Kävin katsomassa kaverini kanssa Anna Paavilaisen Play rape -monologin. Oli huippuhyvä. Se avasi oven moneen tabuaiheeseen, paljon laajemmin kuin vain teatterimaailmassa tai seksuaaliseen väkivaltaan liittyen.
Niin kuin näyttelijöiden maailmassa sanotaan, työpäivän päätteeksi ei saa jäädä rooli päälle. Näytelmässä koetut raskaat ja ahdistavat tunteet pitää osata jättää teatterin lavalle. Tämä oletus pätee mielestäni mihin vaan muuhunkin työhön, erityisen hyvin sosiaali- ja terveysalalle. Yhteiskunnassa vallitsee täysin järjetön vaatimus ja oletus, että ammatillinen minä on täysin irrallinen ns. oikeasta minästä, siitä joka tuntee ja aistii koko kehollaan ja imee vaikutteita itseensä. Jos niin olisi, olisimme robotteja. Sitä, että jää rooli päälle eli että työasiat pyörivät mielessä ja painavat sydämessä vapaa-ajalla, pidetään osaamattomuutena ja epäammatillisena. Sehän on vain inhimillistä!
Eräs kollegani, joka on vaihtamassa työpaikkaa, kertoi, kuinka hänen olonsa on keventynyt päivä päivältä työsuhteen pian päättyessä. Hän ei ollut työtä tehdessään tajunnutkaan, kuinka raskasta se on ollut. Hän kuvaili käsittäneensä, että on käynyt asiakkaiden kautta muutamassa vuodessa läpi mm. useita avioeroja, kuolemia ja pahoinpitelyjä ja ottaneensa vastaan lukuisia uhkauksia. Ihmiselämän karut puolet sarjatulena. Toki hän ja me kaikki olemme itse alamme ja työpaikkamme valinneet, mutta jos työn todellisuuden saisi kokea jo opiskeluaikana, niin eihän tälle alalle kukaan täysjärkinen haluaisi. Kun työn imuun sitten solahtaa ja asiakkaisiin ja työyhteisöön syntyy vastuuta sisältäviä vuorovaikutussuhteita, lähteminen onkin vaikeaa.
Eräs toinen kollegani kuuluu siihen sosiaalityöntekijöiden vähemmistöön, jonka ihon alle työ ei pääse. Havaintojeni mukaan heitä lienee vain muutama prosentti, korkeintaan 10 koko ammattikunnasta. Hän ei koe ylikuormitusta, turhautumista tai ahdistusta eikä valtavan työmäärän aiheuttamaa kaaosta. Hän itse kertoi. Ihmettelin asiaa monta päivää ja koin valtavaa huonommuutta suhteessa häneen. Jos kaikki sosiaalityöntekijät olisivat hänen kaltaisiaan, niin ilmapiiri alalla olisi aivan toisenlainen. Puhuin asiasta esimieheni kanssa ja hän totesi, että ihmiset ovat temperamentiltaan ja luonteeltaan erilaisia ja kyseisellä kollegallani on toki myös pitkä kokemus työelämästä. Kokemus sinänsä ei mielestäni selitä asiaa, koska monet kymmeniä vuosia samaa työtä tehneet kokevat asiat saman tapaan kuin minä. Esimieheni totesi myös, että kyseinen kollegani tekee työnsä aina minimivaatimuksen mukaan eikä pyri samaan tapaan täydellisyyteen, laaja-alaisuuteen ja yksityiskohtaisuuteen kuin minä. Kerta toisensa jälkeen hämmästyn elämässä sitä, kuinka erilaisia ihmiset voivat olla. Esimieheni vakuutti, etten ole yhtään huonompi kuin tuo kollegani, olemme vain erilaisia. Hän sanoi uskovansa minuun ja toivoi, että minäkin uskoisin itseeni yhtä lailla. Harmittaa tosi paljon, että esimieheni vaihtuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti