En kuvittele olevani mitenkään ainutlaatuinen, vaikka täällä blogissa korostan omia kokemuksiani. Tiedän, että suolistovaivoja on miljoonalla suomalaisella ja varmaan yhtä moni kokee stressiä ja uupumusta ja kaikki ihmiset ovat ainakin jossain vaiheessa elämäänsä tyytymättömiä ulkonäköönsä. Sekä naiset että miehet. Ajattelenkin aina kertoessani jollekulle ongelmistani ja kokemuksistani, että tunteekohan hänkin samoin tai onko hänellä samankaltaisia ongelmia. Kaikki eivät vain kerro niistä. Minusta olisi outoa kuunnella jonkun kertovan asioistaan jakamatta omia vastaavia kokemuksiani. Paitsi tietysti töissä.
Olen pelkästään tämän vuoden aikana vannonut itselleni jo varmaan kymmenen kertaa, että alan pudottaa painoa eli puolitan syömisteni määrän ja alan treenata viisi kertaa viikossa. No, ei ole toteutunut se. Kuvittelin myös, että vähemmän syöminen ja enemmän treenaaminen olisi jotenkin helpompaa sairauslomalla mutta erehdyin. Ravitsemusterapeuttien ohjeen mukaisesti vähän kerrallaan ja useita kertoja päivässä syöminen on sekin osoittautunut varsin vaikeaksi toteuttaa. Etenkin illalla ennen nukkumaanmenoa olen aina tottunut syömään suhteellisen ison annoksen eli lämpimän ruoan ja jotain jälkkäriksi eikä sen muuttaminen ole helppoa. Illalla syöminen on aina ollut stressittömintä, koska sen jälkeen pääsen sänkyyn eikä tarvitse miettiä, missä joudun selviytymään vatsavaivoineni. Kamppailen jatkuvasti sen kanssa, miltä haluaisin näyttää ja kuinka kevyeksi haluaisin tuntea oloni ja mistä toisaalta nautin ja mitä elämässä arvostan. En vieläkään tiedä, kumpaa tietä minun pitäisi kulkea. Katson Fitnesspäiväkirjat-tv-sarjaa ja koen hyvin ristiriitaisia fiiliksiä: toisaalta ihailen sarjan naisten itsekuria ja elämätilannetta, toisaalta halveksin heidän ulkonäkökeskeisyyttään ja pikkumaisuuttaan. Päällimmäiseksi jää kuitenkin mieli oksentaa ja lakata syömästä. Ja sitten haen kaapista suklaata lohduttaakseni itseäni ja saadakseni ahdistavat ajatukset pois mielestäni.
Oikeasti haluaisin irtautua koko internetmaailmasta. Haluaisin kännykän, jolla voi vain soittaa ja lähettää tekstiviestejä ja tietokoneen, jolla voi vain kirjoittaa. Kuinka paljon yksinkertaisempaa ja rauhallisempaa elämä olisikaan ilman nettiä? Ainakin minua netin rajaton visuaalisten ärsykkeiden virta ja loputon ajatusten ja tunteiden viidakko koukuttaa. Elämä ja yhteiskunta eivät voisi olla näin hektisiä ilman nettiä. Äidilläni oli kirjeenvaihtotovereita Australiassa ja Etelä-Afrikassa asti ennen nettiä ja matkustaminenkin onnistui ihan hyvin ilman sitä. Olisin varmasti seesteisempi, jos jokaista vapaata hetkeä ei tarvitsisi täyttää jonkin ruudun tuijottamisella ja tiedon suohon uppoamisella. Niin, eihän minun varsinaisesti tarvitse, mutta nykylänsimaissa on aika lailla mahdotonta elää yhteiskuntakelpoista, niin sanottua normaalia elämää ilman nettiä. Ja kyllä, sillä perusteella minun ei tarvitsisi käyttää kaiken maailman sovelluksia kuten Pinterestiä, Instagramia, Listiä, Polyvorea ja Goodreadsia, mutta kuten sanoin, ne koukuttavat. Onneksi en sentään ole palannut Facebookiin. Jos poistan sovellukset kokonaan laitteistani, kaikki tietoni ja niihin tallentamani tekstit ja kuvat katoavat. Jos en poista, olen edelleen koukussa, enkä pysty olemaan käyttämättä niitä. On siinä ihmisellä ongelma. Ratkaisu olisi varmaan siis muuttaa johonkin kehitysmaahan, jossa nettiä ei ole yhteisön muillakaan jäsenillä. Kaikki on suhteellista; nettiä tuskin kaipaisi, jos sitä ei olisi muillakaan.
Kaisa Viljanen pohti tänään Helsingin Sanomissa: Maailmantuskaa on vaikea ottaa kahvipöydässä puheeksi, sillä siitä saa helposti tunteellisen ja lapsellisen höperön leiman. Aivan kuin monille nuoruudessa puhkeavan maailmanparannusvietin pitäisi mennä aikuisiällä ohi. Aikuisen oletetaan hyväksyvän maailman yhtä karskina kuin se on. Että siihen kuuluvat muun muassa nelivuotias jihadisti ja se, että ruokaa kaadetaan roskikseen, vaikka kulman takana jollakulla on nälkä. Olen monta kertaa päätynyt maailmantuskani kanssa samaan ratkaisuyritykseen kuin Viljanen eli alkanut tehdä vapaaehtoistyötä. Olen osallistunut Amnestyn, SPR:n ja Unicefin toimintaan ja tosissani halunnut niistä säännöllisen harrastuksen itselleni. Olen osallistunut Unicefin syysseminaariin ja Helsingin vapaaehtoisryhmään sekä myynyt Unicefin tuotteita Kampissa joulun alla. Kaksi kertaa olen osallistunut myös Amnestyn vuosittaiseen seminaariin ja kerran sateenkaariverkoston tapaamiseen, käynyt viikonloppukoulutuksen ryhtyäkseni koulutyöhön ja vetänyt kerran eräällä yläasteella oppitunnin ihmisoikeuksista kahden muun vapaaehtoisen kanssa. Aloitin myös joskus SPR:n ystävätoiminnan kurssin ryhtyäkseni jonkun yksinäisen ikääntyneen vapaaehtoisystäväksi mutta jätin kurssin kesken, koska en pystynyt sitoutumaan ystävätoimintaan. Opiskeluaikana kävin muutamia kertoja ulkoiluttamassa vanhainkodin asukkaita.
Joka kerta olen joutunut kokemaan karvaan pettymyksen ja raskaan epäonnistumisen tunteen, kun energiani ei ole riittänyt vapaaehtoistyöhön sitoutumiseen. Muutamassa kuukaudessa olen alkanut stressata osallistumisesta liikaa, uupunut ja joutunut vetäytymään vedoten elämäntilanteeseeni. Vaikkei se elämäntilanne ole ollut sen kummallisempi, kuin että minusta on tuntunut, että olen ollut stressaantunut ja kokenut, etteivät aikani ja energiani riitä kaikkeen: työhön, liikuntaan, kavereiden ja perheen tapaamiseen, teatteriharrastukseen, parisuhteeseen yms. Vapaaehtoistyöstä on ollut helpointa luopua.
Nyttemmin minua on alkanut häiritä myös jotkin Amnestyn ja SPR:n linjaukset toiminnassaan. En ole välttämättä kaikesta samaa mieltä heidän kanssaan. Unicefin liiveihin pukeutuisin mieluiten, koska lasten auttaminen on aina yhtä perusteltua. Unicefissa vapaaehtoisten ja palkollisten työntekijöiden työnjako on kokemukseni mukaan myös paremmin järjestetty kuin Ammestyssa. Haluaisin edesauttaa etenkin perhesuunnittelun ja seksuaaliterveyden paranemista kehitysmaissa. Hesyn pelastettujen lemmikkien hoitaminen olisi myös ihanaa, mutta toistaiseksi järjestö on leimattu mediassa työnantajana varsin epäinhimilliseksi ja ikäväksi. Voisin myös työskennellä palkollisena Unicefissa, mutta työpaikkoja on siellä harvoin auki ja työpaikkailmoituksissa on tosi suuret vaatimukset.
En kuvittele, että saisin aikaan mitään kovin merkittävää vapaaehtoistyöntekijänä, mutta niin kuin Viljanen totesi, tuntisin tekeväni edes jotain. Voisin elää itseni kanssa, ja maailma tuntuisi ehkä edes hitusen siedettävämmältä. Toistaiseksi tyydyn vain maksamaan Amnestyn jäsenmaksun, lahjoittamaan Unicefille 20 euroa kuukaudessa ja ostamaan joululahjaksi esimerkiksi rokotteita ja hyttysverkkoja kehitysmaiden lapsille. Onneksi sentään nälänhätä ja lapsikuolleisuus ovat huomattavasti vähentyneet viime vuosina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti