Joudun usein muistuttamaan itseäni siitä, että kaikki sanovat joskus jotain tyhmää. Että en ole ainoa, joka tekee virhearviointeja. Se, että jatkuvasti pelkään sanovani jotain tyhmää, on varmasti vaikuttanut siihen, että olen aina ilmaissut itseäni mieluummin kirjallisesti kuin suullisesti. Kirjoittaessa on lähes aina aikaa valita sanansa tarkkaan ja lukea kirjoittamansa uudelleen, ennen kuin antaa sen kenenkään muun luettavaksi ja arvosteltavaksi. Puhetta ei voi kumittaa tai deletoida. Voi yrittää korjata, pelastaa tilanteen, mutta sanottu on sanottu, kun joku sen on kuullut. Se on ollut minulle aina ahdistava, stressaava ja pelottava ajatus. Siksikin usein kysyn itseltäni, miksi ihmeessä kouluttauduin sosiaalityöntekijäksi. Ajatukseni ammatinvalinnastani ovat tosi ristiriitaiset: toisaalta koen olevani todellakin oikealla alalla, toisaalta ihmettelen miten päädyin tähän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti