Ranteeni parani tasan kolme viikkoa sitten, mutta viime viikolla se alkoi taas vihoitella polkupyöräillessäni. Polkupyöräily on ihanaa! Oi jos asuisimme läpi-vuoden-lämpimässä ilmastossa, niin pyöräilisin aina. Tosin pyöräilykin on toisinaan vatsavaivojen takia liian tuskallista. On ollut ihanaa treenata käsiä, rintalihaksia ja olkapäitä ja käydä taas jumpissa ranteen parannuttua. Tunnen kehoni jälleen kokonaiseksi, tasapainoisemmaksi ja voimakkaammaksi, vaikka edelleen enimmäkseen inhoan sitä.
Olen syönyt muutaman viikon työterveyslääkäriltä reseptillä saamaani suoliston lihasten rentoutumista edistävää Librax-kolmiolääkettä pari kertaa päivässä. En toki varmaksi tiedä, johtuuko se lääkkeestä, mutta vatsavaivat ovat hiukan vähentyneet. Ajattelen, että ennen hyvät vatsalihakseni ovat heikentyneet ja piiloutuneet rasvamassan alle osittain siksi, että suoliston kipuillessa ja vatsan ollessa turvoksissa vatsalihaksia ja keskivartaloa on vaikeaa ja usein mahdotonta jännittää ja hallita. Se tekee monista liikuntalajeista ja liikkeistä hankalia, tehottomia ja kivuliaita. Lihakset ja koordinaatio kehittyvät vain, jos lihaksia pystyy jännittämään ja hallitsemaan. Kipu on siedettävämpää, kun vatsa on mahdollisimman rentona. Toisaalta liikunta liikuttaa myös suolikaasuja eteenpäin ja ulos suolistosta.
Vatsani pömpöttää nykyään koko ajan niin, että tekisi mieli pukeutua kaapuun. En yhtään ihmettele, jos joku luulee minun olevan raskaana. En ole. Olen vain turvonnut läski. Kyllä, haluaisin käyttää ihania farkkuja ja muita housuja ja shortseja! Moneen vuoteen en ole pystynyt pitämään kuin legginsejä, sukkahousuja, trikoohameita ja mekkoja. Kaikki alaosat, joissa ei ole joustavaa vyötäröä, sattuvat, puristavat ja ahdistavat sietämättömästi. Tiukoissa, joustamattomasta kankaasta tehdyissä housuissa on myös hankala piereskellä. Vatsakipu ja turvotus ulottuvat usein rinnasta jalkoväliin asti, koko keskivartalo on poissa pelistä. Monilla ihmisillä ärtyvän suolen oireyhtymään liittyy myös pahoinvoinnin ja kuvotuksen tunne. Siitä olen kärsinyt vasta pari vuotta ja yleensä se ilmenee ainakin pari kertaa viikossa. Tässä yhteydessä tarkoitan suolistosta peräisin olevaa kuvotuksen tunnetta, en bulimista, psyykkisestä ahdistuksesta johtuvaa oksettavaa oloa.
Tapasin toukokuussa sukulaistytön, joka sairastaa vaikeaa anoreksiaa. Kun näin hänen puhuvan vanhempiensa kanssa, minut yllätti itku. Yhtäkkiä tunsin niin voimakkaasti sen, mitä tunsin sairastaessani itse ja asuessani vielä vanhempieni luona. Se valtava syyllisyyden ja epäonnistumisen kokemus, suru ja huono omatunto, itseviha ja pakkoajatukset. Se, ettei halunnut aiheuttaa huolta mutta ei voinut mitään sille, että aiheutti. Onneksi minulla oli päässä aurinkolasit, joiden taakse pystyin kyyneleeni piilottamaan. Etukäteen ajattelin voivani luontevasti keskustella sukulaistyttöni kanssa parantuneen ihmisen roolista käsin, mutta hänen lähellään olin yhtäkkiä aivan lukossa. Pystyin niin samaistumaan siihen tunteeseen, että kukaan ei ymmärrä, vaikka kaikki yrittävät. Pelkäsin sanovani jotain, mikä vain pahentaa hänen oloaan - saa hänet tuntemaan vieläkin suurempaa syyllisyyttä tai ulkopuolisuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti