Ero

Viime tekstissäni totesin, että vanhempien parisuhde on lapsen koti. Minun ja mieheni parisuhde oli huono sellainen. Viimeiset pari vuotta olivat lopun alkua ja viimeiset kuukaudet kulissi, epätoivoinen yritys pitää ydinperhe kasassa. Lapsemme on tykännyt viime aikoina paloautoihin liittyvistä leikeistä, mikä tuntuu kuvaavalta: voi kunpa hänen palava kotinsa olisi saatu sammutettua, ennen kuin jäljellä olivat enää lahoavat perustukset.

Päätimme erosta lopulta yhteisymmärryksessä ja yhteiseen vanhemmuuteen liittyvistä asioista on toistaiseksi ollut helppoa sopia. Ennen päätöksen auki puhumista pelkäsin kuollakseni riitaisaa tulevaisuutta, katkeraa ja epäluuloista vanhemmuussuhdetta. Korostuneen paljon siksi, että olen nähnyt ja näen jatkuvasti työssäni, miten asiat voivat pahimmillaan mennä, vaikka toisen vanhemman tahto ja pyrkimykset olisivat kuinka hyvät ja lapsen edun mukaiset. Vain omaan osuuteensa voi vaikuttaa. Asumme ja haluamme jatkossakin asua lähellä toisiamme lapsen edun mukaisesti. Pystymme viestittelemään myös muista kuin lapseen liittyvistä asioista, voimme tavata kasvokkain ja jutella suhteellisen rennosti. Meillä on erimielisyyksiä, mutta niistä ei tarvitse jauhaa turhaan ja toistuvasti. Kunnioitamme ja tuemme toistemme vanhemmuutta. 

Joulukuu oli minulle tuskallinen ja äärimmäisen raskas. Kaiken kruunasi ulkona vellova pimeys, koleus ja harmaus. Koronatilannetta ei varmaan tarvitse erikseen mainitakaan. Tunnistin pelottavat masennuksen ja pahenevan ahdistuneisuushäiriön oireet ja pelästyin, kun kärsin ensimmäistä kertaa elämässäni univaikeuksista. Unen saaminen saattoi kestää kaksi tuntia ja yöllä saatoin herätä monta kertaa. Toisaalta aamulla sain nukuttua viikonloppuisin myöhään enkä meinannut löytää minkäänlaista motivaatiota nousta ylös, jos lapsi oli isällään. Hakeuduin ensin työterveyspsykologille, seuraavaksi yksityiselle psykiatrille ja sitten työterveyslääkärille. Työterveyslääkäriltä sain lähetteen psykiatrille ja lausunnon Kelaan, jotta voisin käyttää 3. vuoden psykoterapiaa. En muista enää, mitä täällä kirjoitin terapian lopettamisen syistä viime vuodenvaihteessa, mutta en varmaankaan kertonut perimmäistä syytä. En halunnut enää tuhlata aikaani, rahaani ja Kelan rajallista tukea yksilöterapiaan, jossa puhutaan lähes yksinomaan parisuhteesta. Siihen ei ihan hirveästi pysty vaikuttamaan ottamatta mukaan keskusteluun suhteen toista osapuolta. Lopulta kävimme yhdessä muutaman kerran pariterapiassa, mutta ei suhde ollut enää sillä pelastettavissa.

Joka vuosi joulunaika ahdistaa minua monesta syystä — muun muassa siksi, että inhoan kaikkea teennäisyyttä. Joulun konseptihan perustuu siihen, että kalenterista voi katsoa päivämäärän, jolloin kaikki on muka hyvin ja auvoista ja ihmiset iloisia ja onnellisia, vaikka arki ja todellisuus eli edellinen ja seuraava päivä olisivat jotakin aivan muuta. Jonkun satuhahmon syntymä ei nyt vaan todellisuutta muuta. Jotta vielä olisi ollut vähän rankempaa, niin lapsemme sairastui flunssaan ja korvatulehdukseen niin, että joutui olemaan pois päivähoidosta joulukuun puolivälistä asti. Hän on ollut todella harvoin sairaana, joten taas minulle tuli jonkin sortin yllätyksenä, kuinka totaalisesti hänen persoonallisuutensa ja käytöksensä silloin muuttuu. Kun mielenterveyteni oli äärirajoilla ja kaikki muu paitsi nukkuminen tuntui väkinäiseltä pakkotekemiseltä, niin sairaan lapsen itkun ja kiukun kohtaaminen tuntui lähes ylitsepääsemättömän vaikealta. Samaan aikaan lapsemme oli surullinen ja vihainen siitä, ettemme enää asuneet yhdessä. Tuntui kuin sydämeni olisi kirjaimellisesti särkynyt hänen itkiessään lohduttomasti, ettei halua tänne uuteen kotiin, vaan takaisin sinne, missä voimme olla kaikki yhdessä. Lohdutin ja halasin, mutta itse en kyennyt itkemään. Vieläkään — kyvyttömyys itkeä vaikuttaa olevan ikuinen ongelmani. Toivoin, että joku lohduttaisi ja halaisi minuakin. Parannuttuaan (kiitos antibioottien) hän oli kuin eri ihminen: ihana, valloittava, puhelias, iloinen, touhukas, huumorintajuinen oma itsensä. 

Olemme nyt asuneet erillään 1,5 kuukautta ja lapsi on ollut meillä vuorotellen 2-4 yötä kerrallaan. Ennen eroa olin valtavasti kaivannut omaa aikaa ja rauhaa, mutta ensimmäisinä viikkoina uudessa kodissa en pystynyt nauttimaan yksinolosta. Lapsesta erossa oleminen ei tuntunut vaikealta, koska voimavarani eivät meinanneet riittää hänen hoitamiseensa. Olin vain huojentunut, että joku muu huolehtii hänestä eikä minun tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa siitä, etten pysty iloitsemaan hänestä ja hänen kanssaan tavalliseen tapaan. Aikuisen ahdistuksesta ja huolista täyteen mieleen ei mahdu pienen lapsen mieli. 

Nyt pahin tuntuu olevan ohi ja pystyn taas nauttimaan ja kiinnostumaan asioista. Vointini muutos parin viikon takaiseen on valtava. En todellakaan olisi vielä toissaviikolla voinut kuvitella sen tapahtuvan näin nopeasti. Arvelen, että merkittävin tekijä siinä on ollut lapsemme sopeutuminen uuteen elämäntilanteeseen. Hän ei enää ilmaise minkäänlaisia ikäviä tunteita siirtymätilanteissa, vaan lähtee innoissaan ja iloisena kumpaankin kotiin. Mitään taantumista tai muuta oiretta emme ole enää havainneet. Oloni on huomattavasti keveämpi, kun minun ei tarvitse kokea niin suurta syyllisyyttä ratkaisustamme. Ystävääni lainatakseni, parempi on kaksi tasapainoista vanhempaa erillään kuin riitelevät vanhemmat yhdessä. 

Olin lapseni kanssa viime torstaista maanantaihin ja vietimme perjantaina toistaiseksi viimeisen hoitovapaapäiväni. Nautin vanhemmuudesta ja yhdessäolosta lapseni kanssa ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin. Eroa harkitessani ajattelin, että eron myötä suurin muutos arjessani tulisi olemaan se, etten olisi koko ajan ahdistunut ja tyytymätön parisuhteen takia. Nyt voin todeta olleeni oikeassa. Pystyn heittäytymään hetkeen ja nauttimaan vanhemmuudesta ihan uudella tavalla. Olen myös parempi vanhempi, kun mieltäni ei koko ajan paina tyytymättömyys ja epävarmuus, jopa epätoivo. Lapsen mieli mahtuu nyt mieleeni paremmin. En koe enää tarvetta paeta todellisuutta. Peruin ajan psykiatrille.

Nyt varmaan mietit, miksi teimme lapsen huonoon parisuhteeseen. Se on ihan relevantti kysymys. Vastaukseksi lainaan maailman suosituinta satukirjaa: ”Us­ko on luja luot­ta­mus sii­hen, mitä toi­vo­taan, ojen­tau­tu­mi­nen sen mu­kaan, mikä ei näy”. Ero on epäonnistuminen, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Unelmoin ehjästä perheestä ja halusin antaa lapselleni elämän yhteisessä kodissa onnellisten vanhempien kanssa. Yritimme ja epäonnistuimme. Olen muuttunut ja kasvanut henkisesti valtavasti parisuhteemme aikana. Nyt tiedän paremmin, mitä haluan ja mitä en, mitä tarvitsen ja mikä minua rikkoo. Ihmiset kehittyvät ja muuttuvat eri tahdissa. Koen olevani melko lailla eri ihminen kuin kahdeksan vuotta sitten elämäni ensimmäisen parisuhteen alussa.

Olen valtavan kiitollinen siitä, että vanhempani ovat kyenneet ja halunneet auttaa minua niin paljon, kuin olen tarvinnut ja enemmänkin. Osaan todellakin arvostaa sitä, kun työssäni näen päivittäin, kuinka yksin monet lapsiperheet joutuvat jaksamaan ja selviytymään paljon vaikeammistakin tilanteista kuin sopuisa avioero. Pahimmillaan vähäisistä läheisistä on heille enemmän harmia kuin iloa. Vielä elättelen toivoa, että saan toisen lapsen ja vanhempani voivat olla hänelle yhtä tärkeitä ja läheisiä kuin esikoiselleni. Vajaan 8 vuoden kuluttua täytän 40. Hiekka valuu.