Sairaus

Olin viikon sairauslomalla työuupumuksen, masennuksen, ahdistuksen ja suolistosairauteni takia. Alkuviikon stressasin koko ajan siitä, että työt kasaantuvat työpaikalla ja että sairauslomasta ei ole mitään hyötyä. Olin edelleen sitä mieltä, ettei se auta, mutta edellisenä perjantaina olin kohdannut seinän enkä nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin levätä edes viikko. Levätä pystyin kuitenkin vasta, kun olin keskiviikkoiltana vihdoin päättänyt, että pysyn sairauslomalla myös torstain ja perjantain. Koko keskiviikon arvoin, pitäisikö minun sittenkin palata töihin jo torstaina. Ratkaisevaa päätöksen suhteen oli se, kun ystäväni sanoi, että enhän voi tietää, onko sairauslomasta hyötyä, jos en pysy sillä edes viikkoa. Hän sanoi myös, että enköhän voi ihan hyvällä omallatunnolla olla viikon sairauslomalla, kun työterveyslääkärini olisi halunnut määrätä sitä kuusi viikkoa. Annoin periksi ja seuraavalla viikolla huomasin, että sairausloma teki hyvää, vaikka töitä oli tosiaan kertynyt. Olin jonkin verran energisempi ja positiivisempi.

Sairauslomaviikon torstaina kävin toista kertaa psykiatrilla. Olin täyttänyt paksun pinon hänen ensimmäisellä tapaamisella antamiaan lomakkeita ja testejä. Niiden ja keskustelumme perusteella hän oli sitä mieltä, että minun pitäisi jäädä sairauslomalle kolmeksi kuukaudeksi. Hän totesi, että pidemmällä sairauslomallahan minun ei tarvitsisi stressata kasaantuvista töistä, kun sijainen hoitaisi ne. Pärskähdin: Sijainen? Mikä sijainen, ei lastensuojelussa ole sijaisia! Yhtä ylityöllistetyt kollegat hoitavat poissaolevan töistä kaikkein akuuteimmat ja loput jäävät odottamaan hänen paluutaan. En suostunut psykiatrin ehdotukseen mutta lupasin harkita asiaa uudelleen kolmannella tapaamisellamme maaliskuussa.

Olen miettinyt paljon myös sitä, että jos jäisin useamman kuukauden sairauslomalle, niin satavarmasti sekä kollegani että asiakkaani arvaisivat poissaoloni liittyvän työuupumukseen. Jos kyse olisi fyysisestä sairaudesta tai tapaturmasta, siitä voisi kertoa avoimesti kelle tahansa. Ajatus siitä, että asiakkaani ajattelisivat minun olevan mielenterveysongelmainen ja liian heikko työtehtäviini, on sietämätön. Periaatteessa voisin valehdella sairausloman syyn tai mainita vain suolistosairauteni, mutta olen huono valehtelija - varsinkin, jos joku esittää tarkentavia kysymyksiä.

Sairauslomaviikon keskiviikkona kävin tutustumiskäynnillä psykoterapeutilla. Kelan vittumaisen ja järjenvastaisen säännön mukaan psykoterapiaan ei voi saada taloudellista tukea, ennen kuin edellisen terapian päättymisestä on kulunut viisi vuotta. Kelan näkemyksen mukaan on siis parempi, että sairaus kehittyy ja pahenee jopa vuosia, kuin että sitä alettaisiin hoitaa heti alkuun. Saan Kelan tukea uudestaan siis vasta vuoden 2018 alusta lähtien. Minulla ei ole varaa kustantaa terapiaa kuin kerran kuussa, eikä niin harvajaksoisesta terapiasta olisi mitään hyötyä. Inhoan suuresti rahan pyytämistä tai edes lainaamista, mutta tässä tilanteessa käännyin vanhempieni puoleen ja he lupasivat maksaa toisen käynnin kuussa. Alan siis käydä terapiassa joka toinen viikko. Valitsin miesterapeutin, koska haluan erilaisen terapeutin kuin viimeksi, vaikka se edellinen olikin hyvä. Sekä työterveyslääkärini että psykiatrini ovat myös miehiä.

Luulisi varmaan, että kokemusasiantuntija osaisi ohjeistaa muita masentuneen kohtaamisessa. Minä en valitettavasti tiedä, miten minuun pitäisi suhtautua, miten minua pitäisi kohdella, miten ja mitä minulle pitäisi sanoa. Sen tiedän - ja olen monelta muultakin kokemusasiantuntijalta kuullut, että syyllistäminen on pahinta, mitä masentuneelle tai millä tahansa tavalla mielenterveydeltään järkkyneelle voi sanoa. Jos ei diagnoosina ole narsistinen persoonallisuushäiriö, niin jokainen mielenterveysongelmainen tiedostaa olevansa taakka muille. Sitä ei tarvitse heille kenenkään kertoa. Siitähän monet itsemurhatkin johtuvat, että ihminen ajattelee olevansa muiden onnellisuuden esteenä.

Monet kokemusasiantuntijat kehuvat vertaistukea. Tänä talvena olen ensimmäistä kertaa ikinä ajatellut, että voisin kokeilla ja hyötyäkin siitä. En kuitenkaan uskaltaisi mennä mihinkään vertaistukiryhmään työni takia. Olisi katastrofaalista törmätä siellä johonkuhun asiakkaaseeni tai asiakkaani tuttuun tai edes kollegani asiakkaan tuttuun. En voi ottaa sellaista riskiä.

Olen pitkään miettinyt, pitäisikö minun kertoa suolistosairaudestani esimiehelleni. Parille kollegalle olen siitä maininnut. Olen ajatellut, ettei omista sairauksista ja muista henkilökohtaisista ja
intiimeistä asioista kuulu ja kannata kertoa esimiehelle esimerkiksi siksi, että voisi olla yt-tilanteessa sen seurauksena huonossa asemassa. No, julkisen sektorin sosiaalialan töissä ei pahemmin yt-neuvotteluja esiinny. Silti minua mietityttää se, miten sairaudesta kertominen vaikuttaisi suhteeseemme esimiehenä ja alaisena. Haluaisin tietää, miten muut työpaikallani ja vastaavissa työpaikoissa ovat toimineet. Riippuu tietysti myös esimiehestä, kenelle tuntuisi luontevalta kertoa ja kenelle ei. Olen suhteellisen tyytyväinen esimieheeni ja hän varmaan ottaisi tiedon ihan hyvin vastaan. Syy siihen, että haluaisin kertoa hänelle, on se, että en missään nimessä halua, että hän tai kukaan muukaan kuvittelee, että minulla on ihan samat voimavarat kuin muillakin, mutta en vain kestä stressiä ja työmäärää. Haluaisin kaikkien tietävän, että minä olen käytännössä joka päivä töissä sairaana. Suolistosairauteni takia kaikki tuntuu moninkertaisesti työläämmältä ja koen olevani jaksamiseni äärirajoilla. Varmasti jaksaisin ja pystyisin keskittymään asioihin paljon paremmin ja kestäisin ja kykenisin käsittelemään stressiä enemmän ilman jatkuvaa kipua, turvotusta, kuvotusta, tukalaa oloa ja vessassa ravaamista. Oli se sitten emotionaalista tai kognitiivista stressiä. Mielenterveysongelmista tuskin kuitenkaan kerron kellekään esimiehelle koskaan.

Itsetunto

Arvioin aina ihmisestä, millainen itsetunto hänellä on. Ihailen ja arvostan suuresti ihmisiä, joilla on terve ja hyvä itsetunto. Mielestäni se tarkoittaa, että ihminen hyväksyy puutteet ja virheet itsessään, epätäydellisyytensä. Toisaalta hän tietää parhaat puolensa ja rakastaa itseään vilpittömästi sellaisena kuin on, mutta ei liikaa. Hyvä ja terve itsetunto on sitä, että ymmärtää itseään ja tuntee empatiaa itseään kohtaan, mutta ei itsesääliä.

Hyvä itsetunto on psyykkisesti vahvan ihmisen ominaisuus. Hänen ei tarvitse erityisesti osoittaa, että hänellä on hyvä itsetunto, vaan se huokuu hänestä. Ehkä minulla on poikkeuksellisen korkeat kriteerit asian suhteen. Hyvä itsetunto tarkoittaa myös sitä, että ihminen haluaa ja kykenee kehittymään ja tietoisesti kehittämään itseään. Hän hyväksyy epätäydellisyytensä mutta toisaalta pyrkii parempaan.

Mietin, onko oikeasti olemassakaan ihmistä, jolla olisi täydellinen itsetunto joka tilanteessa. Minua kiinnostaisi hirveästi tietää, millainen itsetunto on esimerkiksi Barack Obamalla tai Timo Soinilla, Angela Merkelillä tai Anni Sinnemäellä. Joistain ihmisistä uskon tunnistavani hyvän ja terveen itsetunnon, joistain todella heikon ja vääristyneen. Useimmista ihmisistä en osaa sanoa. Arvioisin, että ainakin kaikki päihteitä väärinkäyttävät ihmiset kärsivät huonosta ja sairaasta itsetunnosta. Tarkoitan nimenomaan, että kärsivät. Uskon, että kaikilla mielenterveyshäiriöistä kärsivillä on ongelmia itsetuntonsa suhteen. Myös minulla. Jotta ihminen voisi hyvin psyykkisesti, hänellä on oltava suhteellisen terve ja hyvä itsetunto.