Yksinäisyys

8 kuukautta on mennyt siitä, kun lopetin psykoterapian. Sen päätteeksi totesimme terapeuttini kanssa, että tarvitsen terapian tilalle avoimemman ja tiiviimmän ystävyyssuhteen, tai vaikka useamman. Ystävyyssuhteeni eivät ole muuttuneet puolen vuoden aikana ainakaan tiiviimpään suuntaan. En usko koronaepidemian vaikuttaneen siihen ainakaan merkittävästi, enemmän ovat vaikuttaneet ystävieni elämäntilanteet ja muuttoni pois Helsingistä. Suurin este on yksinkertaisesti ajan puute, kiire ja kuormitus puolin ja toisin. Ja se, mikä saattaa olla totta tai sitten vain virheellinen oletukseni: kaikilla ystävilläni on jo avoimempi ja tiiviimpi ystävyyssuhde jonkun tai joidenkin toisten ystäviensä kanssa eikä heillä ole tarvetta, motivaatiota ja halua ryhtyä sellaiseen minun kanssani.

Olen harkinnut ystävilleni soittamista, mutta se ei vaan edelleenkään tunnu minulle luontevalta kommunikaatiotavalta enkä halua tehdä sellaista väkisin. Mieluummin olen yksinäinen kuin väkisin sosiaalinen. Koronakevään aikana toki kävin muutaman videopuhelun ja olen lähettänyt viimeisen vuoden aikana joitain ääniviestejä Whatsappissa. En vaan siedä sitä, etten näe keskustelukumppanini ilmeitä ja eleitä. Videopuheluissa ärsyttää se, että yhteys saattaa katkeilla, että tahtomattani kiinnitän liikaa huomiota omaan kuvaani ja että olen liimattuna laitteeseen, jolloin 2-vuotiaan läsnäolo on tosi hankalaa. 

Olen nyt ollut äiti kaksi vuotta ja asunut uudella kotipaikkakunnallani yli vuoden, mutten ole sinä aikana tutustunut kehenkään minulle ennestään tuntemattomaan toiseen vanhempaan tai kehenkään paikalliseen lukuun ottamatta uusia työtovereitani. Se on mielestäni outoa, surullista ja yksinäistä. Puolisollani ei ole ikänsä takia yhtään ystävää tai serkkua, jolla olisi alle kouluikäisiä lapsia. Heistä useimpien lapset ovat jo täysi-ikäisiä. Minun ystäväpiirissäni on sekä teinien että vauvojen vanhempia ja myös vapaaehtoisesti ja vastentahtoisesti lapsettomia. Työkavereistani vain yhdellä on samaa ikäluokkaa oleva lapsi. Hänkin on niin kuormittuneen oloinen, etten yhtään ylläty, jos hän pian irtisanoutuu ja vaihtaa työpaikkaa. Uusiin työkavereihini olen tutustunut vain aika pinnallisesti, koska emme ole pitäneet yhteyttä työn ulkopuolella. Kuitenkin kommunikointi ja yhdessäolo työpaikalla on heidän kanssaan luontevaa ja nautinnollista.

En tiedä, mitä voisin tehdä yksinäisyyteni suhteen. Jotkut ovat niin bestiksiä puolisonsa kanssa, etteivät edes kaipaa muita tiiviitä ystävyyssuhteita. Minä kaipaan ja olen kaivannut siitä asti, kun lukio-opintoni loppuivat 13 vuotta sitten. Siihen asti minulla oli tiivis suhde parhaan ystäväni kanssa enkä ole vieläkään sopeutunut siihen, ettei minulla ole enää mitään vastaavaa. Tulenko koskaan sopeutumaan? Ajattelen, että psykoterapeutti on ollut minulle parhaan ystävän korvike ja se on mielestäni helvetin surullista. Enää minulla ei ole psykoterapeuttiakaan, koska en halua maksaa parasystäväpalvelusta.

Mikä on termin yksinäisyys vastakohta? Sellaista ei taida varsinaisesti olla, mutta parhaiten sitä taitaa kuvata onnellisuus. Ajattelen, että yksinäinen ei voi olla onnellinen.

Ruoka

Voi luoja, miten suurta ahdistusta tuo sana aiheutti minulle vielä muutamia vuosia sitten. Anoreksiaa ja sittemmin bulimiaa sairastaessani en pystynyt mitenkään kuvittelemaan saati uskomaan, että muutamaa vuotta myöhemmin suhtautuisin syömiseen niin stressittömästi, luonnollisesti ja myönteisesti. Kaikki ruokaan ja syömiseen liittyvä oli mielessäni niin latautunutta ja vinksallaan, etten kyennyt käsittämään, miten useimmat muut pystyivät suhtautumaan niihin niin mutkattomasti. Nykyään ainoa mutkia aiheuttava asia on vatsavaivojeni ja syömisen välinen yhteys, sillä stressaantuneena tai muiden negatiivisiksi tulkitsemieni tunteiden vallassa ruoansulatukseni häiriintyy. Se aiheuttaa tuskaa. Työskentely suuresti rakastamallani alalla ei auta asiaa, koska työni aiheuttaa stressiä ja herättää voimakkaita tunteita. Siitä en kuitenkaan pääse yli enkä ympäri, että sosiaalityö on iso osa identiteettiäni enkä voisi kuvitella ammatikseni muuta. Jos en jostain syystä voisi olla sosiaalityöntekijä, niin olisin psykologi tai toimintaterapeutti. Ne ovat tunnepitoisuudeltaan aika lähellä sosiaalityötä.

