sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Aikuisuus

Lapsena ja nuorena on ihan täysin ymmärrettävää ja sallittua tarvita tukea itsetunnon ylläpitämiseen ja parantamiseen. Aikuisena, eli käytännössä noin 21 ikävuodesta ylöspäin huono itsetunto tarkoittaakin huonoa asennetta tai lapsellisuutta tai erittäin paheksuttavaa itsesääliä. Jos ei joku ääneen sano, niin ainakin ajattelee, että ota itseäsi niskasta kiinni tai kasva aikuiseksi tai painu vittuun, jos et kestä elämää. Sellaisen vaikutelman olen yhteiskunnastamme saanut ja sellainen on sisäinen ääneni.

Terapeuttini totesi tällä viikolla, että itsetuhoiset ajatukseni eivät sinällään ole hänestä huolestuttavia, sillä puolet ihmisistä ajattelee jossain vaiheessa elämäänsä itsensä tappamista. Nähtyään ilmeeni hän korjasi, ettei hänen  ollut tarkoitus vähätellä. Kysyin häneltä mielessäni, että ai onko se normaalia ja ok, että ajattelee itsemurhaa yli puoli vuotta kutakuinkin joka päivä ja ettei käy kävelyllä yksin, koska pelkää itsetuhoisia ajatuksiaan. Ääneen sanoin vain, että vähättelyltä se kyllä nimenomaan kuulosti. Hän tarkensi, että huolestuttavaa on vasta se, jos suunnittelen tekoa konkreettisesti ja ostan esimerkiksi välineitä sitä varten. Totesin, ettei sillalta mereen hyppäämiseen tarvita välineitä ja kerroin, kuinka visualisoin tekoa mielessäni varsin usein. Hän sanoi, että siinä tapauksessa aihetta täytyy käsitellä ja vaikutti ottavan minut tosissaan. No, vahinko oli jo tapahtunut ja olin ihan paskana terapian jälkeen. Samana päivänä Helsingin Sanomista vielä luin otsikon, joka oli ihan samaa sarjaa terapeuttini lipsahduksen kanssa: Perinteisesti on ajateltu, että jos työuupumus uhkaa, kannattaa vähentää työmäärää. Uudet tutkimustulokset viittaavat kuitenkin päinvastaiseen. Onneksi jutun sisällöstä kävi kuitenkin ilmi, ettei tutkimus koskenut jo työkyvyttömyyden partaalla olevia ihmisiä.

Lapsellehan ei mitään tuollaista saa sanoa, mutta aikuisen pitäisi osata päästää tarpeen mukaan toisen sanat toisesta korvasta ulos. Hallita mieltään ja tunteitaan. Se on onnistujan tuntomerkki. Olen saanut aikuiselämässä sellaisen käsityksen, että aikuinen ei saa tuntea niin paljon kuin lapsi, ei ainakaan kielteisiä tunteita. Pelkään, että ihmiset ajattelevat sairauslomani ja epäonnistumiseni johtuvan asennevammasta. Myönnän kyllä, että minulla on yleisesti ottaen kielteinen ja pessimistinen asenne, mutta se on mielestäni sairauksieni seurausta eikä oma valintani.

Katseeni aina jumittuu luonnostaan myönteisiin, energisiin ja optimistisiin, iloisiin aikuisiin. Kateellinen, hämmästelevä, epäuskoinen ja masentunut katse, jota seuraa litania kysymyksiä. Miksen minä ole tuollainen? Voisiko minustakin tulla tuollainen? Miten tuollaisen aivot ja mieli toimivat? Onko tuollaisella ollut koskaan isoja vastoinkäymisiä elämässään? Voiko joku olla tuollainen koko elämänsä? Mitä jos me kaikki olisimme tuollaisia? Ja sitten on vielä superihmiset! Mistä niitä tulee? Mistä ne on tehty ja missä sellaisia kasvaa? Sen lisäksi, että he ovat myönteisiä, energisiä, optimistisia ja iloisia, he tekevät valtavasti asioita ja montaa yhtaikaa, saavuttavat kymmenen isoa unelmaansa, tienaavat paljon, saavat laajaa arvostusta ja kunnioitusta, ovat fyysisesti hyvässä kunnossa ja elävät työn lisäksi ainakin ulkopuolelta katsottuna onnellista perhe-elämää.

Äitini on kerran jos toisenkin muistuttanut, kuinka olin lapsena niin iloinen. Kyllä olisin mielelläni edelleen. Lapsena kuvittelin totta kai elämän aikuisena olevan täynnä nautintoja ja kokemuksia, joita ei olisi aina malttanut odottaakaan. Tuskin kukaan ajattelee joutuvansa aikuisena pitkälle sairauslomalle, kärsivänsä työkyvyttömyydestä. Pystyn kyllä vilpittömästi toivomaan muille lapsille ja nuorille onnellista aikuisuutta, mutta uskominen onkin sitten ihan toinen juttu. Pystyn myös edelleen unelmoimaan omasta onnellisesta tulevaisuudestani, mutta minun on varsin vaikeaa uskoa unelmieni toteutuvan.

Karvani nousevat pystyyn ja käteni puristuvat nyrkkiin, kun kuulen tai luen jonkun sanovan, ettei halua olla tekemisissä negatiivisten ihmisten kanssa vaan ympäröidä itsensä positiivisella energialla. Miten se tapahtuu? Ai että kun kaverin äiti kuolee, niin sinä lakkaat vastaamasta puhelimeen negatiivisen energian pelossa? Miten ihmiskunta voisi toimia, jos kaikki ajattelisivat niin? Jumalauta, tuo jos mikä on lapsellista ja itsekeskeistä ajattelua.

Sisäinen maailma

Jos osaisin piirtää tai kävisin taideterapiassa, niin kuvaisin viimeistä 12 vuotta vastatuulena. Tuntuu kuin olisin tarponut jatkuvasti vastatuulessa tai soisessa maastossa. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miltä elämäni näyttää ulospäin, mitä olen suorittanut ja saavuttanut ja millainen elintaso minulla on. Millään ulkoisella tai materiaalisella tai saavutuksella ei ole merkitystä onnellisuuden ja hyvinvoinnin kannalta, jos ihminen kärsii psykosomaattisista oireista. Olennaista ovat ihmisen yksilöllinen kokemus, ajattelu ja tunteet. Siksi esimerkiksi köyhät, nälkiintyneet kehitysmaiden ihmiset saattavat vaikuttaa iloisilta ja onnellisilta.

Suossa tarpominen uuvuttaa ja tällä hetkellä koen, etten jaksa enää samaan tahtiin. Voin elää mutta vointini ehdoilla, en ainakaan toistaiseksi enää sen, miten pitäisi. Johtoajatukseni on ollut se, että on jaksettava, koska pitää. No, minusta tuntuu, että kuolen nuorena, jos jatkan niin. En halua romahtaa. Ihmettelen, mihin ne kaikki taidot ja kyvyt, jotka opin edellisen psykoterapian myötä, ovat kadonneet tai piiloutuneet. Toisessa kuvassa, jonka piirtäisin kuvaamaan kokemuksiani, jos osaisin, olisi kaksi minää. Toinen maassa lytyssä ja toinen seisomassa jalka hänen päällään, polkemassa häntä ja hänen itsetuntoaan. Positiivinen järkiminä maantasalla ja negatiivinen tunneminä voitolla.

Jos jotain olen elämässä oppinut, niin sen että suoritukset ja ulospäin näyttäytyvä vaikutelma ihmisestä eivät yleensä kerro mitään hänen sisäisestä maailmastaan. Valmistuin maisteriksi kiitettävin arvosanoin neljässä ja puolessa vuodessa, vaikka voin helvetin huonosti suurimman osan ajasta. Voi kuulostaa rehvastelulta, mutta niin se vaan meni. Päättelen siitä, että jos olisin voinut hyvin, niin olisin valmistunut jopa kolmessa vuodessa.

Jotta töihin paluussani olisi järkeä, täytyisi tapahtua merkittäviä muutoksia verrattuna tilanteeseen, jossa jäin sairauslomalle. Muutoksia pääni sisällä, muutoksia suolistossani ja muutoksia työssäni. On tosi vaikea uskoa, että niitä tapahtuu 7 viikossa, ainakaan kaikissa kolmessa ja ainakaan pysyviä.

Aloittamani terapia ei vastaa ollenkaan sitä, mitä koen tarvitsevani. En tarkoita tällä terapeuttiani tai terapiasuuntausta vaan terapian määrää. Jotta mitään muutoksia parempaan voisi tapahtua, tarvitsisin terapiaa kahdesti viikossa. Se maksaisi 660 euroa kuussa, mihin minulla ei todellakaan ole varaa tai edes puoleen tuosta. Kaiken lisäksi sairausloman mahdollisesti pitkittyessä palkkani laskee tai jään jopa Kelan sairauspäivärahalle.

Joka päivä mietin asioita ja tunnen tunteita, joista haluaisin puhua terapeutin kanssa. Kun tapaamistemme välissä on kaksi viikkoa, olen kuin painekattila tapaamisen vihdoin koittaessa. Koen, että jokainen niistä 45 minuutista on käytettävä tehokkaasti ja hyödyllisesti - mikä ei tietenkään ole hyvä lähtökohta eikä edes mitattavissa. 45 minuuttia! Se on aivan säälittävä aika, eihän siinä ehdi vaihtaa kuin pari sanaa. Jotta terapiasta voisi olla mitään hyötyä, ensin terapeutin pitäisi oppia tuntemaan minut ja minun luottamaan häneen. Ei sellaista tapahdu edes vuodessa, kun aikaa on 1,5 tuntia per kuukausi.

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Idoleitani

▪ Chisu eli Christel Sundberg
▪ Teemu Brunila
▪ Anni Sinnemäki
▪ Kaisa Leka
▪ Pia Charpentier
▪ Mirjam Kalland
▪ Antti Tuisku
▪ Carl Honoré
▪ Katriina Järvinen
▪ Hans Rosling
▪ Reija Wäre
▪ Elina Knihtilä
▪ Erkki Tuomioja
▪ Jorma Hentilä
▪ Jari Sarasvuo
▪ Kiba Lumberg
▪ Ulla Nord
▪ Louis Theroux
▪ Tove Jansson
▪ Lauri Ihalainen
▪ Aira Samulin
▪ Leo-Pekka Tähti
▪ Jari Sinkkonen
▪ Kari Uusikylä
▪ Osmo Kontula
▪ Vappu Taipale
▪ Amy Schumer
▪ Olavi Sydänmaanlakka
▪ Pekka Haavisto
▪ Osmo Soininvaara
▪ Toni Piispanen
▪ Jon Kabat-Zinn
▪ Riku Rantala
▪ Banksy
▪ Juha Hurme
▪ Kimmo Oksanen
▪ Arno Kotro
▪ Ari-Pekka Liukkonen
▪ Simone De Beauvoir
▪ Violette Leduc
▪ Bruce Springsteen
▪ Touko Laaksonen
▪ Stephen Fry
▪ Elli Haloo
▪ Gideon Levy
▪ Avraham Burg
▪ Gloria Steinem
▪ Jorma Uotinen
▪ Lena Dunham
▪ Jussi Heikelä
▪ Nina Lahtinen
▪ Sanna Stellan
▪ Pirjo Heikkilä
▪ Freddie Mercury
▪ Paula Vesala
▪ Megan Jayne Crabbe
▪ Sia (Furler)
▪ Mikael Fogelholm
▪ Ashley Graham
▪ Iskra Lawrence
▪ Celeste Barber
▪ Meryl Streep
▪ Cristian Mungiu
▪ Jenni Pääskysaari
▪ Michelle Obama
▪ Céline Cousteau

perjantai 18. maaliskuuta 2016

Sairausloma

Jäin viikko sitten kuukauden sairauslomalle. Päivää ennen sovittua psykiatrin kolmatta tapaamista tunnustin tosiasian ja totesin, etten ole työkykyinen. Minulla ei ollut enää muuta vaihtoehtoa kuin sairausloma. Helmikuussa pitämäni viikon sairausloma auttoi jaksamaan töissä reilun viikon verran paremmin, kunnes vointini taas romahti. En voi jatkaa niin, että olen viikon sairauslomalla ja puolitoista viikkoa töissä, viikon sairauslomalla ja puolitoista viikkoa töissä, viikon sairauslomalla ja puolitoista viikkoa töissä jne.

Toissapäivänä koin ensimmäistä kertaa kuukausiin fyysisesti hyvää oloa ja tunsin itseni hoikaksi. Se kesti tunnin verran. Kävin kuntosalilla ja liikunta sai ilman tulemaan ulos suolistostani. Treenaamisen jälkeen luonnollisesti söin, ja mitäs siitä seuraa - vatsavaivoja. Se hyvän olon tunne ja tyytyväisyys omaan kehoon, tunne siitä, että suolistoni on yhteistyössä kanssani, että olemme samalla puolella, ettei se taistele minua vastaan - se oli jotain aivan fantastista. Vatsavaivojen palattua mietin jälleen kerran, onko se joillekin ihmisille tavanomaisin olotila, voivatko jotkut niin hyvin 90% ajasta. Tai edes puolet. Minulle se on suotu pariksi tunniksi puolessa vuodessa. Vähän meinaa katkeroittaa.

Kun aloin parantua syömishäiriöstä, tunsin helpotusta ja vapautta siitä, että saatoin viimein syödä huoletta kaikenlaista ilman jatkuvaa kontrollia ja seurausten pohtimista. Annoin itselleni luvan lihoa ja nauttia ruoasta täysillä. Pystyin ottamaan vastaan jonkun yllättäen tarjoaman suklaakonvehdin ajattelematta sitä sen kummemmin ja sen tuottamatta karmeita, kielteisiä tunteita. No, olen lihonut 20 kiloa alimmasta painostani kasvamatta tietenkään yhtään pituutta ja huomaan jonkun pitkästä aikaa sättivän minua pääni sisällä. Enkö osaa päätellä, että jos painan 20 kiloa enemmän kuin muutama vuosi sitten enkä silloinkaan ollut vielä somaattisen sairaalahoidon tarpeessa, niin se tarkoittaa, että olen nyt läski? Varmaan senkin takia ruokahaluni on ollut viime kuukausina olematon, että jokin päässäni on jarruttanut ja yrittänyt viestiä, etten saisi enää syödä huolettomasti. Huolettomalla en tarkoita sitä, ettenkö olisi aina ja edelleen huolehtinut ruokavalioni monipuolisuudesta ja terveellisyydestä. Tarkoitan huolettomuutta lihomisen ja ruoan kaloripitoisuuden suhteen.

Eilen kävin ravitsemusterapeutilla IBS:n (Irritable Bowel Syndrome) takia ja sain häneltä ihan kokeilukelpoisia vinkkejä, vaikka etukäteen ajattelin, ettei hänellä voi olla minulle mitään uutta annettavaa 12 vuoden sairastamisen jälkeen. Hän kehotti kokeilemaan lyhyempiä ateriavälejä ja pienempiä annoksia sekä syömään maitohappobakteereja päivittäin. Olen syönyt niitä vain parin kuukauden kuurin noin kerran vuodessa. Ilokseni hän kertoi, että vaikka olisin maidolle yliherkkä, niin juustoja saatan hyvinkin voida syödä. Se on yleistä. Siitä yllätyin, ettei hän kritisoinut vähäistä veden juomistani ja viime päivinä joka päivä syömiäni korvapuusteja, jotka leivoin itse. Ateriavälien lyhentäminen ei ole minulle ihan helppo juttu, koska syöminen aiheuttaa vatsavaivoja, minkä takia tekisi mieli syödä mahdollisimman harvoin. Aion kuitenkin tehdä parhaani ja yrittää tosissaan. Ymmärrän kyllä logiikan siinä, että suolisto ärsyyntyy sitä vähemmän mitä pienempiä annoksia sinne tunkee käsiteltäväksi kerrallaan.

Parasta sairauslomassa on tähän asti ollut se, että olen pystynyt harrastamaan liikuntaa eli käymään salilla ja jumpissa. Viikonloppuna kävin myös kaverin kanssa kävelylenkillä. Toinen myönteisesti vaikuttava asia on ollut keskittymiskyvyn paraneminen sen verran, että olen pystynyt uppoutumaan kirjojen lukemiseen. Luen tällä hetkellä Lena Dunhamin kirjaa Not That Kind Of Girl englannin kielellä. Ensimmäinen kirjani 2,5 vuoteen! Kaapeissa odottaa varmaan ainakin 10 ostettua ja saatua kirjaa lukematta. Eilen aloitin myös värittämään aikuisten värityskirjaa, jonka ostin jo viime alkusyksystä, mutta jota en ole jaksanut ja ehtinyt edes avata. Tiesin, että värityskirjat ovat "mun juttu" mutta niin kuin kirjojen lukemistakaan, en halunnut aloittaa värittämistä kiireessä ja väsyneenä, koska silloin en voisi rentoutua ja nauttia. Värityskirjassa lukee, että aikuisten värityskirjat ovat helppo ja hyvä keino rauhoittua ja rentoutua kiireen keskellä, mutta minä en pysty sellaiseen. Olen tunteiltani pitkälti mustavalkoinen joko-tai-ihminen. Psyykkisesti jäykkä, niin kuin psykiatrini sanoi. Uuden psykoterapiani päätavoitteena onkin, että minusta tulisi psyykkisesti joustavampi, mikä kohentaisi vointiani ja mielialaani. Voi kuinka kateellinen olenkaan ihmisille, jotka ovat psyykkisesti joustavia luonnostaan! Maailma olisi varmaan aika helvetin paljon parempi paikka, jos kaikki olisivat sellaisia.

Tänään työterveyslääkärini kirjoitti minulle kolme viikkoa lisää sairauslomaa, huhtikuun loppuun asti. Masennustestin tulos oli vain kasvanut edellisestä eli vointini huonontunut. Esimieheni oli ilmoittanut työterveyshuoltoon toivovansa neuvottelua, jossa keskusteltaisiin tilanteestani ja tarpeistani sekä tietysti työnantajan mahdollisuuksista vastata niihin. Lääkäri korosti, että neuvottelun tavoitteena on auttaa minua ja mahdollistaa työsuhteeni jatkuminen. Olen viime päivinä miettinyt, että kuusituntiset työpäivät voisivat olla minulle sairausloman jälkeen optimaalinen vaihtoehto. Se tarkoittaisi pienempää palkkaa ja joistakin asiakkaista luopumista, mitä en kumpaakaan lähtökohtaisesti haluaisi. Yksi tarpeeni on ollut sähköpöytä jo pari vuotta, mutta jostain helvetin huonosta syystä työnantajani suostuu ostamaan niitä vain selkävaivoista kärsiville. Ei vaivoja ennaltaehkäisevästi eikä mitään muita kuin selkävaivoja varten. Esimiehenikään puuttuminen asiaan ei auttanut. Suolistovaivoista pitää työnantajani mielestä vain kärsiä ja lopettaa valittaminen. Se kustantaa mieluummin satojen eurojen sairauslomapäiviä kuin ostaa muutaman satasen kertamenona sähköpöydän, joka voisi ennaltaehkäistä sairausloman tarvetta.

Minut valtaa jo nyt pakokauhu, kun ajattelen paluuta töihin, vaikka juuri sitä haluan - pystyä palaamaan. Valitettavasti olen melkolailla korvaamaton. Jos meillä työnhekijöillä olisi kaikissa asiakkuuksissa työparit - mikä olisi sekä työntekijän ja työnantajan että asiakkaan etu - mitään sairauslomani ajalle sovittuja tapaamisia ja neuvotteluja ja muita töitä ei olisi tarvinnut perua tai siirtää. Työpari tuntisi kaikki asiakkaat ja kaikki samat tapaamiset olisivat myös hänen kalenterissaan. Hän vain joutuisi hoitamaan ne toistaiseksi yksin, kun normaalisti tekisimme ne yhdessä. Todellisuudessa lähes kaikki työt vain kasautuvat sairauslomani aikana eikä kukaan hoida tapaamisia ja neuvotteluja, vaan ne joudutaan perumaan ja odottamaan uutta tapaamisajankohtaa paluuni jälkeen. Tästä voidaan päätellä, että palattuani joutunen tekemään muutaman kuukauden 12-tuntisia työpäiviä. Hurraa! Onnittelut työnantajalle hyvästä varautumisesta työntekijän sairastumiseen. Kun laissa määrätään työtehtävistä ja velvollisuuksista, siinä voitaisiin määrätä myös kuntia järjestämään niiden hoitamiseen vaadittavat resurssit.

torstai 10. maaliskuuta 2016

Suolisto

Suolistosairauteni ja uupumukseni takia en ole pystynyt harrastamaan liikuntaa yli kuukauteen. Se jos mikä pahentaa masennusta. Liikunta yleensä helpottaa ilmavaivoja, mutta se ei paljon lohduta silloin, kun vatsa on niin kipeä, ettei pysty liikkumaan. Monet, monet kerrat olen tuskissani kävellyt bussipysäkiltä kotiin. Siis vajaan kilometrin kävely on tuntunut kidutukselta. Ja kun tekee mieli vain nukkumaan peiton alle piiloon ajatuksilta ja tunteilta, niin ei auta vaikka kuinka sanottaisiin, että olo paranee reippailemalla.

Ei voi olla terveellistä, että suolistossa muhii monta päivää kaasua, jonka kuuluisi tulla ulos. Suolistossani on nyt kolmatta päivää ilmatyyny, joka tekee olostani lievästi ilmaistuna tukalan. Voin vain kuvitella, mitä tuhoja kaasu suolistossa tekee. Aiemmin suolistoni rauhoittui ja tyhjeni kaasusta ainakin yön ja unen aikana tai viimeistään heti heräämisen jälkeen. Viime aikoina olen ollut kipeänä heti aamusta, yö ja nukkuminen ei ole auttanut lainkaan. Turvotus ja kipu tuntuvat maatessakin, mikään asento ei tuo helpotusta.

Minulla ei ole ollut kunnon ruokahalua viikkoihin. Se on uutta. En saa nautintoa edes suklaasta. Suklaasta! Mitään ei tee mieli. Ravintoloissa ja kahviloissa käyminen on ollut rakas harrastukseni, mutta viime viikkoina se on tuntunut vain rahan tuhlaukselta, koska koko jutun pointti on nautinto. Silti olen yrittänyt lohduttaa itseäni ja kohottaa mielialaani syömällä, mistä on seurannut vitutus ja pahimmassa tapauksessa oksennus. Sekään ei muuten ole tietääkseni ihan normaalia, että seitsemän tuntia sitten syöty ruoka tulee ylös suhteellisen tunnistettavana. Luulisi ruoan etenevän vatsalaukusta alle seitsemässä tunnissa. Mutta tällainen ruoansulatukseni usein on - tai sulamattomuus.

Tänään aloitin kokeilemaan maidotonta ruokavaliota, jos se auttaisi jotenkin. Muistaakseni olen sitäkin joskus kuutisen vuotta sitten kokeillut, laktoositonta ainakin. Maitotuotteet ovat minusta nautinnollisen ruoan perusraaka-aine eivätkä riisi-, kaura- tai kookosmaitotuotteet korvaa niitä maussa ja koostumuksessa lähellekään. Siksipä niitä ei ravintoloissa ja kahviloissakaan käytetä kasvisravintoloita ja raakaruokakahviloita lukuun ottamatta. Sellaisissa en juurikaan voi käydä, koska Fodmap-ruokavaliossa niin monet kasvikset, hedelmät ja esimerkiksi soija, linssit, pavut ja cashewpähkinät on kielletty. Tosin tuntuu vähän turhalta yrittää noudattaa Fodmap-dieettiäkään, kun vaikuttaa siltä, että kuulun siihen 30 prosenttiin IBS:ää rairastavista, jotka eivät tutkimusten mukaan hyödy siitäkään. Ainoasta tutkimusten mukaan IBS-oireita helpottavasta ruokavaliosta. No, nyt kun en saa juurikaan mielihyvää edes maitotuotteista, niin luulisi maidottoman dieetin noudattamisen olevan vituttamattomampaa.

torstai 3. maaliskuuta 2016

Itsetuhoisuus

Muun muassa tällaisia ajatuksia päässäni puhuu harva se päivä:

Nyt ois hyvä hetki kuolla.

Kuole nyt jo.

Voisitko nyt vaan tappaa itses? Mikä siinä on niin saatanan vaikeaa?

En jaksa tätä enää.

Hukkua, nukkua pois, lakata olemasta.

Miksen vaan nyt sais tehdä sitä?

Montako vuotta tätä vielä pitää jaksaa?

Mitä jos nyt vaan menisit ja hyppäisit sillalta? Junan alle ei viitsi, koska kuljettajalle tulee trauma.

Voi kun joku tekis sen mun puolesta, tappais.

Jäisinpä auton alle.

Koe

Jos nyt kirjoitan sen tähän eli puolijulkisesti, niin ehkä vihdoin saan sen myös toteutettua. En kehtaa pyörtää julkaistua suunnitelmaa.

Huhtikuussa selvitän käytännössä paljonko minulla menee rahaa, jos en käy lainkaan ravintoloissa, kahviloissa, teatterissa, keikoilla, leffoissa tms. enkä osta vaatteita, asusteita, kenkiä, meikkejä tms. Tulee olemaan ankeaa ja vaatimaan vitusti itsekuria, mutta kai siitä tulee jälkikäteen hyvä fiilis. Onnistumisesta, mielitekojen vastustamisesta. Saanko mitään säästöön ja jos, niin kuinka paljon? Kaiken järjen mukaan saan.

Lähes poikkeuksetta olen tähänkin asti syönyt ravintoloissa ja ostanut vaatteita tms. puoleen hintaan tarjouksista ja alennusmyynneistä ja Cityshopparilla sekä aiemmin Groupon-diileillä. Hyvin harvoin ostan mitään tai käytän muuten rahaa normaalihinnalla. En ole koskaan ostanut mitään varsinaisia merkkituotteita, lukuun ottamatta yhtä Guessin mekkoa 60% alennuksella. Merkkituotteella tarkoitan kalliita, oikeasti kalliita tuotteita - esim. Michael Kors tai Louis Vuitton. Heräteostoksia teen harvoin.

No niin, nyt se on sanottu. Tulee kiristämään hermoja paljon, kun joutuu kieltäytymään mielihyvää tuottavista asioista mutta ehkä se kompensoituu sillä, ettei tarvitse stressata rahanmenosta. Huhtikuuta odotellessa...

Lempikirjojani

▪ Nenäpäivä (Mikko Rimminen)
▪ Harry Potterit (J. K. Rowling)
▪ Varasto (Arto Salminen)
▪ Ihmelapset (Roy Jacobsen)
▪ Selviämistarinoita (Lilli Loiri-Seppä)
▪ Sattumuksia Brooklynissa (Paul Auster)
▪ Juoppohullun päiväkirja (Juha Vuorinen)
▪ Veljeni vartija (Annamari Marttinen)
▪ Häkkipoika (Torey Hayden)
▪ Tumman veden päällä (Peter Franzen)
▪ Päättömiä potilaskertomuksia –sarja (toim. Mervi Marttila)
▪ Nora & Alicia (Cecilia Samartin)
▪ Kohti (Juha Itkonen)
▪ Herra Ylpön sydän (Teppo Vapaus)
▪ Baby Jane (Sofi Oksanen)
▪ Eleven Minutes (Paulo Coelho)
▪ Raksa (Tuomas Vimma)
▪ Liha tottelee kuria (Miina Supinen)
▪ Stockholm noir I: Rahalla saa (Jens Lapidus)
▪ Arpikudos (Anthony Kiedis)

tiistai 1. maaliskuuta 2016

Pojat

Harmitti silloin ja harmittaa edelleen, etten jostain syystä kyennyt luontevaan vuorovaikutukseen vastakkaisen sukupuolen kanssa alle 21-vuotiaana. Ratkaiseva käänne taisi olla se, kun kirjaimellisesti hankkiuduin viimein eroon neitsyydestäni keväällä 2009 erään baari-illan päätteeksi. Se mursi jonkin muurin mieleni ja miesten välillä. Siihen asti pojat ja miehet olivat silmissäni kuin toista ihmislajia, tai vähintään kuin ulkomaalaisia. Ulkomaalaistenkin kanssa puhuminen oli minulle äärimmäisen vaivaannuttavaa ja ahdistavaa, vaikka kielitaidosta ei olisi ollut puutetta. Oli se sitten koulutoveri, kaverin poikaystävä tai sukulaismies, niin välttelin kanssakäymistä ja jos olin siihen pakotettu, niin olin ihan pihalla ja toivuin tilanteesta pitkään.

Aiemmin tuntui, että pojat puhuvat kuin eri kieltä ja tuntevat erilaisia tunteita kuin minä. Koin, että pojan tai miehen kanssa juttelemisessa on aina flirttaileva sävy ja koin mahdottomaksi ajatuksen pelkästä kaveruudesta pojan kanssa. Punastuin melkein joka kerta, kun jouduin puhumaan jonkun pojan tai miehen kanssa. Yläasteella pojat lähinnä syrjivät minua ja antoivat ymmärtää, että olen jotenkin vääränlainen. Ikuisesti muistan sen, kun 9. luokan keväänä yksi luokkamme monista inhottavista pojista huomautti minulle ajamattomista säärikarvoistani avoimesti kaikkien kuullen. Jumalauta olisin halunnut vajota maan alle. Olin vihainen ja ihmettelin, miksi kukaan haluaa tehdä toiselle noin ilkeästi. Nykyään mietin, muistaakohan se poika tilannetta enää lainkaan. Todennäköisesti ei, koska se ei varmasti ollut hänelle niin merkityksellinen ja tunteita herättävä. Minä en ollut hänelle tehnyt mitään pahaa. Tai no, vasikoin kyllä opettajalle kerran, kun hän lunttasi kokeessa, ja hän arveli sen olleen minä, mutta ei hän sitä voinut mitenkään todistaa. Varmaan poikien asenne minuun yläasteella ja lukiossa vaikutti siihen, miten suhtauduin vastakkaiseen sukupuoleen yleensä. Ja siihenhän olen syyllinen minä itse, kun olin sellainen alkoholista kieltäytyvä ja tupakointia paheksuva hiekkapillu-hikipinko enkä osannut relata.

Mietin, olisiko se helpottanut kaikkea vuorovaikutusta muiden kanssa, jos olisin jo alaikäisenä tajunnut olevani biseksuaali. Tiedostettuani ja hyväksyttyäni seksuaalisuuteni en nimittäin enää kokenut, etteikö miesten kanssa voisi olla vain kaveri ja etteikö heidän kanssaan voisi jutella flirttailematta. Muistan, kuinka kerroin oivalluksestani ensimmäisenä psykoterapeutilleni Jyväskylässä vuonna 2010 ja onnekseni hän hyväksyi minut sellaisena kuin olen. Hän kertoi, kuinka hänestä on ihan normaalia ja vain ihanaa nähdä, kun hänen siskonsa tytär on kylässä tyttöystävänsä kanssa ja pussailee hänen kanssaan avoimesti.

Sain ensimmäisen miespuolisen kaverin minua muutamaa vuotta vanhemmasta serkustani vuonna 2009 ja sen jälkeen minua 24 vuotta vanhemmasta homomiehestä 2011. Nykyään koen monella tapaa tulevani monien miesten kanssa jopa paremmin juttuun kuin monien naisten. Työssäni minua todella ärsyttää, ettei koko alallani ole kuin kourallinen miehiä ja nykyisessä työpaikassani vieläkin vähemmän. Se on iso harmi sekä työyhteisön että asiakkaiden kannalta. Nainen ei vaan koskaan voi tietää, miltä tuntuu olla mies ja toisin päin, vaikka kuinka opiskelisi. Yleistäen kadehdin miehissä sitä, etteivät he ajattele niin helvetin monimutkaisesti ja ryve tunteissaan tunnista ja päivästä ja viikosta toiseen. Miehet ovat myös usein aidompia kuin naiset. Kokemukseni mukaan naisilla on yleisemmin taipumus esittää jotain, mitä he eivät oikeasti ole tai tunne. Inhoan sitä.

Viimeisenä lukiovuonna suhteeseeni vastakkaiseen sukupuoleen alkoi vaikuttaa myös uskonto, johon hurahdin. Niinä parina vuonna, kun olin sen satumaailman imussa, tutustuin muutamaan poikaan ja mieheen, joista tuli ystäviäni. Jälkikäteen en kuitenkaan pidä sitä aitona ystävyytenä, koska se perustui vain ja ainoastaan jaettuun näkemykseen uskosta ja uskonnon roolista elämässä. Raamattuopistollahan minut saatiin jopa joksikin aikaa ajattelemaan, että seksistä kannattaa pidättäytyä ennen avioliittoa. Jos en olisi koskaan ajautunut ja hakeutunut uskovaisten yhteisöön, niin ehkä olisin löytänyt aiemmin ensimmäisen parisuhteen tai ainakin harrastanut seksiä. Toisaalta olen tyytyväinen aikaan uskovaisten yhteisössä, koska se oli erittäin avartava ja rakentava kokemus. Toisaalta harmittaa, että siinä meni tavallaan hukkaan pari vuotta hauskempaa ja eri tavalla kokemuksellista nuoruutta. Sellaista, jossa vastakkaisen sukupuolen kanssa voi tanssia valssia kokematta itseään syntiseksi ja pelkäämättä koko ajan joutuvansa helvettiin.

Varmaan myös se vaikutti nuorempana vuorovaikutukseeni ja suhtautumiseeni vastakkaiseen sukupuoleen, että isäni oli etäinen. Hän keskittyi työhön ja elannon hankkimiseen perheelle. Sitä toisaalta vähän ihmettelen, ettei se, että minulla on kaksi isoveljeä, kompensoinut asiaa ja tehnyt poikien kanssa olemisesta ja puhumisesta luontevampaa. Toinen veljistäni alkoi voida huonosti lukioiässä eikä hän pystynyt muodostamaan kaverisuhteita sen enempää tyttöjen kuin poikienkaan kanssa. Toista veljeäni ihailin suuresti, koska hän sai luontevasti kavereita molemmista. Kadehdin häntä ja ihmettelin, mistä hän on sen taidon perinyt, kun minä ja toinen veljeni olimme niin erilaisia. Joskus olen häneltä kysynytkin, miten hän sen teki, mutta ei hän osannut vastata. Hänen on puolestaan vaikea ymmärtää, mikä siinä voisi olla niin vaikeaa.

Olen miettinyt, viihtyisinkö kuitenkaan nykyäänkään työpaikassa, jossa olisi melkein pelkästään miehiä. En varmaan.