Mitä jos vaan hyväksyisin sen, että en välttämättä tule enää koskaan tästä laihtumaan? Että nämä vatsamakkarat, selluliitti ja paksut olkavarret ovat tulleet jäädäkseen. Että reiteni koskevat toisiaan ja peppuni on jotain muuta kuin kiinteä ja pyöreä. Että en enää koskaan tule käyttämään vaatteita kokoa 36/S ja että se on ihan ok. Olen nyt oman arvioni mukaan ollut syömishäiriöstä terve noin neljä vuotta, mutta sisäinen kriitikkoni ei ole vaiennut. Joka päivä kuuntelen, kun se haukkuu minua ja tekee selväksi, etten todellakaan kelpaa näin.
Usein ajattelen ennen kaverin tapaamista, että nyt sanon ääneen rehellisesti, miltä minusta tuntuu ja mitä ajattelen, mutta ikinä se ei toteudu. Sosiaalisissa tilanteissa muiden kuin puolisoni seurassa en koskaan ole aito itseni, vaan tsemppaan ja yritän olla "hyvää seuraa", koska pelkään niin saatanasti, että muuten ihmiset eivät halua enää tavata minua. Se on ristiriitainen ajatus, koska enhän itsekään hylkäisi toista siksi, että hän on aito ja vaikka sitten huonolla tuulella. Arvostan suorapuheisuutta ja pidän itseäni suorapuheisena, mutta silti en aina kykene siihen. Tänä kesänä uskalsin olla ensimmäistä kertaa huonolla tuulella viettäessäni aikaa ystäväni kanssa eräänä sunnuntaina. En tosin tiedä, huomasiko hän sitä tai mitä hän siitä ajatteli.
Eilen ystäväni sanoi, että onpa tosi hienoa, että olen pärjännyt ilman rauhoittavaa lääkitystä ja puolet pienemmällä mielialalääkeannoksella. Vastasin hämilläni, että onko minulla muita vaihtoehtoja (!) Mitä ei-pärjääminen olisi tarkoittanut - sairauslomaa, osastohoitoa? Ystäväni sanoi myös, että vaikutin energiseltä ja hyvinvoivalta. Mitä vittua? Minuuttia ennen tapaamistamme olin kirjoittanut Facebookiin, että olisi taas pitänyt vaan jäädä kotiin, kun sairaudet pilaavat aina kaiken kivan. Vatsani oli todella kipeä ja oli tuskaa lähteä kaupungille siinä olotilassa. Ystäväni kommenttiin vastasin vain hämmentyneenä "aijaa, no kiva - niin säkin!" Eihän kukaan tiedä esimerkiksi siitä, jos minulla on itsetuhoisia ajatuksia, jos en itse niistä kerro. Ulospäin näyttää, että kaikki on ok.
Vaikka olen reilun vuoden ajan harrastanut kehoaktivismia ja levittänyt kehopositiivisuuden sanomaa Instagramissa (@recoveringbodyimage), kamppailen itsetuntoni, kehonkuvani ja kehoni hyväksymisen kanssa päivittäin. Vaikka puolisoni pitää minua hyvännäköisenä. Jotkut kun varmaan luulevat, että muiden mielipide on jotenkin ratkaiseva asia itsetunnon kannalta. Olen alkanut kaivata vertaisia, kohtalotovereita. Kukaan kavereistani ja tutuistani ei vaikuta olevan kovin kiinnostunut ja innostunut kehopositiivisuuden ja kehoaktivismin suhteen. En koskaan osallistunut syömishäiriöstä kärsivien vertaisryhmiin. Ilman Instagramin vertaistukiyhteisöä en varmasti olisi näinkään pitkällä kehopositiivisuuden omaksumisessa. Olen tosi kiitollinen, että olen löytänyt Instagramista mielenterveyttä ja itsetuntoa tukevia ihmisiä.
Liityin tänä kesänä Facebookiin siksi, että voisin olla tiiviimmin yhteydessä kavereihini ja serkkuihini ja kokea voimakkaampaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Olen joutunut pettymään. Eihän se niin mene. Tuohon em. postaukseenikaan ei tullut kuin yksi kommentti, ei mitään muita reaktioita. Tyhmäähän se oli muuta odottaa, kun muilla on satoja Facebook-kavereita ja ihan erilainen tapa käyttää sovellusta. Olen jakanut myös kehoaktivismiin liittyviä juttuja, mutta ei niihinkään ole tullut reaktioita kuin parilta kaverilta. Itse käytän sovellusta niin, että jos jonkun postauksen näen, niin myös reagoin siihen, jotta postaaja tietää, että olen nähnyt sen ja mahdollisesti mitä mieltä olen siitä. Eihän peukun tai reaktion klikkaaminen vie aikaa kuin sadasosasekunnin. Kuvittelin, että kaverini olisivat paljon aktiivisempia Facebookissa ja voisin siten olla mukana heidän elämässään enemmän. Voisin kai yhtä hyvin lähteä saman tien taas pois koko Facebookista, mutta haluan seurata ja osallistua Läskimyytinmurtajien ryhmään ja Sosiaalityön uraverkostoon.
En pysty enää näkemään tulevaisuuttani ilman psyykkisiä ja fyysisiä sairauksia. Niistä on tullut osa persoonallisuuttani. Se on helvetin pelottavaa. Siksi tarvitsen psykoterapiaa.