Syömishäiriöitä sairastaessani ihmettelin, mitä tarkoitetaan intuitiivisella syömisellä. Intuitiivisesti inhosin kaikkea rasvaista, suolaista ja sokerista. Toisaalta en voinut olla ahmimatta herkkuja niin, että jouduin oksentamaan. Se jos mikä aiheutti ahdistusta. Syö intuitiivisesti — eli siis mitä vittua? En ole edelleenkään perehtynyt intuitiiviseen syömisen akateemiseen määritelmään tai käynyt mitään intuitiivisen syömisen kurssia, mutta nykyään ajattelen syöväni intuitiivisesti. Se on syömistä niin, että ruoka ei stressaa tai ahdista ja syömisen jälkeen on hyvä olo. Se on mielen ja kehon kuuntelemista. Saatan esimerkiksi ajatella, että ennen minun olisi tehnyt vastaavassa tilanteessa mieli suklaata, tai että ennen vastaavassa tilanteessa olisin kieltänyt itseltäni suklaan. Mietin, millainen olo minulle tulee, jos syön nyt tätä tai tuota. Valitsen sen, mistä arvioin tulevan parempi olo fyysisesti ja psyykkisesti. Joskus se on suklaa, joskus se on porkkana.

Sama pätee liikuntaan. Olenkin ihmetellyt, että intuitiivisesta liikunnasta ei samanlailla terminä puhuta tai en ole siitä ainakaan kuullut. Mielestäni intuitiivista syömistä ja liikkumista kuvaa ehkä parhaiten se, että niitä ei niin paljon mieti ja puntaroi mielessään. En enää syö jotain tai liiku jollain tapaa siksi, että minun varmaan pitäisi tai kannattaisi, vaan siksi että se tuottaa minulle mielihyvää paitsi hetkellisesti niin myös pitkäkestoisesti. Intuitiivisuutta on se, että syöminen ja liikunta ovat vain yksi luonteva osa päivääni ja elämääni. Ajatukseni eivät pyöri yksinomaan niiden ympärillä. Syömishäiriöitä sairastaessani syöminen ja liikkuminen täyttivät ajatukseni ja aiheuttivat ylikorostuneen voimakkaita tunteita — mielihyvän lisäksi ainakin häpeää, pettymystä, inhoa ja ahdistusta. Intuitiivinen syöminen ja liikkuminen ei koskaan tähtää ulkonäön muokkaamiseen vaan hyvään fyysiseen ja psyykkiseen oloon.

Syömishäiriöisenä en pystynyt käsittämään ajatusta luonnollisesta kehosta ja painosta. Mikä ihmeen luonnollinen? Ajattelin, että jos jotain niin se on kauneusihanteiden mukainen hoikka ja lihaksikas täydellisyys. Kuinka väärässä olinkaan! Nykyään ajattelen, että keho asettuu luonnollisiin muotoihinsa ja mittoihinsa, kun syö ja liikkuu intuitiivisesti. Silloin ruokavalio ja liikunnan määrä ja laatu voivat myös vaihdella elämäntilanteesta riippuen. Tällä teorialla selittyy myös se, miksi kehot ovat ja saavat olla niin erilaisia. Ei ole olemassa mitään oikeanlaista, täydellistä kehoa, ruokavaliota ja liikuntarutiinia. Käytän nimenomaan sanaa ”asettuu” enkä ”saavuttaa”, koska saavuttaminen viittaisi siihen, että luonnollinen keho on päämäärä, johon voi kovalla työllä ehkä mahdollisesti joskus yltää. Joka päivä ja koko ajan keho voi asettua omiin uomiinsa. Joka päivä se on täydellinen omanlaisenaan, mitä ikinä se tarkoittaakaan.

Syömishäiriöisenä olin aivan satavarma, että jos en muutamaan viikkoon harrasta hikiliikuntaa ja syön silti herkkuja oksentamatta, niin muutun hetkessä liikalihavaksi. No, nyt koronaepidemian ja pikkulapsiarjen yhtälöä puoli vuotta elettyäni voin todeta, että niin ei käynyt. En ole harrastanut hikiliikuntaa maaliskuun jälkeen. Kävi niin, että kehoni elää luonnollisissa muodoissaan ja mitoissaan. Se tuntuu hyvältä, huomattavasti paremmalta kuin syömishäiriö.