Päivät

Olen nyt ollut reilun kuukauden sairauslomalla. Aion ehdottaa esimiehelleni ja työterveyslääkärilleni, että tekisin töihin palattuani toistaiseksi 70% työaikaa eli kuusituntista työpäivää. En voi palata samaan tilanteeseen, jossa olin sairauslomalle jäädessäni tai joudun sellaiselle saman tien uudestaan. Eivät suolistosairauteni ja masennukseni ole mihinkään sillä haihtuneet, etten ole käynyt vähään aikaan töissä. Terapiassa ollaan vasta kartoitettu tilannettani, eikä varsinaista hoitavaa työskentelyä olla vielä ehditty aloittaa.

Sairausloman aikana vuorokausirytmini on muuttunut niin, että en meinaa saada iltaisin unta. Jostain syystä minua alkaa ahdistaa lähes aina nukkumaan mennessä - myös ennen sairauslomaa. Toisinaan vatsani on niin jumalattoman kipeä, etten pysty edes makaamaan, vaan ainoa siedettävä asento on seisominen nojaten käsillä pöytään. Ongelma on yleensä se, ettei suolistossani kiertävä tai jumittava ilma tule millään ulos. Suhteellisen usein käy myös niin, että vaikka ilma tulisi ulos, niin hyvä olo kestää vain muutaman minuutin, kunnes tunnen suolistossani taas valtavan ilmakuplan painavan jossakin mutkassa. Töissä ja muissa sosiaalisissa tilanteissa ilma sitten pyrkiikin sopivasti ulos juuri, kun sitä ei todellakaan voi ulos päästää.

Sairauslomalla olen usein nukahtanut vasta kahden aikoihin yöllä ja päässyt ylös aamukymmeneltä. Yhtenä päivänä nousin yhdeltätoista syömään aamiaista ja jatkoin nukkumista heti sen jälkeen. Uudestaan nousin herätyskelloon kolmelta iltapäivällä ehtiäkseni tapaamaan sovitusti kaveriani. Eräänä toisena päivänä kävin äitini kanssa museossa ja lounaalla ja sieltä kotiin päästyäni sain ripulikohtauksen, jonka jälkeen nukuin uupuneena kolme tuntia sikeästi, kunnes puolisoni herätti minut tultuaan töistä kotiin. Oletan, että edelleen siis tulee olemaan niitä päiviä, kun en vain yksinkertaisesti pysty lähtemään aamulla töihin tai joudun lähtemään kotiin kesken työpäivän. En viittaa unettomuuteen vaan suolisto-oireisiini.

Olen käynyt sairauslomalla jonkin verran kuntosalilla ja jumpissa, tavannut kavereita ja ystäviä, lukenut lehtiä ja kirjoja, viettänyt aikaa netissä ja sovelluksissa, katsonut tallentamiani tv-ohjelmia ja elokuvia, kirjoittanut tätä blogia, käynyt lääkärissä ja hammaslääkärissä ja psykoterapiassa ja hieronnassa, siivonnut ja laittanut ruokaa. Kavereiden ja ystävien sekä puolisoni kanssa olen käynyt mm. elokuvissa, kävelyllä ja syömässä tai kahvilla. Päivät kuluvat todella nopeasti ilman työssäkäyntiäkin.

Yhdessä hetkessä saatan ajatella valoisasti, että kaikki kääntyy parhain päin ja alkaa sujua hyvin palattuani töihin. Vain muutamaa minuuttia myöhemmin saatankin olla lähes varma, että mikään ei koskaan muutu ja kaikki on ihan yhtä raskasta ja tuskallista kuin viime aikoina. Fakta on joka tapauksessa se, että kukaan muu ei voi tietää, miltä minusta tuntuu ja kuinka paljon kärsin. Eivät edes muut masennuksesta ja IBS:stä tai muista vatsavaivoista kärsivät, koska oireet ja kokemus niistä ovat aina yksilöllisiä. Niin ollen kukaan ei voi myöskään väheksyä kokemustani. Toisaalta kellään ei ole velvollisuutta sen enempää arvostaa ja kunnioittaa sitä. Onneksi en syntynyt pariakymmentä vuotta aiemmin, koska vielä 90-luvulla ärtyvän suolen oireet kuitattiin lääkäreidenkin toimesta yleensä luulosairaudeksi ja mielenterveysongelmiinkin suhtauduttiin ikävämmin kuin nykyään. Voin valita vain, miten itse itseeni ja kokemuksiini suhtaudun. Väheksynkö vai kunnioitanko niitä.