vanhempieni luona. Se valtava syyllisyyden ja epäonnistumisen kokemus, suru ja huono omatunto, itseviha ja pakkoajatukset. Se, ettei halunnut aiheuttaa huolta mutta ei voinut mitään sille, että aiheutti. Onneksi minulla oli päässä aurinkolasit, joiden taakse pystyin kyyneleeni piilottamaan. Etukäteen ajattelin voivani luontevasti keskustella sukulaistyttöni kanssa parantuneen ihmisen roolista käsin, mutta hänen lähellään olin yhtäkkiä aivan lukossa. Pystyin niin samaistumaan siihen tunteeseen, että kukaan ei ymmärrä, vaikka kaikki yrittävät. Pelkäsin sanovani jotain, mikä vain pahentaa hänen oloaan - saa hänet tuntemaan vieläkin suurempaa syyllisyyttä tai ulkopuolisuutta.
sunnuntai 29. toukokuuta 2016
Paluu kokoaikatyöhön
Niin paljon asioita, joista haluaisin kirjoittaa, mutta aika ja energiani eivät riitä. On helpompi vain uppoutua selailemaan somea tai Youtubea, lukea lehtiä ja katsoa telkkaria. Tai nukkua. Olen huomannut, että hereillä ollessani ainoa tilanne, jossa pystyn olemaan rentona ja unohtamaan kaikki ikävät asiat niin fyysisesti kuin psyykkisestikin, on se, kun katson jotain hyvää tv-sarjaa. Hyvä tarkoittaa joko hauskaa tai jännittävää tai kumpaakin yhtaikaa. Nukkuessakaan en tosin ilmeisesti aina rentoudu ja ajattele kissanpentuja, koska edelleen olen nähnyt usein ahdistavia painajaisunia - selvästi enemmän nyt, kun olen palannut töihin, kuin sairausloman aikana. Viime aikoina vatsavaivani ovat onneksi yleensä helpottaneet aamuun mennessä, vaikkakin yön aikana saatan niihin herätä.
Ärtymyksestäni, masentuneisuudestani ja väsymyksestäni huomaa, että olen palannut sairauslomalta töihin, vaikka vain 60-prosenttiseen työaikaan eli reiluun 22 tuntiin viikossa. Osa-aikatyötä ei ole jäljellä enää kuin kaksi päivää, kesäkuun alusta jatkan täyttä työpäivää. Kestän ajatuksen vain sen avulla, että elokuussa vietän neljä viikkoa kesälomaa. Tämä 60-prosenttinen työaika ei ole sinänsä ajanut asiaansa, että asiakasmääräni on ollut 100-prosenttinen. Ei sillä, että siinä olisi mitään yllättävää, kun tietää nykyisen työelämän ja varsinkin julkisen sektorin työn pelisäännöt. Niistä puheenolleen, tässä hassunhauska juttu taas työpaikaltani: esimiehet ovat mainostaneet meille koko kevään, että saamme yhden (hei wau!) kesätyöntekijän, joka on meitä varten ihan ekstraresurssina eli voi tehdä meidän paperitöitä ja sen sellaista työkuorman helpottamiseksi. No, kappas vaan tällä viikolla ilmeni, että tämä "kesätyöntekijä" tulikin erään pois lähteneen työntekijän paikalle eli että hänellä on ihan oma asiakaskunta vastuullaan. Mitä vittua?!?
Mietin, mikä olisi sellainen ammatti, josta ei tulisi lainkaan stressiä ja jossa ei oikeastaan edes voisi ylikuormittua. Keksin yhden ja se on henkilökohtainen avustaja. Siinä työntekijällä on vain yksi asiakas eikä työstä tarvitse käsittääkseni tehdä mitään raportteja kellekään. Toki asiakkaita voisi olla muutamakin tai ainakin pari, jos toimisi osa-aikaisesti useamman ihmisen avustajana. Rästitöitä ei voi kertyä, koska työ on vain toisen kanssa tekemistä ja olemista, arjen elämistä. Se voi toki olla rankkaa henkisesti asiakkaasta riippuen. Henkilökohtaisena avustajana voisi saada palkkaa mm. teatterissa, ravintoloissa ja elokuvissa käymisestä, ruoanlaitosta, kirjojen lukemisesta ja kävelylenkeistä. Toki se olisi muiden mielestä korkeakoulutukseni hukkaan heittämistä, mutta tärkeintähän on oma hyvinvointini. Omasta näkökulmastani löydän kolme mahdollista estettä henkilökohtaisena avustajana työskentelemiseen: a) se olisi todennäköisesti vuorotyötä, b) palkka on huomattavasti huonompi kuin esimerkiksi nykyisessä työssäni ja c) suolistosairauteni saattaisi tehdä siinäkin työssä jaksamisen ja suoriutumisen mahdottomaksi. Pohdin myös sitä, että se, ettei työhön liittyisi kirjoittamista ja raportoimista minimoisi stressin, mutta toisaalta kirjoittamisessa olen tosi hyvä ja nautin siitä. Sosiaalityössä ongelma on ollut se, etten saisi kirjoittaa niin hyvin, kuin osaan ja haluaisin, koska aikaresurssi on rajallinen ja muistakin tehtävistä olisi suoriuduttava. Onkin herättänyt aika hämmentäviä ja ristiriitaisia tunteita, kun samassa keskustelussa esimieheni on kehunut kirjauksiani ja kehottanut minua kirjoittamaan niukemmin eli huonommin.
Aloin töihin palattuani pohtimaan jopa osatyökyvyttömyyseläkkeen mahdollisuutta. Eläke on harhaanjohtava termi tässä yhteydessä, koska sen myöntämistä arvioidaan joka vuosi uudestaan eli se myönnetään vain vuodeksi kerrallaan. Oletan, että ärtyvän suolen oireyhtymän (IBS) perusteella kukaan ei ole sitä edes hakenut tai ainakaan saanut, mutta masennuksen ja muiden mielenterveysongelmien perusteella tietenkin on. Olen tästä pohdinnastani kertonut ennen tätä postausta vain työterveyslääkärilleni ja yhdelle ystävälleni. Lääkäri suhtautui ajatukseen neutraalisti, jopa hieman kannustavasti sanoen, että voihan sitä hakea. Tietysti tuloni laskisivat, mikä tuntuu ylitsepääsemättömän masentavalta ja ahdistavalta, koska tähänkin asti kuukausipalkkani kuluu kuukaudessa tai korkeintaan pystyn säästämään johonkin ulkomaanmatkaan. Onneksi opintotuen perintä sentään loppuu heinäkuun jälkeen! Tiedän, että kuulostaa naurettavalta valittaa rahahuolista, kun saa toistaiseksi yli 2000 euroa kuussa käteen, mutta kyse on siitä, mihin elintasoon on tottunut. Olen täysin tietoinen niistä monista menoista, jotka eivät ole pakollisia ja joista voisin periaatteessa säästää, mutta olen hedonistinen ja kärsimätön ihminen nykyään.
Olen seurannut avoimia työpaikkoja mol.fi:stä jo pari kuukautta, mutta en ole läheskään täysillä mukana ajatuksessa vaihtaa työpaikkaa. Siihen on neljä syytä: a) en ole varma, jaksaisinko opetella taas uutta työtä ja sopeutua uuteen työympäristöön; b) haluaisin perehtyä ja tulla asiantuntijaksi nykyisessä työssäni, ennen kuin taas vaihdan, ja se vaatii mielestäni vähimmillään kahden vuoden kokemuksen; c) suolistosairauteni ei ole paranemassa eikä stressittömämpi työ välttämättä riitä vähentämään oireita, ja d) sairastan edelleen masennusta ja ahdistuneisuushäiriötä. Minusta tuntuu, että hakemalla uutta työtä ikään kuin huijaisin tulevaa työnantajaani. Saadakseni paikan antaisin tietysti hakemuksessa ja haastattelussa itsestäni reippaan ja hyvinvoivan kuvan parhaani mukaan, mutta pian aloitettuani työt todellisuus valkenisi työnantajalle. Mietin myös sitä, että vaikka nykyinen esimieheni varmasti suostuisi suosittelijakseni, niin kokisiko hän moraaliseksi velvollisuudekseen kertoa suositusta kysyvälle työnantajalle viimeaikaisista terveysongelmistani. Enhän minäkään työnantajana haluaisi palkata ihmistä, joka onkin muutaman työpäivän jälkeen naama norsunvitulla ja joutuu sairauslomalle tai hakee osatyökyvyttömyyseläkettä.
Sairausloman loppua kohden itsemurha-ajatukseni vähenivät ja BDI-masennuskyselynkin tulos oli muutaman pisteen myönteisempi kuin sairausloman alussa (joskin viittasi edelleen vaikeaan masennukseen), mutta jo nyt neljä viikkoa 60-prosenttista työaikaa tehneenä huomaan itsetuhoisten ajatusten lisääntyneen. Kyllä se nyt vaan on niin, ettei joka päivä itsemurhasta fantasioiva ihminen ole työkykyinen - varsinkaan, jos työ on luonteeltaan sosiaalista. Vielä en ole siinä pisteessä mutta pelkään pahoin, että kuukauden päästä tilanne on toinen, koska työnkuvaan ja työmäärään ei ole tulossa helpotusta, vaan vaatimukset ovat päin vastoin kasvaneet entisestään.
Näistä kesän työkuukausista on tulossa rankkoja myös siksi, että työtiimini on näillä näkymin ainakin kesäkuun ajan kahta työntekijää eli melkein kolmasosaa vajaa. Uuden sosiaalihuoltolain vaatimukset siitä, miten paljon hakijalla on oltava sosiaalityön opintoja suoritettuna voidakseen työskennellä sosiaalityöntekijänä edes määräaikaisesti, kohottavat ehkä sosiaalityön imagoa, mutta samalla työntekijöiden saatavuus on hankaloitunut entisestään. Julkisella sektorilla hakijoita ei ole ollut ennenkään tarpeeksi ja nyt vielä vähemmän. Mielestäni olisi ollut kohtuullista, että tiettyjä opintoja ei vaadittaisi, jos hakijalla on tietty vuosimäärä kokemusta sosiaalityöntekijänä. Varsinkin kun ottaa huomioon, että sosiaalityöntekijän ammatista oppii mielestäni 90% käytännön työssä ja 10% tutkintokoulutuksessa. Vielä kuluvan vuoden loppuun asti ne nykyiset työntekijät, jotka eivät täytä uuden lain vaatimuksia, saavat jatkaa työssään. Kato käy, kun vuosi vaihtuu. Kokeneetkin työntekijät joutuvat lähtemään, jos eivät täytä tiettyjä opintovaatimuksia, ja tilalle tuskin tulee yhtä kokeneita.
Ärtymyksestäni, masentuneisuudestani ja väsymyksestäni huomaa, että olen palannut sairauslomalta töihin, vaikka vain 60-prosenttiseen työaikaan eli reiluun 22 tuntiin viikossa. Osa-aikatyötä ei ole jäljellä enää kuin kaksi päivää, kesäkuun alusta jatkan täyttä työpäivää. Kestän ajatuksen vain sen avulla, että elokuussa vietän neljä viikkoa kesälomaa. Tämä 60-prosenttinen työaika ei ole sinänsä ajanut asiaansa, että asiakasmääräni on ollut 100-prosenttinen. Ei sillä, että siinä olisi mitään yllättävää, kun tietää nykyisen työelämän ja varsinkin julkisen sektorin työn pelisäännöt. Niistä puheenolleen, tässä hassunhauska juttu taas työpaikaltani: esimiehet ovat mainostaneet meille koko kevään, että saamme yhden (hei wau!) kesätyöntekijän, joka on meitä varten ihan ekstraresurssina eli voi tehdä meidän paperitöitä ja sen sellaista työkuorman helpottamiseksi. No, kappas vaan tällä viikolla ilmeni, että tämä "kesätyöntekijä" tulikin erään pois lähteneen työntekijän paikalle eli että hänellä on ihan oma asiakaskunta vastuullaan. Mitä vittua?!?
Mietin, mikä olisi sellainen ammatti, josta ei tulisi lainkaan stressiä ja jossa ei oikeastaan edes voisi ylikuormittua. Keksin yhden ja se on henkilökohtainen avustaja. Siinä työntekijällä on vain yksi asiakas eikä työstä tarvitse käsittääkseni tehdä mitään raportteja kellekään. Toki asiakkaita voisi olla muutamakin tai ainakin pari, jos toimisi osa-aikaisesti useamman ihmisen avustajana. Rästitöitä ei voi kertyä, koska työ on vain toisen kanssa tekemistä ja olemista, arjen elämistä. Se voi toki olla rankkaa henkisesti asiakkaasta riippuen. Henkilökohtaisena avustajana voisi saada palkkaa mm. teatterissa, ravintoloissa ja elokuvissa käymisestä, ruoanlaitosta, kirjojen lukemisesta ja kävelylenkeistä. Toki se olisi muiden mielestä korkeakoulutukseni hukkaan heittämistä, mutta tärkeintähän on oma hyvinvointini. Omasta näkökulmastani löydän kolme mahdollista estettä henkilökohtaisena avustajana työskentelemiseen: a) se olisi todennäköisesti vuorotyötä, b) palkka on huomattavasti huonompi kuin esimerkiksi nykyisessä työssäni ja c) suolistosairauteni saattaisi tehdä siinäkin työssä jaksamisen ja suoriutumisen mahdottomaksi. Pohdin myös sitä, että se, ettei työhön liittyisi kirjoittamista ja raportoimista minimoisi stressin, mutta toisaalta kirjoittamisessa olen tosi hyvä ja nautin siitä. Sosiaalityössä ongelma on ollut se, etten saisi kirjoittaa niin hyvin, kuin osaan ja haluaisin, koska aikaresurssi on rajallinen ja muistakin tehtävistä olisi suoriuduttava. Onkin herättänyt aika hämmentäviä ja ristiriitaisia tunteita, kun samassa keskustelussa esimieheni on kehunut kirjauksiani ja kehottanut minua kirjoittamaan niukemmin eli huonommin.
Aloin töihin palattuani pohtimaan jopa osatyökyvyttömyyseläkkeen mahdollisuutta. Eläke on harhaanjohtava termi tässä yhteydessä, koska sen myöntämistä arvioidaan joka vuosi uudestaan eli se myönnetään vain vuodeksi kerrallaan. Oletan, että ärtyvän suolen oireyhtymän (IBS) perusteella kukaan ei ole sitä edes hakenut tai ainakaan saanut, mutta masennuksen ja muiden mielenterveysongelmien perusteella tietenkin on. Olen tästä pohdinnastani kertonut ennen tätä postausta vain työterveyslääkärilleni ja yhdelle ystävälleni. Lääkäri suhtautui ajatukseen neutraalisti, jopa hieman kannustavasti sanoen, että voihan sitä hakea. Tietysti tuloni laskisivat, mikä tuntuu ylitsepääsemättömän masentavalta ja ahdistavalta, koska tähänkin asti kuukausipalkkani kuluu kuukaudessa tai korkeintaan pystyn säästämään johonkin ulkomaanmatkaan. Onneksi opintotuen perintä sentään loppuu heinäkuun jälkeen! Tiedän, että kuulostaa naurettavalta valittaa rahahuolista, kun saa toistaiseksi yli 2000 euroa kuussa käteen, mutta kyse on siitä, mihin elintasoon on tottunut. Olen täysin tietoinen niistä monista menoista, jotka eivät ole pakollisia ja joista voisin periaatteessa säästää, mutta olen hedonistinen ja kärsimätön ihminen nykyään.
Olen seurannut avoimia työpaikkoja mol.fi:stä jo pari kuukautta, mutta en ole läheskään täysillä mukana ajatuksessa vaihtaa työpaikkaa. Siihen on neljä syytä: a) en ole varma, jaksaisinko opetella taas uutta työtä ja sopeutua uuteen työympäristöön; b) haluaisin perehtyä ja tulla asiantuntijaksi nykyisessä työssäni, ennen kuin taas vaihdan, ja se vaatii mielestäni vähimmillään kahden vuoden kokemuksen; c) suolistosairauteni ei ole paranemassa eikä stressittömämpi työ välttämättä riitä vähentämään oireita, ja d) sairastan edelleen masennusta ja ahdistuneisuushäiriötä. Minusta tuntuu, että hakemalla uutta työtä ikään kuin huijaisin tulevaa työnantajaani. Saadakseni paikan antaisin tietysti hakemuksessa ja haastattelussa itsestäni reippaan ja hyvinvoivan kuvan parhaani mukaan, mutta pian aloitettuani työt todellisuus valkenisi työnantajalle. Mietin myös sitä, että vaikka nykyinen esimieheni varmasti suostuisi suosittelijakseni, niin kokisiko hän moraaliseksi velvollisuudekseen kertoa suositusta kysyvälle työnantajalle viimeaikaisista terveysongelmistani. Enhän minäkään työnantajana haluaisi palkata ihmistä, joka onkin muutaman työpäivän jälkeen naama norsunvitulla ja joutuu sairauslomalle tai hakee osatyökyvyttömyyseläkettä.
Sairausloman loppua kohden itsemurha-ajatukseni vähenivät ja BDI-masennuskyselynkin tulos oli muutaman pisteen myönteisempi kuin sairausloman alussa (joskin viittasi edelleen vaikeaan masennukseen), mutta jo nyt neljä viikkoa 60-prosenttista työaikaa tehneenä huomaan itsetuhoisten ajatusten lisääntyneen. Kyllä se nyt vaan on niin, ettei joka päivä itsemurhasta fantasioiva ihminen ole työkykyinen - varsinkaan, jos työ on luonteeltaan sosiaalista. Vielä en ole siinä pisteessä mutta pelkään pahoin, että kuukauden päästä tilanne on toinen, koska työnkuvaan ja työmäärään ei ole tulossa helpotusta, vaan vaatimukset ovat päin vastoin kasvaneet entisestään.
Näistä kesän työkuukausista on tulossa rankkoja myös siksi, että työtiimini on näillä näkymin ainakin kesäkuun ajan kahta työntekijää eli melkein kolmasosaa vajaa. Uuden sosiaalihuoltolain vaatimukset siitä, miten paljon hakijalla on oltava sosiaalityön opintoja suoritettuna voidakseen työskennellä sosiaalityöntekijänä edes määräaikaisesti, kohottavat ehkä sosiaalityön imagoa, mutta samalla työntekijöiden saatavuus on hankaloitunut entisestään. Julkisella sektorilla hakijoita ei ole ollut ennenkään tarpeeksi ja nyt vielä vähemmän. Mielestäni olisi ollut kohtuullista, että tiettyjä opintoja ei vaadittaisi, jos hakijalla on tietty vuosimäärä kokemusta sosiaalityöntekijänä. Varsinkin kun ottaa huomioon, että sosiaalityöntekijän ammatista oppii mielestäni 90% käytännön työssä ja 10% tutkintokoulutuksessa. Vielä kuluvan vuoden loppuun asti ne nykyiset työntekijät, jotka eivät täytä uuden lain vaatimuksia, saavat jatkaa työssään. Kato käy, kun vuosi vaihtuu. Kokeneetkin työntekijät joutuvat lähtemään, jos eivät täytä tiettyjä opintovaatimuksia, ja tilalle tuskin tulee yhtä kokeneita.
lauantai 14. toukokuuta 2016
Ammattirooli
Kävin katsomassa kaverini kanssa Anna Paavilaisen Play rape -monologin. Oli huippuhyvä. Se avasi oven moneen tabuaiheeseen, paljon laajemmin kuin vain teatterimaailmassa tai seksuaaliseen väkivaltaan liittyen.
Niin kuin näyttelijöiden maailmassa sanotaan, työpäivän päätteeksi ei saa jäädä rooli päälle. Näytelmässä koetut raskaat ja ahdistavat tunteet pitää osata jättää teatterin lavalle. Tämä oletus pätee mielestäni mihin vaan muuhunkin työhön, erityisen hyvin sosiaali- ja terveysalalle. Yhteiskunnassa vallitsee täysin järjetön vaatimus ja oletus, että ammatillinen minä on täysin irrallinen ns. oikeasta minästä, siitä joka tuntee ja aistii koko kehollaan ja imee vaikutteita itseensä. Jos niin olisi, olisimme robotteja. Sitä, että jää rooli päälle eli että työasiat pyörivät mielessä ja painavat sydämessä vapaa-ajalla, pidetään osaamattomuutena ja epäammatillisena. Sehän on vain inhimillistä!
Eräs kollegani, joka on vaihtamassa työpaikkaa, kertoi, kuinka hänen olonsa on keventynyt päivä päivältä työsuhteen pian päättyessä. Hän ei ollut työtä tehdessään tajunnutkaan, kuinka raskasta se on ollut. Hän kuvaili käsittäneensä, että on käynyt asiakkaiden kautta muutamassa vuodessa läpi mm. useita avioeroja, kuolemia ja pahoinpitelyjä ja ottaneensa vastaan lukuisia uhkauksia. Ihmiselämän karut puolet sarjatulena. Toki hän ja me kaikki olemme itse alamme ja työpaikkamme valinneet, mutta jos työn todellisuuden saisi kokea jo opiskeluaikana, niin eihän tälle alalle kukaan täysjärkinen haluaisi. Kun työn imuun sitten solahtaa ja asiakkaisiin ja työyhteisöön syntyy vastuuta sisältäviä vuorovaikutussuhteita, lähteminen onkin vaikeaa.
Eräs toinen kollegani kuuluu siihen sosiaalityöntekijöiden vähemmistöön, jonka ihon alle työ ei pääse. Havaintojeni mukaan heitä lienee vain muutama prosentti, korkeintaan 10 koko ammattikunnasta. Hän ei koe ylikuormitusta, turhautumista tai ahdistusta eikä valtavan työmäärän aiheuttamaa kaaosta. Hän itse kertoi. Ihmettelin asiaa monta päivää ja koin valtavaa huonommuutta suhteessa häneen. Jos kaikki sosiaalityöntekijät olisivat hänen kaltaisiaan, niin ilmapiiri alalla olisi aivan toisenlainen. Puhuin asiasta esimieheni kanssa ja hän totesi, että ihmiset ovat temperamentiltaan ja luonteeltaan erilaisia ja kyseisellä kollegallani on toki myös pitkä kokemus työelämästä. Kokemus sinänsä ei mielestäni selitä asiaa, koska monet kymmeniä vuosia samaa työtä tehneet kokevat asiat saman tapaan kuin minä. Esimieheni totesi myös, että kyseinen kollegani tekee työnsä aina minimivaatimuksen mukaan eikä pyri samaan tapaan täydellisyyteen, laaja-alaisuuteen ja yksityiskohtaisuuteen kuin minä. Kerta toisensa jälkeen hämmästyn elämässä sitä, kuinka erilaisia ihmiset voivat olla. Esimieheni vakuutti, etten ole yhtään huonompi kuin tuo kollegani, olemme vain erilaisia. Hän sanoi uskovansa minuun ja toivoi, että minäkin uskoisin itseeni yhtä lailla. Harmittaa tosi paljon, että esimieheni vaihtuu.
Niin kuin näyttelijöiden maailmassa sanotaan, työpäivän päätteeksi ei saa jäädä rooli päälle. Näytelmässä koetut raskaat ja ahdistavat tunteet pitää osata jättää teatterin lavalle. Tämä oletus pätee mielestäni mihin vaan muuhunkin työhön, erityisen hyvin sosiaali- ja terveysalalle. Yhteiskunnassa vallitsee täysin järjetön vaatimus ja oletus, että ammatillinen minä on täysin irrallinen ns. oikeasta minästä, siitä joka tuntee ja aistii koko kehollaan ja imee vaikutteita itseensä. Jos niin olisi, olisimme robotteja. Sitä, että jää rooli päälle eli että työasiat pyörivät mielessä ja painavat sydämessä vapaa-ajalla, pidetään osaamattomuutena ja epäammatillisena. Sehän on vain inhimillistä!
Eräs kollegani, joka on vaihtamassa työpaikkaa, kertoi, kuinka hänen olonsa on keventynyt päivä päivältä työsuhteen pian päättyessä. Hän ei ollut työtä tehdessään tajunnutkaan, kuinka raskasta se on ollut. Hän kuvaili käsittäneensä, että on käynyt asiakkaiden kautta muutamassa vuodessa läpi mm. useita avioeroja, kuolemia ja pahoinpitelyjä ja ottaneensa vastaan lukuisia uhkauksia. Ihmiselämän karut puolet sarjatulena. Toki hän ja me kaikki olemme itse alamme ja työpaikkamme valinneet, mutta jos työn todellisuuden saisi kokea jo opiskeluaikana, niin eihän tälle alalle kukaan täysjärkinen haluaisi. Kun työn imuun sitten solahtaa ja asiakkaisiin ja työyhteisöön syntyy vastuuta sisältäviä vuorovaikutussuhteita, lähteminen onkin vaikeaa.
Eräs toinen kollegani kuuluu siihen sosiaalityöntekijöiden vähemmistöön, jonka ihon alle työ ei pääse. Havaintojeni mukaan heitä lienee vain muutama prosentti, korkeintaan 10 koko ammattikunnasta. Hän ei koe ylikuormitusta, turhautumista tai ahdistusta eikä valtavan työmäärän aiheuttamaa kaaosta. Hän itse kertoi. Ihmettelin asiaa monta päivää ja koin valtavaa huonommuutta suhteessa häneen. Jos kaikki sosiaalityöntekijät olisivat hänen kaltaisiaan, niin ilmapiiri alalla olisi aivan toisenlainen. Puhuin asiasta esimieheni kanssa ja hän totesi, että ihmiset ovat temperamentiltaan ja luonteeltaan erilaisia ja kyseisellä kollegallani on toki myös pitkä kokemus työelämästä. Kokemus sinänsä ei mielestäni selitä asiaa, koska monet kymmeniä vuosia samaa työtä tehneet kokevat asiat saman tapaan kuin minä. Esimieheni totesi myös, että kyseinen kollegani tekee työnsä aina minimivaatimuksen mukaan eikä pyri samaan tapaan täydellisyyteen, laaja-alaisuuteen ja yksityiskohtaisuuteen kuin minä. Kerta toisensa jälkeen hämmästyn elämässä sitä, kuinka erilaisia ihmiset voivat olla. Esimieheni vakuutti, etten ole yhtään huonompi kuin tuo kollegani, olemme vain erilaisia. Hän sanoi uskovansa minuun ja toivoi, että minäkin uskoisin itseeni yhtä lailla. Harmittaa tosi paljon, että esimieheni vaihtuu.
perjantai 6. toukokuuta 2016
Keho = geenit, sairaudet, liikunta, lepo ja ravinto
Oikea ranteeni kipeytyi ojentajaliikkeessä viitisen viikkoa sitten, enkä ole voinut treenata muuta kuin alavartaloa ja oman kehon painolla selkää ja vatsaa. Ensimmäiset pari viikkoa yritin olla välittämättä venähdyksestä ja jatkoin treenaamista tavanomaisesti, mutta koska kipu jatkui, jätin kaikki rannetta rasittavat liikkeet pois. Olen pitänyt rannetukea, mutta ei se juurikaan auta. En halua treenata toispuoleisesti vain vasenta puolta. Vituttaa ja inhottaa, kun en voi käydä jumpissa ja tehdä kokovartalotreeniä. Tuntuu, että käsilihakseni surkastuvat päivä päivältä, niiden rasvaprosentti kasvaa ja kiinteys häviää. Ranne kipeytyy myös pyöräillessä. Onneksi pystyin kuitenkin haravoimaan ja siivoamaan pihaa mökillä useamman tunnin viime viikolla.
Ruokahaluni on parantunut enkä ole oksentanut moneen viikkoon, sairausloma on auttanut. Ihmettelen, miten pystyin muutama vuosi sitten syömään niin paljon makeaa kerrallaan, ennen kuin oksensin. Nykyään lopetan luontaisesti esim. korkeintaan 100 gramman suklaa- tai karkkiannoksen tai kahden kakkuviipaleen jälkeen. Enempää ei tee mieli, enemmästä en nauti ja hyvä niin. Jos en miettisi terveyttä ja lihomista, niin voisin kyllä syödä suklaata, karkkia, leivonnaisia tai jäätelöä toisinaan kolmekin kertaa päivässä mutta en paljoa kerrallaan. Kun sairastin bulimiaa, saatoin käydä erikseen ostamassa esim. 6 kpl:n pakkauksen Mars-jäätelöpatukoita, syödä kaikki kerralla ja oksentaa. Nautin jokaisesta suupalasta, mutta oksennustarve tuli heti viimeisen nielaisun jälkeen.
Hitaasti ja rauhallisesti syöminen eli perusteellisesti pureskeleminen voisi jonkin verran vähentää suolisto-ongelmiani, mutta se on todella vaikeaa toteuttaa, koska olen aina syödessäni jollain tapaa hermostunut. Ajattelen sen johtuvan siitä, että syöminen ja ruoka yhdistyvät jossain syvällä mielessäni näihin asioihin: lihominen, mahdollinen epäterveellisyys, oksentaminen ja vatsavaivat. Tietoisin niistä on vatsavaivojen pelko. Samaan aikaan, kun vesi herahtaa kielelleni nähdessäni hyvää ruokaa ja haistaessani ihanat tuoksut, ajattelen: voi vittu, kohta sattuu ja turvottaa.
Sosiaalisissa tilanteissa hitaasti syöminen on kiusallista: kun kaikki muut ovat jo lopettaneet, en pysty enää nauttimaan ruoasta vaan kaikki huomioni keskittyy nolostumisen tunteeseen ja nopeammin syömiseen. Tuntuu, että kaikki tuijottavat. Seurauksena siitä saan tietysti vatsanväänteitä. Olen tähänkin asti ollut lähes poikkeuksetta muita hitaampi syömään. Tarkkailen seurassani syövien tahtia ja yritän tahdittaa omaa syömistäni heidän mukaansa, vaikka haluaisin syödä hitaammin. Keskusteleminen syödessä on sitä hankalampaa, mitä enemmän ihmisiä pöydässä on. Tuntuu, että aina kun haluaisi sanoa jotain, onkin ruokaa suussa ja joku muu ehtii väliin. Koen kauheita paineita syödä suun nopeasti tyhjäksi, että ehdin mukaan keskusteluun, ja silloin en ehdi pureskella kunnolla. Usein päädyn sitten vain olemaan hiljaa, jolloin minusta saa ihan väärän kuvan (hiljainen, epäsosiaalinen, välinpitämätön). Hitaammin syödessä ruoasta pystyisi myös nauttimaan enemmän, joskus huomattavastikin.
Näistä syistä käyn tosi harvoin työlounaalla kollegoiden kanssa. Jos poikkeuksellisesti käyn syömässä ruokalassa, menen eri pöytään ja esitän, etten muka huomannut, missä työkaverini istuvat. Oikeasti haluan syödä yksin. Joskus joku on huomannut minut ja tullut hakemaan muiden luo. Se on tietysti ystävällistä ja mukavaa sinänsä, mutta oikeasti ajattelen: voi paska.
Mikä kumma siinä on, että tunne ei kuuntele järkeä? Kävin tiistaina kaupassa kokeilemassa farkkusortseja ja koko loppupäivän tunsin itseni niin saatanan lihavaksi. Koko 40 oli tiukka, 38 ei mahtunut alkuunkaan. Mietin, onko se vain sovituskoppien ahtaudesta ja kaiken paljastavasta valosta kiinni vai näytänkö oikeasti siltä? Ajattelin: Enhän mä nyt helvetti näin läski voi olla? Enhän mä nyt voi vaan loputtomasti jatkaa levenemistä? Ei sillä että lättäpeppua haluaisin, mutta sitä tuskin tarvitsee pelätä. Ihmettelen, kuinka ristiriitaisia nykykauneusihanteet ovat: toisaalta ihaillaan treenattua, rasvatonta ja siroa kroppaa mutta toisaalta Kim Kardashianin tai Beyoncén jättipeput ja -reidet ovat kuuminta unelmaa. Vahvasti epäilen, että Kardashian ja Beyoncé ovat painoindeksillä ja rasvaprosentilla mitattuna lihavia. Eiväthän heidän kehonsa ole mitenkään treenattuja ja hoikkia, he ovat vain muodokkaita.
Yksi kesän parhaista puolista on se, että voin käyttää mekkoja ilman legginssejä tai edes sukkahousuja. Kahdesta syystä: rakastan mekkoja visuaalisesti ja ne eivät purista mahasta eli vatsavaivat häiritsevät hiukan vähemmän. Oi sitä euforiaa, kun eilen laitoin talvivaatteet laatikoihin ja otin toistakymmentä kesämekkoani esille! Samalla kuitenkin pelkäsin, etten ehkä mahdukaan enää niihin kaikkiin. Sortsitkin tuli vastaan ja niitä en toistaiseksi edes uskaltanut tarkemmin katsoa.
Olen nyt reilut kolme viikkoa syönyt taas maitohappobakteereita, ruoansulatusentsyymejä, melatoniinia ja piparminttuöljykapseleita, mutta mikään ei tunnu vaikuttavan vatsavaivoihini. Sen sijaan veljeni, jolla ei edes ole vatsavaivoja, kertoi, että jo yksi maitohappobakteeritabletti tasapainotti hänen suolistonsa toimintaa huomattavasti. Lisäksi olen syönyt useimpina aamuina kaurapuuroa. Syön myös Omega-3-kapseleita, D-vitamiinia, magnesiumia, sinkkiä ja kalsiumia. Unensaantini on helpottunut, joskin herään edelleen pari kertaa yössä ja uni saattaa olla vatsavaivojen ja ahdistavien unien takia heikkolaatuista. Sairausloman keskivaiheilla näin ikäviä unia vähemmän.
Kaikki kolme normaalia lyhyempää työpäivää, jotka olin töissä tällä viikolla, olivat suolistosairauteni takia tuskallisia. Se mitä etukäteen osasin pelätä, tapahtui jo heti toisena päivänä. Lähes tunnin tapaamisen ajan jouduin pidättelemään ilmaa suolistossa, kun ei sitä voinut uloskaan päästää. Kun sitten lopulta pääsin vessaan, niin eihän se tietenkään enää ulos tullut. Ja sama toistui seuraavana päivänä 1,5 tunnin neuvottelussa. Yritä siinä nyt sitten ottaa rennosti, jumalauta. Pidättäminen aiheuttaa suolistooni sellaisen ärtymyksen, ettei se helpota koko loppupäivänä tai välttämättä edes seuraavaan aamuun mennessä.
Keho, sen kanssa on elettävä alusta loppuun. Millaista on elämä jonkin sellaisen kanssa, joka pettää kerta toisensa jälkeen? Vittumaista.
Ruokahaluni on parantunut enkä ole oksentanut moneen viikkoon, sairausloma on auttanut. Ihmettelen, miten pystyin muutama vuosi sitten syömään niin paljon makeaa kerrallaan, ennen kuin oksensin. Nykyään lopetan luontaisesti esim. korkeintaan 100 gramman suklaa- tai karkkiannoksen tai kahden kakkuviipaleen jälkeen. Enempää ei tee mieli, enemmästä en nauti ja hyvä niin. Jos en miettisi terveyttä ja lihomista, niin voisin kyllä syödä suklaata, karkkia, leivonnaisia tai jäätelöä toisinaan kolmekin kertaa päivässä mutta en paljoa kerrallaan. Kun sairastin bulimiaa, saatoin käydä erikseen ostamassa esim. 6 kpl:n pakkauksen Mars-jäätelöpatukoita, syödä kaikki kerralla ja oksentaa. Nautin jokaisesta suupalasta, mutta oksennustarve tuli heti viimeisen nielaisun jälkeen.
Hitaasti ja rauhallisesti syöminen eli perusteellisesti pureskeleminen voisi jonkin verran vähentää suolisto-ongelmiani, mutta se on todella vaikeaa toteuttaa, koska olen aina syödessäni jollain tapaa hermostunut. Ajattelen sen johtuvan siitä, että syöminen ja ruoka yhdistyvät jossain syvällä mielessäni näihin asioihin: lihominen, mahdollinen epäterveellisyys, oksentaminen ja vatsavaivat. Tietoisin niistä on vatsavaivojen pelko. Samaan aikaan, kun vesi herahtaa kielelleni nähdessäni hyvää ruokaa ja haistaessani ihanat tuoksut, ajattelen: voi vittu, kohta sattuu ja turvottaa.
Sosiaalisissa tilanteissa hitaasti syöminen on kiusallista: kun kaikki muut ovat jo lopettaneet, en pysty enää nauttimaan ruoasta vaan kaikki huomioni keskittyy nolostumisen tunteeseen ja nopeammin syömiseen. Tuntuu, että kaikki tuijottavat. Seurauksena siitä saan tietysti vatsanväänteitä. Olen tähänkin asti ollut lähes poikkeuksetta muita hitaampi syömään. Tarkkailen seurassani syövien tahtia ja yritän tahdittaa omaa syömistäni heidän mukaansa, vaikka haluaisin syödä hitaammin. Keskusteleminen syödessä on sitä hankalampaa, mitä enemmän ihmisiä pöydässä on. Tuntuu, että aina kun haluaisi sanoa jotain, onkin ruokaa suussa ja joku muu ehtii väliin. Koen kauheita paineita syödä suun nopeasti tyhjäksi, että ehdin mukaan keskusteluun, ja silloin en ehdi pureskella kunnolla. Usein päädyn sitten vain olemaan hiljaa, jolloin minusta saa ihan väärän kuvan (hiljainen, epäsosiaalinen, välinpitämätön). Hitaammin syödessä ruoasta pystyisi myös nauttimaan enemmän, joskus huomattavastikin.
Näistä syistä käyn tosi harvoin työlounaalla kollegoiden kanssa. Jos poikkeuksellisesti käyn syömässä ruokalassa, menen eri pöytään ja esitän, etten muka huomannut, missä työkaverini istuvat. Oikeasti haluan syödä yksin. Joskus joku on huomannut minut ja tullut hakemaan muiden luo. Se on tietysti ystävällistä ja mukavaa sinänsä, mutta oikeasti ajattelen: voi paska.
Mikä kumma siinä on, että tunne ei kuuntele järkeä? Kävin tiistaina kaupassa kokeilemassa farkkusortseja ja koko loppupäivän tunsin itseni niin saatanan lihavaksi. Koko 40 oli tiukka, 38 ei mahtunut alkuunkaan. Mietin, onko se vain sovituskoppien ahtaudesta ja kaiken paljastavasta valosta kiinni vai näytänkö oikeasti siltä? Ajattelin: Enhän mä nyt helvetti näin läski voi olla? Enhän mä nyt voi vaan loputtomasti jatkaa levenemistä? Ei sillä että lättäpeppua haluaisin, mutta sitä tuskin tarvitsee pelätä. Ihmettelen, kuinka ristiriitaisia nykykauneusihanteet ovat: toisaalta ihaillaan treenattua, rasvatonta ja siroa kroppaa mutta toisaalta Kim Kardashianin tai Beyoncén jättipeput ja -reidet ovat kuuminta unelmaa. Vahvasti epäilen, että Kardashian ja Beyoncé ovat painoindeksillä ja rasvaprosentilla mitattuna lihavia. Eiväthän heidän kehonsa ole mitenkään treenattuja ja hoikkia, he ovat vain muodokkaita.
Yksi kesän parhaista puolista on se, että voin käyttää mekkoja ilman legginssejä tai edes sukkahousuja. Kahdesta syystä: rakastan mekkoja visuaalisesti ja ne eivät purista mahasta eli vatsavaivat häiritsevät hiukan vähemmän. Oi sitä euforiaa, kun eilen laitoin talvivaatteet laatikoihin ja otin toistakymmentä kesämekkoani esille! Samalla kuitenkin pelkäsin, etten ehkä mahdukaan enää niihin kaikkiin. Sortsitkin tuli vastaan ja niitä en toistaiseksi edes uskaltanut tarkemmin katsoa.
Olen nyt reilut kolme viikkoa syönyt taas maitohappobakteereita, ruoansulatusentsyymejä, melatoniinia ja piparminttuöljykapseleita, mutta mikään ei tunnu vaikuttavan vatsavaivoihini. Sen sijaan veljeni, jolla ei edes ole vatsavaivoja, kertoi, että jo yksi maitohappobakteeritabletti tasapainotti hänen suolistonsa toimintaa huomattavasti. Lisäksi olen syönyt useimpina aamuina kaurapuuroa. Syön myös Omega-3-kapseleita, D-vitamiinia, magnesiumia, sinkkiä ja kalsiumia. Unensaantini on helpottunut, joskin herään edelleen pari kertaa yössä ja uni saattaa olla vatsavaivojen ja ahdistavien unien takia heikkolaatuista. Sairausloman keskivaiheilla näin ikäviä unia vähemmän.
Kaikki kolme normaalia lyhyempää työpäivää, jotka olin töissä tällä viikolla, olivat suolistosairauteni takia tuskallisia. Se mitä etukäteen osasin pelätä, tapahtui jo heti toisena päivänä. Lähes tunnin tapaamisen ajan jouduin pidättelemään ilmaa suolistossa, kun ei sitä voinut uloskaan päästää. Kun sitten lopulta pääsin vessaan, niin eihän se tietenkään enää ulos tullut. Ja sama toistui seuraavana päivänä 1,5 tunnin neuvottelussa. Yritä siinä nyt sitten ottaa rennosti, jumalauta. Pidättäminen aiheuttaa suolistooni sellaisen ärtymyksen, ettei se helpota koko loppupäivänä tai välttämättä edes seuraavaan aamuun mennessä.
Keho, sen kanssa on elettävä alusta loppuun. Millaista on elämä jonkin sellaisen kanssa, joka pettää kerta toisensa jälkeen? Vittumaista.
perjantai 29. huhtikuuta 2016
Paluu
Jottei huonoja uutisia olisi liian vähän, sain tietää tällä viikolla, että lähiesimieheni vaihtuu viimeistään kesäkuussa. Edellisestä työpaikasta lähdin paljolti huonon esimiehen takia ja nykyisessä työssäni esimies on ollut puolestaan tosi hyvä. Täytyy toivoa, että uusi esimies tulee toimistomme sisältä, koska meillä alaisilla ei todellakaan ole aikaa ja energiaa alkaa perehdyttää häntä työhömme. Virallisesti se ei toki olekaan meidän vastuulla, mutta tällä alalla perehdytystä ei yleensä joko ole lainkaan tai se kaatuu niiden niskaan, joille se ei oikeasti kuulu. Asiakastapauksiimme meidän täytyy uusi esimies joka tapauksessa perehdyttää, en tajua millä ajalla.
Kävin tällä viikolla neuvottelussa työterveyslääkärini ja lähiesimieheni kanssa. Tarkoituksena oli keskustella siitä, mitä työnantaja voisi tehdä sen eteen, että jaksaisin töissä paremmin ja voisin jatkaa siellä vielä pitkään. Neuvottelu kuuluu protokollaan, kun työntekijä on pitkähköllä sairauslomalla. Olihan se ihan hyvää keskustelua, mutta kuten tiesin etukäteen ja neuvottelussakin ääneen sanoin, niin ei lähiesimiehellä ja työterveyslääkärillä ole valtaa vaikuttaa työpaikan resursseihin ynnä muihin oikeasti olennaisiin asioihin. Esimiehenikin hiukan ärsyyntyi, kun lääkäri toisti jälleen, ettei voi kirjoittaa minulle lausuntoa säädettävää työpöytää varten, koska ylemmällä taholla säädetyt säännöt sen kieltävät. Säännöt, joissa ei ole mistään näkökulmasta mitään järkeä. Myönteistä neuvottelussa oli vain se, että esimieheni kehui minua, erityisesti kirjallisia taitojani. Hän oli käyttänyt tekemiäni dokumentteja malliesimerkkinä ohjeistaessaan kollegoitani. Kun palaan maanantaina töihin, joudun todella hillitsemään itseni, jotten marssi yksikköni johtajan ovelle ja sano hänelle suoria sanoja siitä, miten järjetön ja loukkaava hänen kieltonsa koskien rästiröitä on. Savu nousee korvista, kun ajattelenkin asiaa. Tiedän kyllä, että kielto syntyi siitä, että uudessa sosiaalihuoltolaissa todetaan, että muistiot asiakaskohtaamisista on kirjattava viipymättä. Johtaja päätti tulkita, että viipymättä tarkoittaa samaa tai seuraavaa päivää. Sosiaalialalla vaatimusten saneleminen ei vaikuta edellyttävän sitä, että niiden toteuttamiseksi järjestetään keinot.
Eilen kävi vielä ilmi, että sairauspäivärahahakemusten käsittelyaika Kelassa on 3-6 viikkoa enkä siis ehtinyt saada päätöstä ennen töihin paluuta. Minä ja esimieheni luulimme, että päätös tulee lääkärin tekemän lausunnon pohjalta, mutta eilen selvisi, että siihen täytyy lähettää liitteeksi vaikka mitä papereita. Palaan töihin nyt siis käytännössä riskillä ja riippuen siitä, milloin päätös tulee, saatan saada liikaa palkkaa toukokuulta ja joutua sitten maksamaan sitä takaisin. Kaikki on aina niin helvetin monimutkaista. Lääkärini olisi voinut ohjeistaa minua asiassa, jottei näin olisi käynyt. Onneksi osasairauspäivärahahakemukset yleensä hyväksytään Kelassa.
Sairausloman aikana keskittymiskykyni parani ja energiani alkoi taas riittää kiinnostumaan ja innostumaan asioista enemmän. Subjektiivisesta näkökulmasta merkittävin muutos parempaan on tapahtunut siinä, että olen ollut kotona yleensä hyvällä tuulella, kun puolisoni on ollut paikalla. Yksin fiilis on edelleen ahdistava, levoton ja masentunut. Minulla on ollut puolisoni kanssa tosi hauskaa, mikä on parantanut elämänlaatuani ja elämänhaluani. Olemme riidelleet ja kinastelleet paljon vähemmän kuin ennen sairauslomaani. Syy on ilmiselvä: en ole ollut stressaantunut ja uupunut töistä. Olen pystynyt hymyilemään, nauramaan ja nauttimaan luontevasti. Vaikka vatsani olisi ollut samaan aikaan kipeä. Tällä viimeisellä sairauslomaviikolla keskittymiskykyni on huonontunut ja oloni on ollut hetkittäin lamaantunut, hetkittäin rauhaton. Haluaisin taas mennä piiloon peiton alle ja nukahtaa, lakata ajattelemasta. Töihin paluu ahdistaa valtavasti, koska pelkään myönteisten muutosten haihtuvan kuin tuhka tuuleen. Pelkään palaavani samaan jamaan kuin ennen sairauslomaa. Ja pelkkä ajatus siitä, että joudun taas tekohymyilemään ja pidättelemään pierua jossain neuvottelussa, kun se vihdoinkin tulisi ulos ja oloni helpottuisi, tuntuu tuskalliselta.
Minka Kuustonen kertoi torstaina Helsingin Sanomissa olevansa aamuisin heti herätessään niin onnellinen, ettei malta iltaisin nukahtaa, kun odottaa niin innolla sitä, että pääsee keittämään aamupuuroa. Noin minäkin olen joskus tuntenut ja toivon vielä joskus tuntevani. Tuntevani intohimoa elämää ja esimerkiksi työtäni kohtaan. On erittäin surullista, jos joudun luopumaan kutsumustyöstäni siksi, että työelämän todellisuus tällä alalla vie toimintakyvyn.
Loppuun musiikkivinkki: Voisin kuunnella kerta toisensa perään Disturbedin versiota Simon & Garfunkelin biisistä Sound Of Silence. Mitä ikinä olen tekemässä, jos se tulee radiosta, keskeytän kaiken. Jähmetyn paikalleni ja kuuntelen silmät kiinni, tunnen musiikin koko kehossani. Virallinen musiikkivideo löytyy tästä: http://youtu.be/u9Dg-g7t2l4.
Kävin tällä viikolla neuvottelussa työterveyslääkärini ja lähiesimieheni kanssa. Tarkoituksena oli keskustella siitä, mitä työnantaja voisi tehdä sen eteen, että jaksaisin töissä paremmin ja voisin jatkaa siellä vielä pitkään. Neuvottelu kuuluu protokollaan, kun työntekijä on pitkähköllä sairauslomalla. Olihan se ihan hyvää keskustelua, mutta kuten tiesin etukäteen ja neuvottelussakin ääneen sanoin, niin ei lähiesimiehellä ja työterveyslääkärillä ole valtaa vaikuttaa työpaikan resursseihin ynnä muihin oikeasti olennaisiin asioihin. Esimiehenikin hiukan ärsyyntyi, kun lääkäri toisti jälleen, ettei voi kirjoittaa minulle lausuntoa säädettävää työpöytää varten, koska ylemmällä taholla säädetyt säännöt sen kieltävät. Säännöt, joissa ei ole mistään näkökulmasta mitään järkeä. Myönteistä neuvottelussa oli vain se, että esimieheni kehui minua, erityisesti kirjallisia taitojani. Hän oli käyttänyt tekemiäni dokumentteja malliesimerkkinä ohjeistaessaan kollegoitani. Kun palaan maanantaina töihin, joudun todella hillitsemään itseni, jotten marssi yksikköni johtajan ovelle ja sano hänelle suoria sanoja siitä, miten järjetön ja loukkaava hänen kieltonsa koskien rästiröitä on. Savu nousee korvista, kun ajattelenkin asiaa. Tiedän kyllä, että kielto syntyi siitä, että uudessa sosiaalihuoltolaissa todetaan, että muistiot asiakaskohtaamisista on kirjattava viipymättä. Johtaja päätti tulkita, että viipymättä tarkoittaa samaa tai seuraavaa päivää. Sosiaalialalla vaatimusten saneleminen ei vaikuta edellyttävän sitä, että niiden toteuttamiseksi järjestetään keinot.
Eilen kävi vielä ilmi, että sairauspäivärahahakemusten käsittelyaika Kelassa on 3-6 viikkoa enkä siis ehtinyt saada päätöstä ennen töihin paluuta. Minä ja esimieheni luulimme, että päätös tulee lääkärin tekemän lausunnon pohjalta, mutta eilen selvisi, että siihen täytyy lähettää liitteeksi vaikka mitä papereita. Palaan töihin nyt siis käytännössä riskillä ja riippuen siitä, milloin päätös tulee, saatan saada liikaa palkkaa toukokuulta ja joutua sitten maksamaan sitä takaisin. Kaikki on aina niin helvetin monimutkaista. Lääkärini olisi voinut ohjeistaa minua asiassa, jottei näin olisi käynyt. Onneksi osasairauspäivärahahakemukset yleensä hyväksytään Kelassa.
Sairausloman aikana keskittymiskykyni parani ja energiani alkoi taas riittää kiinnostumaan ja innostumaan asioista enemmän. Subjektiivisesta näkökulmasta merkittävin muutos parempaan on tapahtunut siinä, että olen ollut kotona yleensä hyvällä tuulella, kun puolisoni on ollut paikalla. Yksin fiilis on edelleen ahdistava, levoton ja masentunut. Minulla on ollut puolisoni kanssa tosi hauskaa, mikä on parantanut elämänlaatuani ja elämänhaluani. Olemme riidelleet ja kinastelleet paljon vähemmän kuin ennen sairauslomaani. Syy on ilmiselvä: en ole ollut stressaantunut ja uupunut töistä. Olen pystynyt hymyilemään, nauramaan ja nauttimaan luontevasti. Vaikka vatsani olisi ollut samaan aikaan kipeä. Tällä viimeisellä sairauslomaviikolla keskittymiskykyni on huonontunut ja oloni on ollut hetkittäin lamaantunut, hetkittäin rauhaton. Haluaisin taas mennä piiloon peiton alle ja nukahtaa, lakata ajattelemasta. Töihin paluu ahdistaa valtavasti, koska pelkään myönteisten muutosten haihtuvan kuin tuhka tuuleen. Pelkään palaavani samaan jamaan kuin ennen sairauslomaa. Ja pelkkä ajatus siitä, että joudun taas tekohymyilemään ja pidättelemään pierua jossain neuvottelussa, kun se vihdoinkin tulisi ulos ja oloni helpottuisi, tuntuu tuskalliselta.
Minka Kuustonen kertoi torstaina Helsingin Sanomissa olevansa aamuisin heti herätessään niin onnellinen, ettei malta iltaisin nukahtaa, kun odottaa niin innolla sitä, että pääsee keittämään aamupuuroa. Noin minäkin olen joskus tuntenut ja toivon vielä joskus tuntevani. Tuntevani intohimoa elämää ja esimerkiksi työtäni kohtaan. On erittäin surullista, jos joudun luopumaan kutsumustyöstäni siksi, että työelämän todellisuus tällä alalla vie toimintakyvyn.
Loppuun musiikkivinkki: Voisin kuunnella kerta toisensa perään Disturbedin versiota Simon & Garfunkelin biisistä Sound Of Silence. Mitä ikinä olen tekemässä, jos se tulee radiosta, keskeytän kaiken. Jähmetyn paikalleni ja kuuntelen silmät kiinni, tunnen musiikin koko kehossani. Virallinen musiikkivideo löytyy tästä: http://youtu.be/u9Dg-g7t2l4.
torstai 28. huhtikuuta 2016
Imago
Tällainen en haluaisi olla muiden silmissä:
Sivistymätön, tyhmä, ajattelematon, rasittava, epäluotettava, tekopyhä, itsekeskeinen, ylimielinen, kylmäkiskoinen, tosikko, pilkunnussija, teennäinen, levoton, rajaton, tunkeileva, töykeä, välinpitämätön, epäreilu, laiska, saamaton, lapsellinen, ruma, läski
Tällainen haluaisin olla muiden silmissä:
Sivistynyt, fiksu, itsevarma, kypsä, jämäkkä, aurinkoinen, huomaavainen, luotettava, rehellinen, aito, huumorintajuinen, sanavalmis, ystävällinen, kohtelias, avulias, empaattinen, sympaattinen, suorapuheinen, reilu, helposti lähestyttävä, utelias, avarakatseinen, määrätietoinen, realisti, hyvännäköinen
Tällainen ajattelen todellisuudessa olevani muiden silmissä:
Rehellinen, sivistynyt, utelias, järjestelmällinen, turhantarkka, perfektionisti, raskasmielinen, pessimisti, epävarma, suorapuheinen, huolehtivainen, avulias, empaattinen, kohtelias, avarakatseinen, hyvinsyönyt, naisellinen
Monen piirteen osalta en tiedä, mitä muut ajattelevat. Voi olla, että olen muiden mielestä esimerkiksi sympaattinen - tai sitten en.
Sivistymätön, tyhmä, ajattelematon, rasittava, epäluotettava, tekopyhä, itsekeskeinen, ylimielinen, kylmäkiskoinen, tosikko, pilkunnussija, teennäinen, levoton, rajaton, tunkeileva, töykeä, välinpitämätön, epäreilu, laiska, saamaton, lapsellinen, ruma, läski
Tällainen haluaisin olla muiden silmissä:
Sivistynyt, fiksu, itsevarma, kypsä, jämäkkä, aurinkoinen, huomaavainen, luotettava, rehellinen, aito, huumorintajuinen, sanavalmis, ystävällinen, kohtelias, avulias, empaattinen, sympaattinen, suorapuheinen, reilu, helposti lähestyttävä, utelias, avarakatseinen, määrätietoinen, realisti, hyvännäköinen
Tällainen ajattelen todellisuudessa olevani muiden silmissä:
Rehellinen, sivistynyt, utelias, järjestelmällinen, turhantarkka, perfektionisti, raskasmielinen, pessimisti, epävarma, suorapuheinen, huolehtivainen, avulias, empaattinen, kohtelias, avarakatseinen, hyvinsyönyt, naisellinen
Monen piirteen osalta en tiedä, mitä muut ajattelevat. Voi olla, että olen muiden mielestä esimerkiksi sympaattinen - tai sitten en.
perjantai 22. huhtikuuta 2016
Mitä FODMAP-ruokavaliota noudattaessani eniten kaipaan?
Kasvikset ja kasviproteiinit:
* sipulit
* valkosipuli
* artisokat
* parsa
* linssit
* punajuuri
* parsakaali
* sienet
* varsiselleri
Hedelmät ja marjat:
* mango
* nektariini
* persikka
* päärynä
* persimon
* avokado
* mustaherukka
* hedelmämehut
Viljat:
* vehnä (esim. leipä, murot, pastat, nuudelit, mannaryyni, bulgur, couscous, keksit ja leivonnaiset jne.)
* ruis
Muut:
* pehmeät juustot (paitsi feta ja vuohenjuusto)
* pesto
* balsamiviinietikka
* pistaasi-, hassel- ja cashewpähkinät sekä mantelit
* sipulit
* valkosipuli
* artisokat
* parsa
* linssit
* punajuuri
* parsakaali
* sienet
* varsiselleri
Hedelmät ja marjat:
* mango
* nektariini
* persikka
* päärynä
* persimon
* avokado
* mustaherukka
* hedelmämehut
Viljat:
* vehnä (esim. leipä, murot, pastat, nuudelit, mannaryyni, bulgur, couscous, keksit ja leivonnaiset jne.)
* ruis
Muut:
* pehmeät juustot (paitsi feta ja vuohenjuusto)
* pesto
* balsamiviinietikka
* pistaasi-, hassel- ja cashewpähkinät sekä mantelit
tiistai 19. huhtikuuta 2016
Lempinäyttelijänsuoritukset
▪ Jake Gyllenhaal: Brokeback Mountain
▪ Heath Ledger: Brokeback Mountain
▪ Sean Penn: Milk, Menneisyyden ote
▪ Leonardo DiCaprio: Catch Me If You Can, Titanic, Revolutionary Road, The Beach, Great Gatsby, The Wolf of Wall Street, The Revenant
▪ Jamie Foxx: Ray
▪ Michael Fassbender: Shame
▪ Tommi Korpela: Putoavia enkeleitä, Kotirauha
▪ Noomi Rapace: Millenium-trilogia, Sovinto
▪ Ville Virtanen: Sovinto
▪ Don Cheadle: Hotel Rwanda, Reign Over Me
▪ Timo Tuominen: Klikkaa mua -sarja, Homo! -näytelmä
▪ Krista Kosonen: Uutishuone-sarja, Toisen kanssa -sarja, Kingi -sarja, Kätilö
▪ Anna-Maija ”Annu” Valonen: Kätevä emäntä-sarja, Alavilla mailla hallan vaara
▪ Audrey Tautou: Amelié, Hors de Pris
▪ Jani Volanen: Helppo elämä-sarja, Pasila-sarja, Tulipunainen hevonen -näytelmä
▪ Meryl Streep: The Hours, The Iron Lady, Minun Afrikkani
▪ Julianne Moore: The Hours, The Kids Are Alright, What Maisie Knew
▪ Ed Harris: The Hours
▪ Laura Birn: Lupaus, Vuosaari, Puhdistus
▪ Annette Bening: American Beauty, The Kids Are Alright
▪ Tommi Liski: Kallio-sarja, Kimmo-sarja
▪ Kari Hietalahti: Rööperi, Pasila-sarja, Ihmisten puolue-sarja, Roba-sarja, Kimmo
▪ Marion Cotillard: Pariisin varpunen - Edith Piaf, Pieniä valkoisia valheita, Luihin ja ytimiin, Midnight in Paris
▪ Brad Pitt: Fight Club, Benjamin Buttonin uskomaton elämä, Babel, Seitsemän vuotta Tiibetissä; Burn After Reading, The Assassination Of Jesse James By The Coward Robert Ford, Unglorious Basterds
▪ Christoph Waltz: Unglorious Basterds, Water For Elephants, Carnage, 007 Spectre
▪ John Hawkes: The Sessions
▪ James Nesbitt: Cold Feet, Occupation
▪ Adam Pålsson: Torka aldrig tårar utan handskar
▪ Eero Aho: Käsky, 8-pallo
▪ Mikko Leppilampi: Helmiä ja sikoja, Paha maa, Härmä, Kimmo, 8-pallo
▪ Max Ovaska: Alamaailma-trilogia: Vanki, 8-pallo
▪ Mads Mikkelsen: James Bond: Casino Royale, Jahti
▪ Niko Saarela: Mustat lesket -sarja, Vadelmavenepakolainen-näytelmä, Norway today -näytelmä, Täällä Pohjantähden alla, Karkkipäivä-näytelmä
▪ Juho Milonoff: Pasila, Uutishuone, Vadelmavenepakolainen-näytelmä, Koukussa -sarja
▪ Armi Toivanen: Putous –sarja, 21 tapaa pilata avioliitto, Kingi-sarja, Hinnalla millä hyvänsä –sarja
▪ Matthew McConaghey: Interstellar, Dallas Buyers Club, The Wolf Of Wall Street, True Detective -sarja
▪ Kari Ketonen: Kimmo-sarja, Napapiirin sankarit, Putous-sarja
▪ Carey Mulligan: Suffragette, Shame, The Great Gatsby
▪ Heath Ledger: Brokeback Mountain
▪ Sean Penn: Milk, Menneisyyden ote
▪ Leonardo DiCaprio: Catch Me If You Can, Titanic, Revolutionary Road, The Beach, Great Gatsby, The Wolf of Wall Street, The Revenant
▪ Jamie Foxx: Ray
▪ Michael Fassbender: Shame
▪ Tommi Korpela: Putoavia enkeleitä, Kotirauha
▪ Noomi Rapace: Millenium-trilogia, Sovinto
▪ Ville Virtanen: Sovinto
▪ Don Cheadle: Hotel Rwanda, Reign Over Me
▪ Timo Tuominen: Klikkaa mua -sarja, Homo! -näytelmä
▪ Krista Kosonen: Uutishuone-sarja, Toisen kanssa -sarja, Kingi -sarja, Kätilö
▪ Anna-Maija ”Annu” Valonen: Kätevä emäntä-sarja, Alavilla mailla hallan vaara
▪ Audrey Tautou: Amelié, Hors de Pris
▪ Jani Volanen: Helppo elämä-sarja, Pasila-sarja, Tulipunainen hevonen -näytelmä
▪ Meryl Streep: The Hours, The Iron Lady, Minun Afrikkani
▪ Julianne Moore: The Hours, The Kids Are Alright, What Maisie Knew
▪ Ed Harris: The Hours
▪ Laura Birn: Lupaus, Vuosaari, Puhdistus
▪ Annette Bening: American Beauty, The Kids Are Alright
▪ Tommi Liski: Kallio-sarja, Kimmo-sarja
▪ Kari Hietalahti: Rööperi, Pasila-sarja, Ihmisten puolue-sarja, Roba-sarja, Kimmo
▪ Marion Cotillard: Pariisin varpunen - Edith Piaf, Pieniä valkoisia valheita, Luihin ja ytimiin, Midnight in Paris
▪ Brad Pitt: Fight Club, Benjamin Buttonin uskomaton elämä, Babel, Seitsemän vuotta Tiibetissä; Burn After Reading, The Assassination Of Jesse James By The Coward Robert Ford, Unglorious Basterds
▪ Christoph Waltz: Unglorious Basterds, Water For Elephants, Carnage, 007 Spectre
▪ John Hawkes: The Sessions
▪ James Nesbitt: Cold Feet, Occupation
▪ Adam Pålsson: Torka aldrig tårar utan handskar
▪ Eero Aho: Käsky, 8-pallo
▪ Mikko Leppilampi: Helmiä ja sikoja, Paha maa, Härmä, Kimmo, 8-pallo
▪ Max Ovaska: Alamaailma-trilogia: Vanki, 8-pallo
▪ Mads Mikkelsen: James Bond: Casino Royale, Jahti
▪ Niko Saarela: Mustat lesket -sarja, Vadelmavenepakolainen-näytelmä, Norway today -näytelmä, Täällä Pohjantähden alla, Karkkipäivä-näytelmä
▪ Juho Milonoff: Pasila, Uutishuone, Vadelmavenepakolainen-näytelmä, Koukussa -sarja
▪ Armi Toivanen: Putous –sarja, 21 tapaa pilata avioliitto, Kingi-sarja, Hinnalla millä hyvänsä –sarja
▪ Matthew McConaghey: Interstellar, Dallas Buyers Club, The Wolf Of Wall Street, True Detective -sarja
▪ Kari Ketonen: Kimmo-sarja, Napapiirin sankarit, Putous-sarja
▪ Carey Mulligan: Suffragette, Shame, The Great Gatsby
maanantai 18. huhtikuuta 2016
Me ihmiset ja nykyaika
En kuvittele olevani mitenkään ainutlaatuinen, vaikka täällä blogissa korostan omia kokemuksiani. Tiedän, että suolistovaivoja on miljoonalla suomalaisella ja varmaan yhtä moni kokee stressiä ja uupumusta ja kaikki ihmiset ovat ainakin jossain vaiheessa elämäänsä tyytymättömiä ulkonäköönsä. Sekä naiset että miehet. Ajattelenkin aina kertoessani jollekulle ongelmistani ja kokemuksistani, että tunteekohan hänkin samoin tai onko hänellä samankaltaisia ongelmia. Kaikki eivät vain kerro niistä. Minusta olisi outoa kuunnella jonkun kertovan asioistaan jakamatta omia vastaavia kokemuksiani. Paitsi tietysti töissä.
Olen pelkästään tämän vuoden aikana vannonut itselleni jo varmaan kymmenen kertaa, että alan pudottaa painoa eli puolitan syömisteni määrän ja alan treenata viisi kertaa viikossa. No, ei ole toteutunut se. Kuvittelin myös, että vähemmän syöminen ja enemmän treenaaminen olisi jotenkin helpompaa sairauslomalla mutta erehdyin. Ravitsemusterapeuttien ohjeen mukaisesti vähän kerrallaan ja useita kertoja päivässä syöminen on sekin osoittautunut varsin vaikeaksi toteuttaa. Etenkin illalla ennen nukkumaanmenoa olen aina tottunut syömään suhteellisen ison annoksen eli lämpimän ruoan ja jotain jälkkäriksi eikä sen muuttaminen ole helppoa. Illalla syöminen on aina ollut stressittömintä, koska sen jälkeen pääsen sänkyyn eikä tarvitse miettiä, missä joudun selviytymään vatsavaivoineni. Kamppailen jatkuvasti sen kanssa, miltä haluaisin näyttää ja kuinka kevyeksi haluaisin tuntea oloni ja mistä toisaalta nautin ja mitä elämässä arvostan. En vieläkään tiedä, kumpaa tietä minun pitäisi kulkea. Katson Fitnesspäiväkirjat-tv-sarjaa ja koen hyvin ristiriitaisia fiiliksiä: toisaalta ihailen sarjan naisten itsekuria ja elämätilannetta, toisaalta halveksin heidän ulkonäkökeskeisyyttään ja pikkumaisuuttaan. Päällimmäiseksi jää kuitenkin mieli oksentaa ja lakata syömästä. Ja sitten haen kaapista suklaata lohduttaakseni itseäni ja saadakseni ahdistavat ajatukset pois mielestäni.
Oikeasti haluaisin irtautua koko internetmaailmasta. Haluaisin kännykän, jolla voi vain soittaa ja lähettää tekstiviestejä ja tietokoneen, jolla voi vain kirjoittaa. Kuinka paljon yksinkertaisempaa ja rauhallisempaa elämä olisikaan ilman nettiä? Ainakin minua netin rajaton visuaalisten ärsykkeiden virta ja loputon ajatusten ja tunteiden viidakko koukuttaa. Elämä ja yhteiskunta eivät voisi olla näin hektisiä ilman nettiä. Äidilläni oli kirjeenvaihtotovereita Australiassa ja Etelä-Afrikassa asti ennen nettiä ja matkustaminenkin onnistui ihan hyvin ilman sitä. Olisin varmasti seesteisempi, jos jokaista vapaata hetkeä ei tarvitsisi täyttää jonkin ruudun tuijottamisella ja tiedon suohon uppoamisella. Niin, eihän minun varsinaisesti tarvitse, mutta nykylänsimaissa on aika lailla mahdotonta elää yhteiskuntakelpoista, niin sanottua normaalia elämää ilman nettiä. Ja kyllä, sillä perusteella minun ei tarvitsisi käyttää kaiken maailman sovelluksia kuten Pinterestiä, Instagramia, Listiä, Polyvorea ja Goodreadsia, mutta kuten sanoin, ne koukuttavat. Onneksi en sentään ole palannut Facebookiin. Jos poistan sovellukset kokonaan laitteistani, kaikki tietoni ja niihin tallentamani tekstit ja kuvat katoavat. Jos en poista, olen edelleen koukussa, enkä pysty olemaan käyttämättä niitä. On siinä ihmisellä ongelma. Ratkaisu olisi varmaan siis muuttaa johonkin kehitysmaahan, jossa nettiä ei ole yhteisön muillakaan jäsenillä. Kaikki on suhteellista; nettiä tuskin kaipaisi, jos sitä ei olisi muillakaan.
Kaisa Viljanen pohti tänään Helsingin Sanomissa: Maailmantuskaa on vaikea ottaa kahvipöydässä puheeksi, sillä siitä saa helposti tunteellisen ja lapsellisen höperön leiman. Aivan kuin monille nuoruudessa puhkeavan maailmanparannusvietin pitäisi mennä aikuisiällä ohi. Aikuisen oletetaan hyväksyvän maailman yhtä karskina kuin se on. Että siihen kuuluvat muun muassa nelivuotias jihadisti ja se, että ruokaa kaadetaan roskikseen, vaikka kulman takana jollakulla on nälkä. Olen monta kertaa päätynyt maailmantuskani kanssa samaan ratkaisuyritykseen kuin Viljanen eli alkanut tehdä vapaaehtoistyötä. Olen osallistunut Amnestyn, SPR:n ja Unicefin toimintaan ja tosissani halunnut niistä säännöllisen harrastuksen itselleni. Olen osallistunut Unicefin syysseminaariin ja Helsingin vapaaehtoisryhmään sekä myynyt Unicefin tuotteita Kampissa joulun alla. Kaksi kertaa olen osallistunut myös Amnestyn vuosittaiseen seminaariin ja kerran sateenkaariverkoston tapaamiseen, käynyt viikonloppukoulutuksen ryhtyäkseni koulutyöhön ja vetänyt kerran eräällä yläasteella oppitunnin ihmisoikeuksista kahden muun vapaaehtoisen kanssa. Aloitin myös joskus SPR:n ystävätoiminnan kurssin ryhtyäkseni jonkun yksinäisen ikääntyneen vapaaehtoisystäväksi mutta jätin kurssin kesken, koska en pystynyt sitoutumaan ystävätoimintaan. Opiskeluaikana kävin muutamia kertoja ulkoiluttamassa vanhainkodin asukkaita.
Joka kerta olen joutunut kokemaan karvaan pettymyksen ja raskaan epäonnistumisen tunteen, kun energiani ei ole riittänyt vapaaehtoistyöhön sitoutumiseen. Muutamassa kuukaudessa olen alkanut stressata osallistumisesta liikaa, uupunut ja joutunut vetäytymään vedoten elämäntilanteeseeni. Vaikkei se elämäntilanne ole ollut sen kummallisempi, kuin että minusta on tuntunut, että olen ollut stressaantunut ja kokenut, etteivät aikani ja energiani riitä kaikkeen: työhön, liikuntaan, kavereiden ja perheen tapaamiseen, teatteriharrastukseen, parisuhteeseen yms. Vapaaehtoistyöstä on ollut helpointa luopua.
Nyttemmin minua on alkanut häiritä myös jotkin Amnestyn ja SPR:n linjaukset toiminnassaan. En ole välttämättä kaikesta samaa mieltä heidän kanssaan. Unicefin liiveihin pukeutuisin mieluiten, koska lasten auttaminen on aina yhtä perusteltua. Unicefissa vapaaehtoisten ja palkollisten työntekijöiden työnjako on kokemukseni mukaan myös paremmin järjestetty kuin Ammestyssa. Haluaisin edesauttaa etenkin perhesuunnittelun ja seksuaaliterveyden paranemista kehitysmaissa. Hesyn pelastettujen lemmikkien hoitaminen olisi myös ihanaa, mutta toistaiseksi järjestö on leimattu mediassa työnantajana varsin epäinhimilliseksi ja ikäväksi. Voisin myös työskennellä palkollisena Unicefissa, mutta työpaikkoja on siellä harvoin auki ja työpaikkailmoituksissa on tosi suuret vaatimukset.
En kuvittele, että saisin aikaan mitään kovin merkittävää vapaaehtoistyöntekijänä, mutta niin kuin Viljanen totesi, tuntisin tekeväni edes jotain. Voisin elää itseni kanssa, ja maailma tuntuisi ehkä edes hitusen siedettävämmältä. Toistaiseksi tyydyn vain maksamaan Amnestyn jäsenmaksun, lahjoittamaan Unicefille 20 euroa kuukaudessa ja ostamaan joululahjaksi esimerkiksi rokotteita ja hyttysverkkoja kehitysmaiden lapsille. Onneksi sentään nälänhätä ja lapsikuolleisuus ovat huomattavasti vähentyneet viime vuosina.
Olen pelkästään tämän vuoden aikana vannonut itselleni jo varmaan kymmenen kertaa, että alan pudottaa painoa eli puolitan syömisteni määrän ja alan treenata viisi kertaa viikossa. No, ei ole toteutunut se. Kuvittelin myös, että vähemmän syöminen ja enemmän treenaaminen olisi jotenkin helpompaa sairauslomalla mutta erehdyin. Ravitsemusterapeuttien ohjeen mukaisesti vähän kerrallaan ja useita kertoja päivässä syöminen on sekin osoittautunut varsin vaikeaksi toteuttaa. Etenkin illalla ennen nukkumaanmenoa olen aina tottunut syömään suhteellisen ison annoksen eli lämpimän ruoan ja jotain jälkkäriksi eikä sen muuttaminen ole helppoa. Illalla syöminen on aina ollut stressittömintä, koska sen jälkeen pääsen sänkyyn eikä tarvitse miettiä, missä joudun selviytymään vatsavaivoineni. Kamppailen jatkuvasti sen kanssa, miltä haluaisin näyttää ja kuinka kevyeksi haluaisin tuntea oloni ja mistä toisaalta nautin ja mitä elämässä arvostan. En vieläkään tiedä, kumpaa tietä minun pitäisi kulkea. Katson Fitnesspäiväkirjat-tv-sarjaa ja koen hyvin ristiriitaisia fiiliksiä: toisaalta ihailen sarjan naisten itsekuria ja elämätilannetta, toisaalta halveksin heidän ulkonäkökeskeisyyttään ja pikkumaisuuttaan. Päällimmäiseksi jää kuitenkin mieli oksentaa ja lakata syömästä. Ja sitten haen kaapista suklaata lohduttaakseni itseäni ja saadakseni ahdistavat ajatukset pois mielestäni.
Oikeasti haluaisin irtautua koko internetmaailmasta. Haluaisin kännykän, jolla voi vain soittaa ja lähettää tekstiviestejä ja tietokoneen, jolla voi vain kirjoittaa. Kuinka paljon yksinkertaisempaa ja rauhallisempaa elämä olisikaan ilman nettiä? Ainakin minua netin rajaton visuaalisten ärsykkeiden virta ja loputon ajatusten ja tunteiden viidakko koukuttaa. Elämä ja yhteiskunta eivät voisi olla näin hektisiä ilman nettiä. Äidilläni oli kirjeenvaihtotovereita Australiassa ja Etelä-Afrikassa asti ennen nettiä ja matkustaminenkin onnistui ihan hyvin ilman sitä. Olisin varmasti seesteisempi, jos jokaista vapaata hetkeä ei tarvitsisi täyttää jonkin ruudun tuijottamisella ja tiedon suohon uppoamisella. Niin, eihän minun varsinaisesti tarvitse, mutta nykylänsimaissa on aika lailla mahdotonta elää yhteiskuntakelpoista, niin sanottua normaalia elämää ilman nettiä. Ja kyllä, sillä perusteella minun ei tarvitsisi käyttää kaiken maailman sovelluksia kuten Pinterestiä, Instagramia, Listiä, Polyvorea ja Goodreadsia, mutta kuten sanoin, ne koukuttavat. Onneksi en sentään ole palannut Facebookiin. Jos poistan sovellukset kokonaan laitteistani, kaikki tietoni ja niihin tallentamani tekstit ja kuvat katoavat. Jos en poista, olen edelleen koukussa, enkä pysty olemaan käyttämättä niitä. On siinä ihmisellä ongelma. Ratkaisu olisi varmaan siis muuttaa johonkin kehitysmaahan, jossa nettiä ei ole yhteisön muillakaan jäsenillä. Kaikki on suhteellista; nettiä tuskin kaipaisi, jos sitä ei olisi muillakaan.
Kaisa Viljanen pohti tänään Helsingin Sanomissa: Maailmantuskaa on vaikea ottaa kahvipöydässä puheeksi, sillä siitä saa helposti tunteellisen ja lapsellisen höperön leiman. Aivan kuin monille nuoruudessa puhkeavan maailmanparannusvietin pitäisi mennä aikuisiällä ohi. Aikuisen oletetaan hyväksyvän maailman yhtä karskina kuin se on. Että siihen kuuluvat muun muassa nelivuotias jihadisti ja se, että ruokaa kaadetaan roskikseen, vaikka kulman takana jollakulla on nälkä. Olen monta kertaa päätynyt maailmantuskani kanssa samaan ratkaisuyritykseen kuin Viljanen eli alkanut tehdä vapaaehtoistyötä. Olen osallistunut Amnestyn, SPR:n ja Unicefin toimintaan ja tosissani halunnut niistä säännöllisen harrastuksen itselleni. Olen osallistunut Unicefin syysseminaariin ja Helsingin vapaaehtoisryhmään sekä myynyt Unicefin tuotteita Kampissa joulun alla. Kaksi kertaa olen osallistunut myös Amnestyn vuosittaiseen seminaariin ja kerran sateenkaariverkoston tapaamiseen, käynyt viikonloppukoulutuksen ryhtyäkseni koulutyöhön ja vetänyt kerran eräällä yläasteella oppitunnin ihmisoikeuksista kahden muun vapaaehtoisen kanssa. Aloitin myös joskus SPR:n ystävätoiminnan kurssin ryhtyäkseni jonkun yksinäisen ikääntyneen vapaaehtoisystäväksi mutta jätin kurssin kesken, koska en pystynyt sitoutumaan ystävätoimintaan. Opiskeluaikana kävin muutamia kertoja ulkoiluttamassa vanhainkodin asukkaita.
Joka kerta olen joutunut kokemaan karvaan pettymyksen ja raskaan epäonnistumisen tunteen, kun energiani ei ole riittänyt vapaaehtoistyöhön sitoutumiseen. Muutamassa kuukaudessa olen alkanut stressata osallistumisesta liikaa, uupunut ja joutunut vetäytymään vedoten elämäntilanteeseeni. Vaikkei se elämäntilanne ole ollut sen kummallisempi, kuin että minusta on tuntunut, että olen ollut stressaantunut ja kokenut, etteivät aikani ja energiani riitä kaikkeen: työhön, liikuntaan, kavereiden ja perheen tapaamiseen, teatteriharrastukseen, parisuhteeseen yms. Vapaaehtoistyöstä on ollut helpointa luopua.
Nyttemmin minua on alkanut häiritä myös jotkin Amnestyn ja SPR:n linjaukset toiminnassaan. En ole välttämättä kaikesta samaa mieltä heidän kanssaan. Unicefin liiveihin pukeutuisin mieluiten, koska lasten auttaminen on aina yhtä perusteltua. Unicefissa vapaaehtoisten ja palkollisten työntekijöiden työnjako on kokemukseni mukaan myös paremmin järjestetty kuin Ammestyssa. Haluaisin edesauttaa etenkin perhesuunnittelun ja seksuaaliterveyden paranemista kehitysmaissa. Hesyn pelastettujen lemmikkien hoitaminen olisi myös ihanaa, mutta toistaiseksi järjestö on leimattu mediassa työnantajana varsin epäinhimilliseksi ja ikäväksi. Voisin myös työskennellä palkollisena Unicefissa, mutta työpaikkoja on siellä harvoin auki ja työpaikkailmoituksissa on tosi suuret vaatimukset.
En kuvittele, että saisin aikaan mitään kovin merkittävää vapaaehtoistyöntekijänä, mutta niin kuin Viljanen totesi, tuntisin tekeväni edes jotain. Voisin elää itseni kanssa, ja maailma tuntuisi ehkä edes hitusen siedettävämmältä. Toistaiseksi tyydyn vain maksamaan Amnestyn jäsenmaksun, lahjoittamaan Unicefille 20 euroa kuukaudessa ja ostamaan joululahjaksi esimerkiksi rokotteita ja hyttysverkkoja kehitysmaiden lapsille. Onneksi sentään nälänhätä ja lapsikuolleisuus ovat huomattavasti vähentyneet viime vuosina.
FODMAP eli Fermentable, Oligo-, Di-, Mono-saccharides and Polyols (päivitetty kirjoitus)
FODMAP-yhdisteiden välttäminen ruokavaliossa perustuu siihen, että normaalisti ruoka imeytyy ohutsuolessa, mutta jostain tuntemattomasta syystä FODMAP-yhdisteet eivät sitä tee, vaan kulkeutuvat paksusuoleen, jossa ne saavat aikaan ripulia, ilmavaivoja, turvotusta ja suoliston venymisestä johtuvaa kipua.
Kopioin tähän Leena Putkosen Superhyvää suolistolle! Herkkävatsaisen elämä kuntoon -kirjasta listan ruoka-aineista, joita FODMAP-ruokavaliossa saa käyttää ja joita ei saa käyttää ainakaan satunnaisia, pieniä määriä enempää. Tarkoituksena on antaa lukijoilleni kuvaa siitä, miten FODMAP-ruokavalio vaikuttaa arkeen. Lista perustuu Australian Monashin yliopiston tutkimuksiin. Olen myös ladannut Monashin Low FODMAP Diet -applikaation kännykkääni ja tablettiini.
1. VÄLTÄ
Kasvikset ja kasviproteiinit:
* sipulit
* valkosipuli
* artisokat
* parsa
* keräkaali
* purjo
* okra
* sokeriherne
* punasikuri
* pavut ja kikherneet
* linssit
* punajuuri
* ruusukaali
* kukkakaali
* parsakaali
* soijatuotteet lo. soijakastike
* avokado
* sienet
* bataatti
* maissintähkä
* myskikurpitsa
* varsiselleri
Hedelmät ja marjat:
* omena
* aprikoosi
* mango
* nektariini
* persikka
* päärynä
* persimon
* luumu
* vesimeloni
* kirsikka
* taateli
* tuore viikuna
* avokado
* greippi
* ruusukaali
* litsi eli kiinanluumu
* boysenmarja
* karhunvatukka
* kookoshiutale
* mustaherukka
* kuivatut hedelmät
* hedelmämehut
Viljat:
* vehnä (esim. leipä, murot, pastat, nuudelit, mannaryyni, bulgur, couscous, keksit ja leivonnaiset jne.)
* ruis
* ohra
* amarantti
* speltti
Juomat:
* kaurajuoma
* kookosjuoma
* pavuista tehty soijajuoma
* riisijuoma
* vahva kamomilla-, chai-, oolong-, yrtti-, voikukka-, fenkoli- ja musta tee
* makeat viinit
* olut
* siideri
* rommi
* hiilihapolliset juomat
Muut:
* laktoosi
* pehmeät juustot (paitsi feta ja vuohenjuusto)
* hunaja
* ketsuppi
* tahini
* pesto
* balsamiviinietikka
* pistaasi-, hassel- ja cashewpähkinät sekä mantelit
* kaikki -oli -loppuiset sokerialkoholit sekä fruktoosi (sorbitoli, mannitoli, xylitoli...)
2. SAA NAUTTIA
Kasvikset ja kasviproteiinit:
Keitetyt vihannekset voivat olla vatsaystävällisempiä.
* peruna
* riisi
* nauris
* lanttu
* rucola
* lehtikaali ja -salaatti
* chili
* merilevä
* sinimailanen
* bambunversot
* pavunidut
* paprika
* paksoi
* porkkana
* tomaatti, kirsikka- ja luumutomaatti
* ruohosipuli
* kevät- ja kesäsipulin sekä purjon vihreä osa
* kurkku
* munakoiso
* endiivi
* inkivääri
* vihreät pavut
* puna- ja keräkaali
* retiisi ja retikka
* vesikastanja
* oliivi
* kapris
* palsternakka
* suolakurkku (ilman sokeria)
* mukulaselleri
* merilevä
* pinaatti
* mangoldi
* kurpitsa ja kesäkurpitsa
* yrtit
* tofu
* tempeh
* quorn
sekä pieniä annoksia kerrallaan:
* artisokansydämet (0,5 dl)
* bataatti (1,25 dl)
* herneet (0,5 dl)
* aurinkokuivattu tomaatti (4 kpl)
* fenkoli (2 dl)
* kukkakaali (1,25 dl)
* parsakaali (1,25 dl)
* punajuuri (2 viipaletta)
* puolikas maissintähkä
* myskikurpitsa (0,25 dl)
* ruusukaali (6 kpl)
* savoijinkaali (1,25 dl)
* sokeriherne (5 palkoa)
* spagettikurpitsa (1,25 dl)
* tankoparsa (3 kpl)
* varsiselleri (5 cm:n pala)
* kikherne, tölkissä vedessä (1,25 dl)
* keitetyt linssit (1,25 dl)
Hedelmät ja marjat:
Hedelmien ja marjojen määrää pitää rajoittaa per annos, esim. yksi hedelmä; noin puoli lasillista sopivaa mehua; noin desilitra marjoja.
* banaani
* cantaloupe- ja hunajameloni
* papaija
* klementiini
* kiivi
* sitruuna
* lime
* mandariini
* appelsiini
* passionhedelmä
* viinirypäleet
* ananas
* mansikka
* mustikka
* vadelma
* raparperi
* karpalo
* puolukka
* tyrni
sekä pieniä annoksia kerrallaan:
* avokado (2 rkl)
* granaattiomena (0,5 dl siemeniä ja puolikas pieni hedelmä)
* puolikas greippi
* kirsikat (3 kpl)
* kookospähkinä (1,25 dl)
* yksi tuore viikuna
* gojimarja (1 rkl)
* kookoslastut (0,5 dl)
* rusinat (1 rkl)
* kuivatut banaanilastut (10 kpl)
* kuivatut karpalot (1 rkl)
* yksi pala kuivattua ananasta
Viljat:
* kaura
* speltti hapanleivässä
* hirssi
* durra
* kvinoa
* tattari
* teff
* gluteenittomat tuotteet
* riisi
* maissi
Juomat:
* kaakao
* valkoinen, vihreä ja piparminttutee
* tummapaahtoinen kahvi
* viini
* olut
* viski
* vodka
* gini
* kookosmaito (metallitölkki)
* mantelijuoma
* hamppujuoma
* soijaproteiinista tehty soijajuoma
Muut:
* viinietikka
* öljy, voi ja margariini (fodmapit eivät liukene rasvaan)
* majoneesi
* kovat eli höylättävät juustot
* feta
* vuohenjuusto
* liha ja kana
* kala ja merenelävät
* kananmuna
* tumma suklaa
* barbeque-, hapanimelä-, kala-, osteri- ja Worchestershirenkastike
* misotahna
* maapähkinävoi
* sinappi
* wasabi
* saksan-, macadamia-, pekaani- ja maapähkinä
* auringonkukan-, seesamin-, pinjan-, chian-, kurpitsan- ja unikonsiemen
sekä pieniä annoksia kerrallaan:
* ricotta (2 rkl)
* halloumi (2 viipaletta)
* manteli (10 kpl)
* hasselpähkinä (10 kpl)
* meloninsiemen (2 rkl)
* appelsiinimehu (2 dl)
* karpalomehu (2 dl)
* laimea yrttitee (1,75 dl)
Kopioin tähän Leena Putkosen Superhyvää suolistolle! Herkkävatsaisen elämä kuntoon -kirjasta listan ruoka-aineista, joita FODMAP-ruokavaliossa saa käyttää ja joita ei saa käyttää ainakaan satunnaisia, pieniä määriä enempää. Tarkoituksena on antaa lukijoilleni kuvaa siitä, miten FODMAP-ruokavalio vaikuttaa arkeen. Lista perustuu Australian Monashin yliopiston tutkimuksiin. Olen myös ladannut Monashin Low FODMAP Diet -applikaation kännykkääni ja tablettiini.
1. VÄLTÄ
Kasvikset ja kasviproteiinit:
* sipulit
* valkosipuli
* artisokat
* parsa
* keräkaali
* purjo
* okra
* sokeriherne
* punasikuri
* pavut ja kikherneet
* linssit
* punajuuri
* ruusukaali
* kukkakaali
* parsakaali
* soijatuotteet lo. soijakastike
* avokado
* sienet
* bataatti
* maissintähkä
* myskikurpitsa
* varsiselleri
Hedelmät ja marjat:
* omena
* aprikoosi
* mango
* nektariini
* persikka
* päärynä
* persimon
* luumu
* vesimeloni
* kirsikka
* taateli
* tuore viikuna
* avokado
* greippi
* ruusukaali
* litsi eli kiinanluumu
* boysenmarja
* karhunvatukka
* kookoshiutale
* mustaherukka
* kuivatut hedelmät
* hedelmämehut
Viljat:
* vehnä (esim. leipä, murot, pastat, nuudelit, mannaryyni, bulgur, couscous, keksit ja leivonnaiset jne.)
* ruis
* ohra
* amarantti
* speltti
Juomat:
* kaurajuoma
* kookosjuoma
* pavuista tehty soijajuoma
* riisijuoma
* vahva kamomilla-, chai-, oolong-, yrtti-, voikukka-, fenkoli- ja musta tee
* makeat viinit
* olut
* siideri
* rommi
* hiilihapolliset juomat
Muut:
* laktoosi
* pehmeät juustot (paitsi feta ja vuohenjuusto)
* hunaja
* ketsuppi
* tahini
* pesto
* balsamiviinietikka
* pistaasi-, hassel- ja cashewpähkinät sekä mantelit
* kaikki -oli -loppuiset sokerialkoholit sekä fruktoosi (sorbitoli, mannitoli, xylitoli...)
2. SAA NAUTTIA
Kasvikset ja kasviproteiinit:
Keitetyt vihannekset voivat olla vatsaystävällisempiä.
* peruna
* riisi
* nauris
* lanttu
* rucola
* lehtikaali ja -salaatti
* chili
* merilevä
* sinimailanen
* bambunversot
* pavunidut
* paprika
* paksoi
* porkkana
* tomaatti, kirsikka- ja luumutomaatti
* ruohosipuli
* kevät- ja kesäsipulin sekä purjon vihreä osa
* kurkku
* munakoiso
* endiivi
* inkivääri
* vihreät pavut
* puna- ja keräkaali
* retiisi ja retikka
* vesikastanja
* oliivi
* kapris
* palsternakka
* suolakurkku (ilman sokeria)
* mukulaselleri
* merilevä
* pinaatti
* mangoldi
* kurpitsa ja kesäkurpitsa
* yrtit
* tofu
* tempeh
* quorn
sekä pieniä annoksia kerrallaan:
* artisokansydämet (0,5 dl)
* bataatti (1,25 dl)
* herneet (0,5 dl)
* aurinkokuivattu tomaatti (4 kpl)
* fenkoli (2 dl)
* kukkakaali (1,25 dl)
* parsakaali (1,25 dl)
* punajuuri (2 viipaletta)
* puolikas maissintähkä
* myskikurpitsa (0,25 dl)
* ruusukaali (6 kpl)
* savoijinkaali (1,25 dl)
* sokeriherne (5 palkoa)
* spagettikurpitsa (1,25 dl)
* tankoparsa (3 kpl)
* varsiselleri (5 cm:n pala)
* kikherne, tölkissä vedessä (1,25 dl)
* keitetyt linssit (1,25 dl)
Hedelmät ja marjat:
Hedelmien ja marjojen määrää pitää rajoittaa per annos, esim. yksi hedelmä; noin puoli lasillista sopivaa mehua; noin desilitra marjoja.
* banaani
* cantaloupe- ja hunajameloni
* papaija
* klementiini
* kiivi
* sitruuna
* lime
* mandariini
* appelsiini
* passionhedelmä
* viinirypäleet
* ananas
* mansikka
* mustikka
* vadelma
* raparperi
* karpalo
* puolukka
* tyrni
sekä pieniä annoksia kerrallaan:
* avokado (2 rkl)
* granaattiomena (0,5 dl siemeniä ja puolikas pieni hedelmä)
* puolikas greippi
* kirsikat (3 kpl)
* kookospähkinä (1,25 dl)
* yksi tuore viikuna
* gojimarja (1 rkl)
* kookoslastut (0,5 dl)
* rusinat (1 rkl)
* kuivatut banaanilastut (10 kpl)
* kuivatut karpalot (1 rkl)
* yksi pala kuivattua ananasta
Viljat:
* kaura
* speltti hapanleivässä
* hirssi
* durra
* kvinoa
* tattari
* teff
* gluteenittomat tuotteet
* riisi
* maissi
Juomat:
* kaakao
* valkoinen, vihreä ja piparminttutee
* tummapaahtoinen kahvi
* viini
* olut
* viski
* vodka
* gini
* kookosmaito (metallitölkki)
* mantelijuoma
* hamppujuoma
* soijaproteiinista tehty soijajuoma
Muut:
* viinietikka
* öljy, voi ja margariini (fodmapit eivät liukene rasvaan)
* majoneesi
* kovat eli höylättävät juustot
* feta
* vuohenjuusto
* liha ja kana
* kala ja merenelävät
* kananmuna
* tumma suklaa
* barbeque-, hapanimelä-, kala-, osteri- ja Worchestershirenkastike
* misotahna
* maapähkinävoi
* sinappi
* wasabi
* saksan-, macadamia-, pekaani- ja maapähkinä
* auringonkukan-, seesamin-, pinjan-, chian-, kurpitsan- ja unikonsiemen
sekä pieniä annoksia kerrallaan:
* ricotta (2 rkl)
* halloumi (2 viipaletta)
* manteli (10 kpl)
* hasselpähkinä (10 kpl)
* meloninsiemen (2 rkl)
* appelsiinimehu (2 dl)
* karpalomehu (2 dl)
* laimea yrttitee (1,75 dl)
torstai 14. huhtikuuta 2016
Sairauslomakupla
Kesti kolmisen viikkoa, ennen kuin upposin henkisesti sairauslomalle enkä ajatellut enää juurikaan töitä ja työelämää. Olen nyt elänyt pari viikkoa siinä kuplassa ja kun sairausloman päättyminen alkaa häämöttää reilun kahden viikon päässä, tunnen, kuinka joku pääni sisällä alkaa tökkiä sitä neulalla. Onneksi neula on vielä toistaiseksi tylppä eikä puhkaise turvakuplaani.
Kuulin eilen työkavereiltani, että johtaja työpaikallani on pari viikkoa sitten sanellut lisää mahdottomia sääntöjä. Hän oli ilmoittanut, että rästitöitä ei saa enää kertyä ja kirjaukset asiakastapaamisista, neuvotteluista ja puheluista täytyy olla tehtynä viimeistään niitä seuraavana päivänä. Tähän mennessä rästiin jääneet kirjaukset on kirjattava kesäkuun loppuun mennessä kaiken normaalin työn ohella. Määräykseen sisältyy olettamus siitä, että me ruohonjuuritason työntekijät olisimme tähän asti jostain syystä lusmuilleet. Aivan kuin joka vitun ikinen työntekijä ei olisi muka halunnut tähänkin asti kirjata kaiken ajantasaisesti. Aivan kuin olisimme halunneet rästitöitä. Johtajan määräyksen toteuttaminen edellyttäisi asiakasmääriemme puolittamista, mitä ei tietenkään tule tapahtumaan. Eikä mitään muutakaan helpotusta. Raivon tunne, jonka tämä uutinen sai minussa aikaan ja saa varmasti vielä pitkään, on ääretön ja valtaa koko kehoni. Kirosanat eivät riitä kuvaamaan sitä. Käteni alkavat täristä, sieraimeni laajenevat, puren leukaperäni yhteen, sydämeni hakkaa lujempaa ja tuntuu, että pääni räjähtää. Eikä siinä vielä kaikki: ensi vuoden alusta meille tulee uusi aikaavievä työtehtävä, jonka suorittamiseen ei näillä näkymin ole saatavissa lisäresursseja. Hengitä syvään ja niele paska, joka naamallesi heitetään. Tervetuloa takaisin töihin. Miten ihmeessä työnantaja kuvittelee minun jaksavan siellä näiden muutosten jälkeen, jos en jaksanut ennen niitä? Jotta jaksaisin, työhön pitäisi tulla jotakin helpotusta - ei vittu päin vastoin!
Kelan sairauspäivärahaa voi saada osa-aikaisesti niin, että tekee töitä 40-60% normaalityöajasta ja on loput sairauslomalla. Sitä voi saada max 120 päivää, mutta työnantajani ei näillä näkymin suostu tekemään sopimusta siitä kuin yhdelle kuukaudelle eli toukokuun loppuun asti. Alan nyt vakavasti katsella vapaita työpaikkoja ja hakeutua johonkin selvästi vähemmän kuormittavaan työhön ja sellaiselle työnantajalle, joka välittää työntekijöistään enemmän. Nykyiselle työnantajalleni sen ei pitäisi tulla minkään tason yllätyksenä. Se on mielestäni vähintäänkin odotettavissa. Edelleen valtavasti harmittaa ja surettaa jättää asiakkaani, niin kuin lukuisat edeltäjäni ovat tehneet, mutta ei minusta ole heille paljon iloa, jos voin koko ajan huonosti ja lopulta menetän työkykyni lopullisesti. Niin kuin olen kaikille hokenut, toista ei voi auttaa, jos on itse avun tarpeessa. Niin kuin lentokoneessa, ensin on laitettava happinaamari itselle ja sitten vasta toisille. Tavoitteeni on nyt se, että aloittaisin uudessa työssä viimeistään vuodenvaihteessa.
Neulan tökkäisyt sairauslomakuplaani tarkoittavat välähdyksiä niistä tunteista, ajatuksista ja olotiloista, joita olen töissä joutunut kokemaan. Olen jo aivan paniikissa siihen todellisuuteen palaamisesta. Olen sairauslomalla osittain siksi, että työpaikkani on sairas. Niin kuin varmasti tuhannet muutkin suomalaiset. Se, että työtoverini ovat mukavia tyyppejä ja että minulla on hyvä esimies, ei tee työyhteisöstä ja -ilmapiiristä hyvää, kun kaikki työntekijät hierarkian kaikilla tasoilla ovat ylikuormittuneita, uupuneita ja stressaantuneita. Minun on ollut aina todella vaikea sietää kulisseja ja teennäisyyttä - tekohymyä, tekokiinnostusta, tekojaksamista ja tekotyytyväisyyttä. Työelämä on täynnä sitä, ainakin sosiaalialalla. En sovi siihen kuvioon.
Russ Harrisin kirja Onnellisuusansa vaikuttaa oikein hyvältä ja on täynnä totuuksia mielen toiminnasta. Niiden lukeminen vaan ei kovin paljon lohduta, kun ongelma on se, että 90% ihmisistä ja etenkin vallanpitäjistä eli rikkaista, johtajista ja poliitikoista eivät niistä tiedä tai eivät ole niitä sisäistäneet. Tulee vaan entistäkin enemmän musertunut tunne siitä, että maailma on paska enkä minä sitä pysty muuttamaan.
Kuulin eilen työkavereiltani, että johtaja työpaikallani on pari viikkoa sitten sanellut lisää mahdottomia sääntöjä. Hän oli ilmoittanut, että rästitöitä ei saa enää kertyä ja kirjaukset asiakastapaamisista, neuvotteluista ja puheluista täytyy olla tehtynä viimeistään niitä seuraavana päivänä. Tähän mennessä rästiin jääneet kirjaukset on kirjattava kesäkuun loppuun mennessä kaiken normaalin työn ohella. Määräykseen sisältyy olettamus siitä, että me ruohonjuuritason työntekijät olisimme tähän asti jostain syystä lusmuilleet. Aivan kuin joka vitun ikinen työntekijä ei olisi muka halunnut tähänkin asti kirjata kaiken ajantasaisesti. Aivan kuin olisimme halunneet rästitöitä. Johtajan määräyksen toteuttaminen edellyttäisi asiakasmääriemme puolittamista, mitä ei tietenkään tule tapahtumaan. Eikä mitään muutakaan helpotusta. Raivon tunne, jonka tämä uutinen sai minussa aikaan ja saa varmasti vielä pitkään, on ääretön ja valtaa koko kehoni. Kirosanat eivät riitä kuvaamaan sitä. Käteni alkavat täristä, sieraimeni laajenevat, puren leukaperäni yhteen, sydämeni hakkaa lujempaa ja tuntuu, että pääni räjähtää. Eikä siinä vielä kaikki: ensi vuoden alusta meille tulee uusi aikaavievä työtehtävä, jonka suorittamiseen ei näillä näkymin ole saatavissa lisäresursseja. Hengitä syvään ja niele paska, joka naamallesi heitetään. Tervetuloa takaisin töihin. Miten ihmeessä työnantaja kuvittelee minun jaksavan siellä näiden muutosten jälkeen, jos en jaksanut ennen niitä? Jotta jaksaisin, työhön pitäisi tulla jotakin helpotusta - ei vittu päin vastoin!
Kelan sairauspäivärahaa voi saada osa-aikaisesti niin, että tekee töitä 40-60% normaalityöajasta ja on loput sairauslomalla. Sitä voi saada max 120 päivää, mutta työnantajani ei näillä näkymin suostu tekemään sopimusta siitä kuin yhdelle kuukaudelle eli toukokuun loppuun asti. Alan nyt vakavasti katsella vapaita työpaikkoja ja hakeutua johonkin selvästi vähemmän kuormittavaan työhön ja sellaiselle työnantajalle, joka välittää työntekijöistään enemmän. Nykyiselle työnantajalleni sen ei pitäisi tulla minkään tason yllätyksenä. Se on mielestäni vähintäänkin odotettavissa. Edelleen valtavasti harmittaa ja surettaa jättää asiakkaani, niin kuin lukuisat edeltäjäni ovat tehneet, mutta ei minusta ole heille paljon iloa, jos voin koko ajan huonosti ja lopulta menetän työkykyni lopullisesti. Niin kuin olen kaikille hokenut, toista ei voi auttaa, jos on itse avun tarpeessa. Niin kuin lentokoneessa, ensin on laitettava happinaamari itselle ja sitten vasta toisille. Tavoitteeni on nyt se, että aloittaisin uudessa työssä viimeistään vuodenvaihteessa.
Neulan tökkäisyt sairauslomakuplaani tarkoittavat välähdyksiä niistä tunteista, ajatuksista ja olotiloista, joita olen töissä joutunut kokemaan. Olen jo aivan paniikissa siihen todellisuuteen palaamisesta. Olen sairauslomalla osittain siksi, että työpaikkani on sairas. Niin kuin varmasti tuhannet muutkin suomalaiset. Se, että työtoverini ovat mukavia tyyppejä ja että minulla on hyvä esimies, ei tee työyhteisöstä ja -ilmapiiristä hyvää, kun kaikki työntekijät hierarkian kaikilla tasoilla ovat ylikuormittuneita, uupuneita ja stressaantuneita. Minun on ollut aina todella vaikea sietää kulisseja ja teennäisyyttä - tekohymyä, tekokiinnostusta, tekojaksamista ja tekotyytyväisyyttä. Työelämä on täynnä sitä, ainakin sosiaalialalla. En sovi siihen kuvioon.
Russ Harrisin kirja Onnellisuusansa vaikuttaa oikein hyvältä ja on täynnä totuuksia mielen toiminnasta. Niiden lukeminen vaan ei kovin paljon lohduta, kun ongelma on se, että 90% ihmisistä ja etenkin vallanpitäjistä eli rikkaista, johtajista ja poliitikoista eivät niistä tiedä tai eivät ole niitä sisäistäneet. Tulee vaan entistäkin enemmän musertunut tunne siitä, että maailma on paska enkä minä sitä pysty muuttamaan.
keskiviikko 13. huhtikuuta 2016
Menestysresepti
Muista päämäärä.
Luovu kateudesta.
Käytä mielikuvitustasi.
Älä luule olevasi tärkein.
Vaali uskottavuuttasi.
Henrik Dettmann
Luovu kateudesta.
Käytä mielikuvitustasi.
Älä luule olevasi tärkein.
Vaali uskottavuuttasi.
Henrik Dettmann
tiistai 12. huhtikuuta 2016
Minä ja maailma
Usein minut valtaa musertava viha ja suru siitä, millainen maailma on. Miksi vitussa raha jakautuu niin kuin jakautuu? Unelmoin yhteiskunnasta, jossa olisi tarpeeksi työntekijöitä jokaisella työpaikalla. Niin, ettei kenenkään tarvitsisi uupua työelämässä ja asiakkaiden saaman palvelun laatu ei kärsisi ainakaan työntekijöiden kuormituksen takia. Vielä parempi, jos asiakkaalle voitaisiin aina järjestää sellaista palvelua, mitä hän todellisuudessa tarvitsee, ja siinä aikataulussa, jossa siitä on hänelle eniten hyötyä.
Tänään työterveyslääkärini, jota olen tavannut melkein kymmenen kertaa viimeisen puolen vuoden aikana, kysyi, ovatko vatsavaivani alkaneet masennuksen myötä. Purin hammasta ja vastasin mahdollisimman rauhallisesti: ei, olen kärsinyt niistä viimeiset kaksitoista vuotta ja sain IBS-diagnoosin kahdeksan vuotta sitten. Sitten lääkäri kysyi, olenko huomannut, että vatsaoireet pahenisivat ollessani psyykkisesti kuormittunut. Ei jumalauta, ajattelin ja vastasin: kyllä, nimenomaan. Ilman suolistosairauttani olisin tuskin sairastunut psyykkisesti. Olemme puhuneet vatsavaivoistani joka kerta, kun olemme tavanneet, joten olisin odottanut hänen olevan hieman paremmin kartalla. Tuntuu aika epämiellyttävältä luottaa hoitoni sellaisen ihmisen käsiin, joka ei edes muista perusongelmiani tai ehdi palauttaa niitä mieleensä ennen tapaamistamme. Kaiken lisäksi minun pitäisi mennä asiakkaaksi julkiselle psykiatrian klinikalle, jossa tiedän psykiatrien vaihtuvan jopa useita kertoja vuodessa ja jossa saatan törmätä asiakkaisiini. Yksityiset psykiatriapalvelut pitäisi kustantaa itse, eikä minulla ole sellaiseen varaa.
Tulokseni masennuskysely BDI:stä oli tänään sama kuin muutama viikko sitten edellisellä työterveyslääkärin tapaamisella, eli viittasi vaikeaan/vakavaan masennukseen. Hauskat nuo termit - onko olemassa helppoa tai hilpeää masennusta? BDI ei tosin kerro muutoksista arjen jaksamisessa. Tietenkään en ole enää sillä tavoin stressaantunut ja uupunut kuin ennen sairauslomaa ja sen ensimmäisillä viikoilla ja olen jaksanut olla esimerkiksi sosiaalisempi. Toisaalta BDI on siitä hyvä, että siitä ilmenee, ettei stressin vähentyminen ja sairausloma-arjessa jaksamisen kohentuminen muuta välttämättä mielialaa ja tunne- ja ajatusmaailmaa. Ydinasia on mielestäni se, että vaikka ihminen voisi paljonkin paremmin sairauslomalla, niin töihin palattua hänen vointinsa todennäköisesti romahtaa uudelleen, jos mikään ei ole työssä muuttunut ja ihminen kärsii edelleen samoista sairauksista kuin ennen sairauslomaa. Tästä syystä aion palata töihin ensin vain osa-aikaisesti.
Lääkärissä käydessä tulin taas toivoneeksi, että saisin sydänkohtauksen tai aivoinfarktin tai jotain muuta vastaavaa. Se on myös tapa ajatella itsetuhoisesti. Lääkärin tuolissa istuessani kuvittelin, kuinka menettäisin yhtäkkiä tajuntani ja kaatuisin elottomana lattialle. Kaikki kärsimys olisi ohi ja voisin syntyä uudelleen vaikkapa kotikissaksi mukavaan perheeseen. Itsemurhaa pidetään itsekkäänä enkä läheisteni takia halua tehdä sitä, mutta jos olisin niin onnekas, että saisin jonkin tappavan sairauden tai kohtauksen, pääsisin täältä pois ilman, että kukaan voisi katkeroitua minua kohtaan. Pelkään tekeväni itsemurhan enkä luota itseeni, vaikka olen päättänyt, etten sitä tee. Siksi en käy yksin ulkoilemassa enkä lähde yksin millekään lomareissulle, vaikka haluaisin.
Toki jotkin sairaudet ovat suhteellisen itseaiheutettuja ja esimerkiksi keuhkosyöpään kuoleminen voi olla hidastettu ja ei-psyykkiseen-sairauteen-liittyvä itsemurha. Tupakoidessa kun tappaa koko ajan omaa terveyttään. Maksasairauksiin kuoleminen on sekin usein tavallaan itsemurha, mutta siihen liittyy kyllä myös psyykkinen sairaus. En ole kyllä koskaan ymmärtänyt, miksei tupakkariippuvuutta pidetä päihderiippuvuutena ja diagnosoida lääketieteellisesti riippuvuussairaudeksi. Tupakka on ihan yhtä vähän ravintoa ja ihan yhtä lailla myrkkyä kuin alkoholi ja huumeet tai huumeina käytetyt lääkkeet yms. Minulle on joskus selitetty, että päihderiippuvuus tarkoittaa riippuvuutta päihtymyksen tunteeseen ja tupakka ei sitä kriteeriä täytä. Mutta miksi kukaan tupakoisi, jos ei siitä saisi rauhoittavaa tai muuten hyvää fiilistä? Jos ei jonkinasteisen päihtymyksen, niin minkä takia tupakkaa poltetaan? Ajattelen, että ottaen huomioon sen kaikki huonot puolet pahasta hajusta lähtien, siitä täytyy saada aika helvetin hyvät kiksit, että haluaa polttaa ja että lopettaminen on monille niin vaikeaa. Moni sanoo olevansa riippuvainen tupakointiin liittyvistä sosiaalisista tilanteista kuten tupakkatauoista, mutta kyllä jutella voi kahvikupinkin ääressä. Tupakkapäihtymys ei toki ole siten ulkoapäin havaittavissa kuin humala tai huumepäihtymys, mutta vieroitusoireita polttamisen lopettamisesta tulee ihan selvästi. Eikä huumeidenkaan vaikutusta aina huomaa, sillä yllättävän paljon on ihmisiä, jotka käyvät töissä huumeiden vaikutuksen alaisena eikä kukaan huomaa mitään.
Niin että Nestori Syrjälän installaatiossa Helsingin taidemuseo HAMissa on aika osuva teksti: If you want to fix me you have to first fix the whole world. Siitähän mielenterveysongelmissa on pikälti kyse.
Tänään työterveyslääkärini, jota olen tavannut melkein kymmenen kertaa viimeisen puolen vuoden aikana, kysyi, ovatko vatsavaivani alkaneet masennuksen myötä. Purin hammasta ja vastasin mahdollisimman rauhallisesti: ei, olen kärsinyt niistä viimeiset kaksitoista vuotta ja sain IBS-diagnoosin kahdeksan vuotta sitten. Sitten lääkäri kysyi, olenko huomannut, että vatsaoireet pahenisivat ollessani psyykkisesti kuormittunut. Ei jumalauta, ajattelin ja vastasin: kyllä, nimenomaan. Ilman suolistosairauttani olisin tuskin sairastunut psyykkisesti. Olemme puhuneet vatsavaivoistani joka kerta, kun olemme tavanneet, joten olisin odottanut hänen olevan hieman paremmin kartalla. Tuntuu aika epämiellyttävältä luottaa hoitoni sellaisen ihmisen käsiin, joka ei edes muista perusongelmiani tai ehdi palauttaa niitä mieleensä ennen tapaamistamme. Kaiken lisäksi minun pitäisi mennä asiakkaaksi julkiselle psykiatrian klinikalle, jossa tiedän psykiatrien vaihtuvan jopa useita kertoja vuodessa ja jossa saatan törmätä asiakkaisiini. Yksityiset psykiatriapalvelut pitäisi kustantaa itse, eikä minulla ole sellaiseen varaa.
Tulokseni masennuskysely BDI:stä oli tänään sama kuin muutama viikko sitten edellisellä työterveyslääkärin tapaamisella, eli viittasi vaikeaan/vakavaan masennukseen. Hauskat nuo termit - onko olemassa helppoa tai hilpeää masennusta? BDI ei tosin kerro muutoksista arjen jaksamisessa. Tietenkään en ole enää sillä tavoin stressaantunut ja uupunut kuin ennen sairauslomaa ja sen ensimmäisillä viikoilla ja olen jaksanut olla esimerkiksi sosiaalisempi. Toisaalta BDI on siitä hyvä, että siitä ilmenee, ettei stressin vähentyminen ja sairausloma-arjessa jaksamisen kohentuminen muuta välttämättä mielialaa ja tunne- ja ajatusmaailmaa. Ydinasia on mielestäni se, että vaikka ihminen voisi paljonkin paremmin sairauslomalla, niin töihin palattua hänen vointinsa todennäköisesti romahtaa uudelleen, jos mikään ei ole työssä muuttunut ja ihminen kärsii edelleen samoista sairauksista kuin ennen sairauslomaa. Tästä syystä aion palata töihin ensin vain osa-aikaisesti.
Lääkärissä käydessä tulin taas toivoneeksi, että saisin sydänkohtauksen tai aivoinfarktin tai jotain muuta vastaavaa. Se on myös tapa ajatella itsetuhoisesti. Lääkärin tuolissa istuessani kuvittelin, kuinka menettäisin yhtäkkiä tajuntani ja kaatuisin elottomana lattialle. Kaikki kärsimys olisi ohi ja voisin syntyä uudelleen vaikkapa kotikissaksi mukavaan perheeseen. Itsemurhaa pidetään itsekkäänä enkä läheisteni takia halua tehdä sitä, mutta jos olisin niin onnekas, että saisin jonkin tappavan sairauden tai kohtauksen, pääsisin täältä pois ilman, että kukaan voisi katkeroitua minua kohtaan. Pelkään tekeväni itsemurhan enkä luota itseeni, vaikka olen päättänyt, etten sitä tee. Siksi en käy yksin ulkoilemassa enkä lähde yksin millekään lomareissulle, vaikka haluaisin.
Toki jotkin sairaudet ovat suhteellisen itseaiheutettuja ja esimerkiksi keuhkosyöpään kuoleminen voi olla hidastettu ja ei-psyykkiseen-sairauteen-liittyvä itsemurha. Tupakoidessa kun tappaa koko ajan omaa terveyttään. Maksasairauksiin kuoleminen on sekin usein tavallaan itsemurha, mutta siihen liittyy kyllä myös psyykkinen sairaus. En ole kyllä koskaan ymmärtänyt, miksei tupakkariippuvuutta pidetä päihderiippuvuutena ja diagnosoida lääketieteellisesti riippuvuussairaudeksi. Tupakka on ihan yhtä vähän ravintoa ja ihan yhtä lailla myrkkyä kuin alkoholi ja huumeet tai huumeina käytetyt lääkkeet yms. Minulle on joskus selitetty, että päihderiippuvuus tarkoittaa riippuvuutta päihtymyksen tunteeseen ja tupakka ei sitä kriteeriä täytä. Mutta miksi kukaan tupakoisi, jos ei siitä saisi rauhoittavaa tai muuten hyvää fiilistä? Jos ei jonkinasteisen päihtymyksen, niin minkä takia tupakkaa poltetaan? Ajattelen, että ottaen huomioon sen kaikki huonot puolet pahasta hajusta lähtien, siitä täytyy saada aika helvetin hyvät kiksit, että haluaa polttaa ja että lopettaminen on monille niin vaikeaa. Moni sanoo olevansa riippuvainen tupakointiin liittyvistä sosiaalisista tilanteista kuten tupakkatauoista, mutta kyllä jutella voi kahvikupinkin ääressä. Tupakkapäihtymys ei toki ole siten ulkoapäin havaittavissa kuin humala tai huumepäihtymys, mutta vieroitusoireita polttamisen lopettamisesta tulee ihan selvästi. Eikä huumeidenkaan vaikutusta aina huomaa, sillä yllättävän paljon on ihmisiä, jotka käyvät töissä huumeiden vaikutuksen alaisena eikä kukaan huomaa mitään.
Niin että Nestori Syrjälän installaatiossa Helsingin taidemuseo HAMissa on aika osuva teksti: If you want to fix me you have to first fix the whole world. Siitähän mielenterveysongelmissa on pikälti kyse.
sunnuntai 10. huhtikuuta 2016
Päivät
Olen nyt ollut reilun kuukauden sairauslomalla. Aion ehdottaa esimiehelleni ja työterveyslääkärilleni, että tekisin töihin palattuani toistaiseksi 70% työaikaa eli kuusituntista työpäivää. En voi palata samaan tilanteeseen, jossa olin sairauslomalle jäädessäni tai joudun sellaiselle saman tien uudestaan. Eivät suolistosairauteni ja masennukseni ole mihinkään sillä haihtuneet, etten ole käynyt vähään aikaan töissä. Terapiassa ollaan vasta kartoitettu tilannettani, eikä varsinaista hoitavaa työskentelyä olla vielä ehditty aloittaa.
Sairausloman aikana vuorokausirytmini on muuttunut niin, että en meinaa saada iltaisin unta. Jostain syystä minua alkaa ahdistaa lähes aina nukkumaan mennessä - myös ennen sairauslomaa. Toisinaan vatsani on niin jumalattoman kipeä, etten pysty edes makaamaan, vaan ainoa siedettävä asento on seisominen nojaten käsillä pöytään. Ongelma on yleensä se, ettei suolistossani kiertävä tai jumittava ilma tule millään ulos. Suhteellisen usein käy myös niin, että vaikka ilma tulisi ulos, niin hyvä olo kestää vain muutaman minuutin, kunnes tunnen suolistossani taas valtavan ilmakuplan painavan jossakin mutkassa. Töissä ja muissa sosiaalisissa tilanteissa ilma sitten pyrkiikin sopivasti ulos juuri, kun sitä ei todellakaan voi ulos päästää.
Sairauslomalla olen usein nukahtanut vasta kahden aikoihin yöllä ja päässyt ylös aamukymmeneltä. Yhtenä päivänä nousin yhdeltätoista syömään aamiaista ja jatkoin nukkumista heti sen jälkeen. Uudestaan nousin herätyskelloon kolmelta iltapäivällä ehtiäkseni tapaamaan sovitusti kaveriani. Eräänä toisena päivänä kävin äitini kanssa museossa ja lounaalla ja sieltä kotiin päästyäni sain ripulikohtauksen, jonka jälkeen nukuin uupuneena kolme tuntia sikeästi, kunnes puolisoni herätti minut tultuaan töistä kotiin. Oletan, että edelleen siis tulee olemaan niitä päiviä, kun en vain yksinkertaisesti pysty lähtemään aamulla töihin tai joudun lähtemään kotiin kesken työpäivän. En viittaa unettomuuteen vaan suolisto-oireisiini.
Olen käynyt sairauslomalla jonkin verran kuntosalilla ja jumpissa, tavannut kavereita ja ystäviä, lukenut lehtiä ja kirjoja, viettänyt aikaa netissä ja sovelluksissa, katsonut tallentamiani tv-ohjelmia ja elokuvia, kirjoittanut tätä blogia, käynyt lääkärissä ja hammaslääkärissä ja psykoterapiassa ja hieronnassa, siivonnut ja laittanut ruokaa. Kavereiden ja ystävien sekä puolisoni kanssa olen käynyt mm. elokuvissa, kävelyllä ja syömässä tai kahvilla. Päivät kuluvat todella nopeasti ilman työssäkäyntiäkin.
Yhdessä hetkessä saatan ajatella valoisasti, että kaikki kääntyy parhain päin ja alkaa sujua hyvin palattuani töihin. Vain muutamaa minuuttia myöhemmin saatankin olla lähes varma, että mikään ei koskaan muutu ja kaikki on ihan yhtä raskasta ja tuskallista kuin viime aikoina. Fakta on joka tapauksessa se, että kukaan muu ei voi tietää, miltä minusta tuntuu ja kuinka paljon kärsin. Eivät edes muut masennuksesta ja IBS:stä tai muista vatsavaivoista kärsivät, koska oireet ja kokemus niistä ovat aina yksilöllisiä. Niin ollen kukaan ei voi myöskään väheksyä kokemustani. Toisaalta kellään ei ole velvollisuutta sen enempää arvostaa ja kunnioittaa sitä. Onneksi en syntynyt pariakymmentä vuotta aiemmin, koska vielä 90-luvulla ärtyvän suolen oireet kuitattiin lääkäreidenkin toimesta yleensä luulosairaudeksi ja mielenterveysongelmiinkin suhtauduttiin ikävämmin kuin nykyään. Voin valita vain, miten itse itseeni ja kokemuksiini suhtaudun. Väheksynkö vai kunnioitanko niitä.
Sairausloman aikana vuorokausirytmini on muuttunut niin, että en meinaa saada iltaisin unta. Jostain syystä minua alkaa ahdistaa lähes aina nukkumaan mennessä - myös ennen sairauslomaa. Toisinaan vatsani on niin jumalattoman kipeä, etten pysty edes makaamaan, vaan ainoa siedettävä asento on seisominen nojaten käsillä pöytään. Ongelma on yleensä se, ettei suolistossani kiertävä tai jumittava ilma tule millään ulos. Suhteellisen usein käy myös niin, että vaikka ilma tulisi ulos, niin hyvä olo kestää vain muutaman minuutin, kunnes tunnen suolistossani taas valtavan ilmakuplan painavan jossakin mutkassa. Töissä ja muissa sosiaalisissa tilanteissa ilma sitten pyrkiikin sopivasti ulos juuri, kun sitä ei todellakaan voi ulos päästää.
Sairauslomalla olen usein nukahtanut vasta kahden aikoihin yöllä ja päässyt ylös aamukymmeneltä. Yhtenä päivänä nousin yhdeltätoista syömään aamiaista ja jatkoin nukkumista heti sen jälkeen. Uudestaan nousin herätyskelloon kolmelta iltapäivällä ehtiäkseni tapaamaan sovitusti kaveriani. Eräänä toisena päivänä kävin äitini kanssa museossa ja lounaalla ja sieltä kotiin päästyäni sain ripulikohtauksen, jonka jälkeen nukuin uupuneena kolme tuntia sikeästi, kunnes puolisoni herätti minut tultuaan töistä kotiin. Oletan, että edelleen siis tulee olemaan niitä päiviä, kun en vain yksinkertaisesti pysty lähtemään aamulla töihin tai joudun lähtemään kotiin kesken työpäivän. En viittaa unettomuuteen vaan suolisto-oireisiini.
Olen käynyt sairauslomalla jonkin verran kuntosalilla ja jumpissa, tavannut kavereita ja ystäviä, lukenut lehtiä ja kirjoja, viettänyt aikaa netissä ja sovelluksissa, katsonut tallentamiani tv-ohjelmia ja elokuvia, kirjoittanut tätä blogia, käynyt lääkärissä ja hammaslääkärissä ja psykoterapiassa ja hieronnassa, siivonnut ja laittanut ruokaa. Kavereiden ja ystävien sekä puolisoni kanssa olen käynyt mm. elokuvissa, kävelyllä ja syömässä tai kahvilla. Päivät kuluvat todella nopeasti ilman työssäkäyntiäkin.
Yhdessä hetkessä saatan ajatella valoisasti, että kaikki kääntyy parhain päin ja alkaa sujua hyvin palattuani töihin. Vain muutamaa minuuttia myöhemmin saatankin olla lähes varma, että mikään ei koskaan muutu ja kaikki on ihan yhtä raskasta ja tuskallista kuin viime aikoina. Fakta on joka tapauksessa se, että kukaan muu ei voi tietää, miltä minusta tuntuu ja kuinka paljon kärsin. Eivät edes muut masennuksesta ja IBS:stä tai muista vatsavaivoista kärsivät, koska oireet ja kokemus niistä ovat aina yksilöllisiä. Niin ollen kukaan ei voi myöskään väheksyä kokemustani. Toisaalta kellään ei ole velvollisuutta sen enempää arvostaa ja kunnioittaa sitä. Onneksi en syntynyt pariakymmentä vuotta aiemmin, koska vielä 90-luvulla ärtyvän suolen oireet kuitattiin lääkäreidenkin toimesta yleensä luulosairaudeksi ja mielenterveysongelmiinkin suhtauduttiin ikävämmin kuin nykyään. Voin valita vain, miten itse itseeni ja kokemuksiini suhtaudun. Väheksynkö vai kunnioitanko niitä.
keskiviikko 6. huhtikuuta 2016
Auktoriteetti
Ihmiset kuvittelevat saavuttavansa auktoriteetin ottamalla sen, vaikka se annetaan kunnioituksen sivutuotteena.
Kaisa Hemming-Kyrö
Kaisa Hemming-Kyrö
Seksikkyys
Epäseksikkäintä on mielestäni häpeä, itsesääli ja tyytymättömyys omaan kehoon. Seksikkäintä on rohkeus (ei uhkarohkeus), hyvä itsetunto ja tyytyväisyys omaan kehoon. Yksinkertaista.
Asenneongelma
Maaret Kallion kolumni asenteesta:
http://vaestoliitonblogi.com/2014/04/07/minulla-on-asenneongelma/
http://vaestoliitonblogi.com/2014/04/07/minulla-on-asenneongelma/
tiistai 5. huhtikuuta 2016
Vanhemmuus
Se, että valitsee jonkun lapsensa äidiksi tai isäksi, on suurin luottamuksen osoitus ja kohteliaisuus, jonka voi ihmiselle antaa.
Sofia Ruutu
Sofia Ruutu
Riippuvuus
Kaikilla on riippuvuuksia, monet rutiinit esimerkiksi. Omista riippuvuuksista puhuessani tarkoitan, että ilman jotakin eläminen vituttaa ja hermostuttaa. Siitä seuraa puolestaan keskittymiskyvyttömyyttä, levottomuutta ja ärsyyntyneisyyttä. Riippuvuussairaudet ovat tietenkin asia erikseen, ne saavat aikaan toimintakyvyttömyyttä ja vakavaa terveydellistä haittaa. Ei-sairaudellisten riippuvuuksien lisäksi ihminen on tietysti riippuvainen peruselinehdoistaan. Peruselinehdoilla tarkoitan paitsi perustoimintoja niin myös länsimaista elämäntapaa eli esim. kännykkää, peiliä ja julkisia liikennevälineitä.
Olen riippuvainen eli en oikein kestä ainakaan viikkoa kauempaa ilman...
...suklaata
...kahvia
...Myrttisen valkosipuli-suolakurkkuja
...lihaa, kalaa tai kanaa
...pähkinöitä
...nettiyhteyttä
...Pinterestiä
...tv:tä
...Helsingin Sanomia
...halausta tai muuta kosketusta
...hikiliikuntaa
...musiikkia
...ajatusteni kirjoittamista.
Olen riippuvainen eli en oikein kestä ainakaan viikkoa kauempaa ilman...
...suklaata
...kahvia
...Myrttisen valkosipuli-suolakurkkuja
...lihaa, kalaa tai kanaa
...pähkinöitä
...nettiyhteyttä
...Pinterestiä
...tv:tä
...Helsingin Sanomia
...halausta tai muuta kosketusta
...hikiliikuntaa
...musiikkia
...ajatusteni kirjoittamista.
sunnuntai 3. huhtikuuta 2016
Psyykkiset ongelmani
Ylenpalttinen stressaaminen ja huono stressinsietokyky
Ahdistus, katastrofiajattelu ja paniikkihäiriö
Raskasmielisyys ja masennus
Vaikeus kohdata omia ja läheisten kielteisiä tunteita
Suorituskeskeisyys, perfektionismi ja psyykkinen joustamattomuus
Ahdistus, katastrofiajattelu ja paniikkihäiriö
Raskasmielisyys ja masennus
Vaikeus kohdata omia ja läheisten kielteisiä tunteita
Suorituskeskeisyys, perfektionismi ja psyykkinen joustamattomuus
Muisti ja muistot
Haluaisin muistaa kaiken yksityiskohtaisesti, kuin videona. En ymmärrä alkuunkaan, miksi jotkut kasvot, nimet, tilanteet ja tapahtumat unohtuvat ja jotkut muistan tarkkaan. Monista tilanteista muistan vain omat tunteeni tai aistimani tunnelman. Haluaisin muistaa paljon enemmän lapsuudestani. Ajasta ennen 13 ikävuotta muistan todella vähän: vaikka kuinka pinnistän, en esimerkiksi nyt saa mieleeni yhtään muistoa ajalta ennen yläastetta. Sitä paitsi monia muistoja on vaikeaa ellei mahdotonta varmistaa alkuperäisiksi, koska ne voivatkin olla sekoitus näkemiäni valokuvia ja kuulemiani kertomuksia. Toki tiedän paljonkin asioita, mitä nuorempana tein ja mitä tapahtui, mutta en pysty näkemään tapahtumia mielessäni. Perheelläni ei ollut videokameraa enkä tiedä päätyneeni kenenkään muunkaan kotivideoille.
Aina näin keväisin minulle tulee elävästi mieleen rakas muisto 8. luokan keväästä, kun olin parhaan ystäväni kanssa Kansallisteatterissa tutustumassa työelämään (TET) ja kävelimme ympäri Helsingin keskustaa viemässä Kansallisteatterin ohjelmistoesitteitä eri paikkoihin, kuten Bio Rexin aulaan ja Pohjoisesplanadin turisti-infoon. Vaikka moni kevät on varmaan sen jälkeenkin ollut lämmin ja aurinkoinen, niin minkään muun kevään aurinko ja lämpö ei ole jäänyt mieleeni yhtä hyvin. Kuljimme ulkona lyhythihaisissa paidoissa riemuissamme säästä, onnistuneesta työhöntutustumispaikan valinnasta ja yhdessäolosta. Muistaakseni silloin oli vasta huhtikuu. Se oli yksiselitteisesti varsinaisen lapsuuteni viimeinen kevät, viimeinen naurun ja huolettomuuden kevät.
Aina näin keväisin minulle tulee elävästi mieleen rakas muisto 8. luokan keväästä, kun olin parhaan ystäväni kanssa Kansallisteatterissa tutustumassa työelämään (TET) ja kävelimme ympäri Helsingin keskustaa viemässä Kansallisteatterin ohjelmistoesitteitä eri paikkoihin, kuten Bio Rexin aulaan ja Pohjoisesplanadin turisti-infoon. Vaikka moni kevät on varmaan sen jälkeenkin ollut lämmin ja aurinkoinen, niin minkään muun kevään aurinko ja lämpö ei ole jäänyt mieleeni yhtä hyvin. Kuljimme ulkona lyhythihaisissa paidoissa riemuissamme säästä, onnistuneesta työhöntutustumispaikan valinnasta ja yhdessäolosta. Muistaakseni silloin oli vasta huhtikuu. Se oli yksiselitteisesti varsinaisen lapsuuteni viimeinen kevät, viimeinen naurun ja huolettomuuden kevät.
Onnenonkijan evoluutio
Russ Harris kuvailee suoraviivaisesti nykyihmisen tyytymättömyyden ja tuhoon tuomitun onnenmetsästyksen evolutiivisen taustan kirjassaan Onnellisuusansa. Aloin lukea sitä terapeuttini suosituksesta.
Harris kirjoittaa, että mitä taitavammiksi vaarojen ja uhkien välttäjiksi esi-isämme kehittyivät, sitä pidempään he elivät ja sitä enemmän jälkeläisiä heille syntyi. Edelleen nykyihminen etsii tehokkaasti mahdollisia ongelman aiheuttajia, asioiden turvallisuutta ja hyödyllisyyttä. Mielemme varoittaa meitä uhista, kuten hylätyksi tulemisesta, itsensä nolaamisesta tai syöpään sairastumisesta. Toinen esi-isillemme tärkeä asia oli ryhmään kuuluminen, koska ilman heimon tukea ihminen jäi pian suden saaliiksi. Edelleen mieli pyrkii suojelemaan nykyihmistä ulkopuolelle jäämiseltä. Se tapahtuu vertailemalla itseä muihin: olenko sopiva, teenkö oikeita asioita, edistynkö tarpeeksi, onko joku minua parempi, hyväksyvätkö muut minut tällaisena? Esi-isiemme yhteisöt olivat kuitenkin pieniä, joten vertailukohtia oli suhteellisen vähän. Nykyään meidät ympäröi radion, television, lehtien ja netin välityksellä loputon määrä vertailukohtia, potentiaalisesti jollain tapaa parempia ihmisiä. Älykkäämpiä, kokeneempia, rikkaampia, hauskempia, kauniimpia, seksikkäämpiä, terveempiä, vaikutusvaltaisempia, menestyneempiä ja ihailtavampia. Ja niin kuin esi-isämme havaitsivat, enemmän on parempi. Enemmän aseita, enemmän jälkeläisiä, enemmän ruokavarastoja, enemmän suojaa myrskyiltä ja pedoilta. Nykyään kohteet vain ovat vaihtuneet: haluamme enemmän rahaa, valtaa, rakkautta, ihailua ja tavaroita. Johtopäätöksenä Harris toteaa, ettei ole mikään ihme, että nykyihmisen on niin vaikeaa olla onnellinen.
Evoluutiivinen teoria kuulostaa loogiselta, mutta en osaa enkä halua sitä sen enempää arvioida. Tulee vaan mieleeni lukuisat lehtihaastattelut yms., joissa menestyneet ja onnellisen kuvan itsestään antavat ihmiset kertovat näkevänsä aina muutoksessa mahdollisuuden ja olevansa itse vastuussa onnellisuudestaan. Helppohan se on onnellisena sanoa. Minä näen muutoksessa riskin ja riskissä aiheen ahdistua. Sairaana on mielestäni vaikeaa olla onnellinen, ja sairauksista ihminen on suhteellisen harvoin vastuussa itse. Vastuu liittyy ajatukseen syyllisyydestä, ja syyllisten etsiminen johtaa ennemmin katkeruuteen kuin myönteiseen ajatteluun ja myönteisiin tunteisiin.
Tänään Helsingin Sanomissa nuori nainen puki sanoiksi sen, mitä moni varmasti miettii. Miten liki seitsemänkymppinen jaksaa jatkaa edelleen työelämässä, kun nuoretkin uupuvat yrittäessään pysyä sen vauhdissa. Vuonna 1990 syntyneen vanhuuseläke alkaa näillä näkymin 67 vuoden ja 7 kuukauden iässä, ja tavoiteltu eläkeikä on jo liki 71 vuotta.
Harris kirjoittaa, että mitä taitavammiksi vaarojen ja uhkien välttäjiksi esi-isämme kehittyivät, sitä pidempään he elivät ja sitä enemmän jälkeläisiä heille syntyi. Edelleen nykyihminen etsii tehokkaasti mahdollisia ongelman aiheuttajia, asioiden turvallisuutta ja hyödyllisyyttä. Mielemme varoittaa meitä uhista, kuten hylätyksi tulemisesta, itsensä nolaamisesta tai syöpään sairastumisesta. Toinen esi-isillemme tärkeä asia oli ryhmään kuuluminen, koska ilman heimon tukea ihminen jäi pian suden saaliiksi. Edelleen mieli pyrkii suojelemaan nykyihmistä ulkopuolelle jäämiseltä. Se tapahtuu vertailemalla itseä muihin: olenko sopiva, teenkö oikeita asioita, edistynkö tarpeeksi, onko joku minua parempi, hyväksyvätkö muut minut tällaisena? Esi-isiemme yhteisöt olivat kuitenkin pieniä, joten vertailukohtia oli suhteellisen vähän. Nykyään meidät ympäröi radion, television, lehtien ja netin välityksellä loputon määrä vertailukohtia, potentiaalisesti jollain tapaa parempia ihmisiä. Älykkäämpiä, kokeneempia, rikkaampia, hauskempia, kauniimpia, seksikkäämpiä, terveempiä, vaikutusvaltaisempia, menestyneempiä ja ihailtavampia. Ja niin kuin esi-isämme havaitsivat, enemmän on parempi. Enemmän aseita, enemmän jälkeläisiä, enemmän ruokavarastoja, enemmän suojaa myrskyiltä ja pedoilta. Nykyään kohteet vain ovat vaihtuneet: haluamme enemmän rahaa, valtaa, rakkautta, ihailua ja tavaroita. Johtopäätöksenä Harris toteaa, ettei ole mikään ihme, että nykyihmisen on niin vaikeaa olla onnellinen.
Evoluutiivinen teoria kuulostaa loogiselta, mutta en osaa enkä halua sitä sen enempää arvioida. Tulee vaan mieleeni lukuisat lehtihaastattelut yms., joissa menestyneet ja onnellisen kuvan itsestään antavat ihmiset kertovat näkevänsä aina muutoksessa mahdollisuuden ja olevansa itse vastuussa onnellisuudestaan. Helppohan se on onnellisena sanoa. Minä näen muutoksessa riskin ja riskissä aiheen ahdistua. Sairaana on mielestäni vaikeaa olla onnellinen, ja sairauksista ihminen on suhteellisen harvoin vastuussa itse. Vastuu liittyy ajatukseen syyllisyydestä, ja syyllisten etsiminen johtaa ennemmin katkeruuteen kuin myönteiseen ajatteluun ja myönteisiin tunteisiin.
Tänään Helsingin Sanomissa nuori nainen puki sanoiksi sen, mitä moni varmasti miettii. Miten liki seitsemänkymppinen jaksaa jatkaa edelleen työelämässä, kun nuoretkin uupuvat yrittäessään pysyä sen vauhdissa. Vuonna 1990 syntyneen vanhuuseläke alkaa näillä näkymin 67 vuoden ja 7 kuukauden iässä, ja tavoiteltu eläkeikä on jo liki 71 vuotta.
lauantai 2. huhtikuuta 2016
Lempi-tv-sarjani
▪ Ihmisten puolue
▪ Everwood
▪ Nurse Jackie
▪ Salainen miljonääri
▪ Viimeistä päivää
▪ Ihmisten puolue
▪ Pasila
▪ Office (UK)
▪ Office (US)
▪ Modern Family
▪ Mad Men
▪ Monk
▪ Helppo elämä
▪ Klikkaa mua 1. kausi
▪ Tahdon asia
▪ Iholla
▪ L.A. Ink
▪ Shameless (US)
▪ Kätevä emäntä ja Kätevän emännän juhlat
▪ Uutishuone
▪ Occupation – Paluu helvettiin (BBC :n minisarja)
▪ Alavilla mailla hallan vaara (minisarja)
▪ Alamaailma-trilogia (minisarja)
▪ Fresh Meat
▪ Kimmo 1. kausi
▪ The Car Czar
▪ Roba
▪ Dance
▪ Kontoret
▪ Torka aldrig tårar utan handskar
▪ En pilgrims död
▪ Girls
▪ Syke
▪ Irtiottoja
▪ Vedetään hatusta
▪ Newsroom
▪ Homeland
▪ Breaking Bad
▪ Mustat lesket
▪ Orange Is The New Black
▪ Vallan linnake
▪ Better Call Saul
▪ Hinnalla millä hyvänsä
▪ Siskonpeti
▪ Solsidan
▪ Uusi Sherlock
▪ The Ellen Show
▪ Everwood
▪ Nurse Jackie
▪ Salainen miljonääri
▪ Viimeistä päivää
▪ Ihmisten puolue
▪ Pasila
▪ Office (UK)
▪ Office (US)
▪ Modern Family
▪ Mad Men
▪ Monk
▪ Helppo elämä
▪ Klikkaa mua 1. kausi
▪ Tahdon asia
▪ Iholla
▪ L.A. Ink
▪ Shameless (US)
▪ Kätevä emäntä ja Kätevän emännän juhlat
▪ Uutishuone
▪ Occupation – Paluu helvettiin (BBC :n minisarja)
▪ Alavilla mailla hallan vaara (minisarja)
▪ Alamaailma-trilogia (minisarja)
▪ Fresh Meat
▪ Kimmo 1. kausi
▪ The Car Czar
▪ Roba
▪ Dance
▪ Kontoret
▪ Torka aldrig tårar utan handskar
▪ En pilgrims död
▪ Girls
▪ Syke
▪ Irtiottoja
▪ Vedetään hatusta
▪ Newsroom
▪ Homeland
▪ Breaking Bad
▪ Mustat lesket
▪ Orange Is The New Black
▪ Vallan linnake
▪ Better Call Saul
▪ Hinnalla millä hyvänsä
▪ Siskonpeti
▪ Solsidan
▪ Uusi Sherlock
▪ The Ellen Show
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)