Niin paljon asioita, joista haluaisin kirjoittaa, mutta aika ja energiani eivät riitä. On helpompi vain uppoutua selailemaan somea tai Youtubea, lukea lehtiä ja katsoa telkkaria. Tai nukkua. Olen huomannut, että hereillä ollessani ainoa tilanne, jossa pystyn olemaan rentona ja unohtamaan kaikki ikävät asiat niin fyysisesti kuin psyykkisestikin, on se, kun katson jotain hyvää tv-sarjaa. Hyvä tarkoittaa joko hauskaa tai jännittävää tai kumpaakin yhtaikaa. Nukkuessakaan en tosin ilmeisesti aina rentoudu ja ajattele kissanpentuja, koska edelleen olen nähnyt usein ahdistavia painajaisunia - selvästi enemmän nyt, kun olen palannut töihin, kuin sairausloman aikana. Viime aikoina vatsavaivani ovat onneksi yleensä helpottaneet aamuun mennessä, vaikkakin yön aikana saatan niihin herätä.
Ärtymyksestäni, masentuneisuudestani ja väsymyksestäni huomaa, että olen palannut sairauslomalta töihin, vaikka vain 60-prosenttiseen työaikaan eli reiluun 22 tuntiin viikossa. Osa-aikatyötä ei ole jäljellä enää kuin kaksi päivää, kesäkuun alusta jatkan täyttä työpäivää. Kestän ajatuksen vain sen avulla, että elokuussa vietän neljä viikkoa kesälomaa. Tämä 60-prosenttinen työaika ei ole sinänsä ajanut asiaansa, että asiakasmääräni on ollut 100-prosenttinen. Ei sillä, että siinä olisi mitään yllättävää, kun tietää nykyisen työelämän ja varsinkin julkisen sektorin työn pelisäännöt. Niistä puheenolleen, tässä hassunhauska juttu taas työpaikaltani: esimiehet ovat mainostaneet meille koko kevään, että saamme yhden (hei wau!) kesätyöntekijän, joka on meitä varten ihan ekstraresurssina eli voi tehdä meidän paperitöitä ja sen sellaista työkuorman helpottamiseksi. No, kappas vaan tällä viikolla ilmeni, että tämä "kesätyöntekijä" tulikin erään pois lähteneen työntekijän paikalle eli että hänellä on ihan oma asiakaskunta vastuullaan. Mitä vittua?!?
Mietin, mikä olisi sellainen ammatti, josta ei tulisi lainkaan stressiä ja jossa ei oikeastaan edes voisi ylikuormittua. Keksin yhden ja se on henkilökohtainen avustaja. Siinä työntekijällä on vain yksi asiakas eikä työstä tarvitse käsittääkseni tehdä mitään raportteja kellekään. Toki asiakkaita voisi olla muutamakin tai ainakin pari, jos toimisi osa-aikaisesti useamman ihmisen avustajana. Rästitöitä ei voi kertyä, koska työ on vain toisen kanssa tekemistä ja olemista, arjen elämistä. Se voi toki olla rankkaa henkisesti asiakkaasta riippuen. Henkilökohtaisena avustajana voisi saada palkkaa mm. teatterissa, ravintoloissa ja elokuvissa käymisestä, ruoanlaitosta, kirjojen lukemisesta ja kävelylenkeistä. Toki se olisi muiden mielestä korkeakoulutukseni hukkaan heittämistä, mutta tärkeintähän on oma hyvinvointini. Omasta näkökulmastani löydän kolme mahdollista estettä henkilökohtaisena avustajana työskentelemiseen: a) se olisi todennäköisesti vuorotyötä, b) palkka on huomattavasti huonompi kuin esimerkiksi nykyisessä työssäni ja c) suolistosairauteni saattaisi tehdä siinäkin työssä jaksamisen ja suoriutumisen mahdottomaksi. Pohdin myös sitä, että se, ettei työhön liittyisi kirjoittamista ja raportoimista minimoisi stressin, mutta toisaalta kirjoittamisessa olen tosi hyvä ja nautin siitä. Sosiaalityössä ongelma on ollut se, etten saisi kirjoittaa niin hyvin, kuin osaan ja haluaisin, koska aikaresurssi on rajallinen ja muistakin tehtävistä olisi suoriuduttava. Onkin herättänyt aika hämmentäviä ja ristiriitaisia tunteita, kun samassa keskustelussa esimieheni on kehunut kirjauksiani ja kehottanut minua kirjoittamaan niukemmin eli huonommin.
Aloin töihin palattuani pohtimaan jopa osatyökyvyttömyyseläkkeen mahdollisuutta. Eläke on harhaanjohtava termi tässä yhteydessä, koska sen myöntämistä arvioidaan joka vuosi uudestaan eli se myönnetään vain vuodeksi kerrallaan. Oletan, että ärtyvän suolen oireyhtymän (IBS) perusteella kukaan ei ole sitä edes hakenut tai ainakaan saanut, mutta masennuksen ja muiden mielenterveysongelmien perusteella tietenkin on. Olen tästä pohdinnastani kertonut ennen tätä postausta vain työterveyslääkärilleni ja yhdelle ystävälleni. Lääkäri suhtautui ajatukseen neutraalisti, jopa hieman kannustavasti sanoen, että voihan sitä hakea. Tietysti tuloni laskisivat, mikä tuntuu ylitsepääsemättömän masentavalta ja ahdistavalta, koska tähänkin asti kuukausipalkkani kuluu kuukaudessa tai korkeintaan pystyn säästämään johonkin ulkomaanmatkaan. Onneksi opintotuen perintä sentään loppuu heinäkuun jälkeen! Tiedän, että kuulostaa naurettavalta valittaa rahahuolista, kun saa toistaiseksi yli 2000 euroa kuussa käteen, mutta kyse on siitä, mihin elintasoon on tottunut. Olen täysin tietoinen niistä monista menoista, jotka eivät ole pakollisia ja joista voisin periaatteessa säästää, mutta olen hedonistinen ja kärsimätön ihminen nykyään.
Olen seurannut avoimia työpaikkoja mol.fi:stä jo pari kuukautta, mutta en ole läheskään täysillä mukana ajatuksessa vaihtaa työpaikkaa. Siihen on neljä syytä: a) en ole varma, jaksaisinko opetella taas uutta työtä ja sopeutua uuteen työympäristöön; b) haluaisin perehtyä ja tulla asiantuntijaksi nykyisessä työssäni, ennen kuin taas vaihdan, ja se vaatii mielestäni vähimmillään kahden vuoden kokemuksen; c) suolistosairauteni ei ole paranemassa eikä stressittömämpi työ välttämättä riitä vähentämään oireita, ja d) sairastan edelleen masennusta ja ahdistuneisuushäiriötä. Minusta tuntuu, että hakemalla uutta työtä ikään kuin huijaisin tulevaa työnantajaani. Saadakseni paikan antaisin tietysti hakemuksessa ja haastattelussa itsestäni reippaan ja hyvinvoivan kuvan parhaani mukaan, mutta pian aloitettuani työt todellisuus valkenisi työnantajalle. Mietin myös sitä, että vaikka nykyinen esimieheni varmasti suostuisi suosittelijakseni, niin kokisiko hän moraaliseksi velvollisuudekseen kertoa suositusta kysyvälle työnantajalle viimeaikaisista terveysongelmistani. Enhän minäkään työnantajana haluaisi palkata ihmistä, joka onkin muutaman työpäivän jälkeen naama norsunvitulla ja joutuu sairauslomalle tai hakee osatyökyvyttömyyseläkettä.
Sairausloman loppua kohden itsemurha-ajatukseni vähenivät ja BDI-masennuskyselynkin tulos oli muutaman pisteen myönteisempi kuin sairausloman alussa (joskin viittasi edelleen vaikeaan masennukseen), mutta jo nyt neljä viikkoa 60-prosenttista työaikaa tehneenä huomaan itsetuhoisten ajatusten lisääntyneen. Kyllä se nyt vaan on niin, ettei joka päivä itsemurhasta fantasioiva ihminen ole työkykyinen - varsinkaan, jos työ on luonteeltaan sosiaalista. Vielä en ole siinä pisteessä mutta pelkään pahoin, että kuukauden päästä tilanne on toinen, koska työnkuvaan ja työmäärään ei ole tulossa helpotusta, vaan vaatimukset ovat päin vastoin kasvaneet entisestään.
Näistä kesän työkuukausista on tulossa rankkoja myös siksi, että työtiimini on näillä näkymin ainakin kesäkuun ajan kahta työntekijää eli melkein kolmasosaa vajaa. Uuden sosiaalihuoltolain vaatimukset siitä, miten paljon hakijalla on oltava sosiaalityön opintoja suoritettuna voidakseen työskennellä sosiaalityöntekijänä edes määräaikaisesti, kohottavat ehkä sosiaalityön imagoa, mutta samalla työntekijöiden saatavuus on hankaloitunut entisestään. Julkisella sektorilla hakijoita ei ole ollut ennenkään tarpeeksi ja nyt vielä vähemmän. Mielestäni olisi ollut kohtuullista, että tiettyjä opintoja ei vaadittaisi, jos hakijalla on tietty vuosimäärä kokemusta sosiaalityöntekijänä. Varsinkin kun ottaa huomioon, että sosiaalityöntekijän ammatista oppii mielestäni 90% käytännön työssä ja 10% tutkintokoulutuksessa. Vielä kuluvan vuoden loppuun asti ne nykyiset työntekijät, jotka eivät täytä uuden lain vaatimuksia, saavat jatkaa työssään. Kato käy, kun vuosi vaihtuu. Kokeneetkin työntekijät joutuvat lähtemään, jos eivät täytä tiettyjä opintovaatimuksia, ja tilalle tuskin tulee yhtä kokeneita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti