Jos elämäni menee niin kuin toivon, ja niin kuin olemme puolisoni kanssa suunnitelleet, olen ensi syksynä raskaana. Usein ajattelen, että miten voin sosiaalialan ammattilaisena ajatella, että on lapselle hyväksi syntyä näin mielenterveysongelmaisen ihmisen lapseksi.
Kaikki raskauteen ja lapseen liittyvä on niin epävarmaa. En tiedä, pystynkö tulemaan raskaaksi ja jos pystyn, niin kauanko sitä pitää yrittää, ennen kuin tärppää. En tiedä, miten raskaus vaikuttaa suolistosairauteeni ja mielenterveyteeni. Sen tiedän, että joudun lopettamaan vatsalääkkeen syömisen, koska bentsodiatsepiinin käyttö olisi sikiölle haitallista. En tiedä, miten lääkkeen lopetus vaikuttaa, kun olen ehtinyt käyttää sitä jo vuoden. Saattaa olla, että olen koko raskauden ajan hormonien ansiosta onneni kukkuloilla tai että masennun ja ahdistun sairaalakuntoon. Miten puolisoni suhtautuu siihen, miten raskaus minuun vaikuttaa? Miten raskaus ja lapsi vaikuttaa parisuhteeseemme? Totta kai olemme spekuloineet asiaa, mutta se on vain spekulointia. Ihan varmasti raskaus ja vanhemmuus vaikuttavat jotenkin suunnilleen kaikkeen elämässämme ja itsessämme. Ja viimeisenä muttei suinkaan vähäisimpänä, en tiedä, millaisen lapsen saamme. Voi jopa olla, että saan keskenmenon tai että joudun tekemään abortin, jos lapsesta olisi tulossa liian vaikeasti vammainen.
Minua ihan kiukuttaa jo etukäteen, kun olen seurannut vierestä, kuinka ystäväni, jolla ei ole koskaan ollut mielenterveysongelmia tai somaattisia sairauksia, raskaus ja ensimmäiset kuukaudet vauvan kanssa ovat sujuneet kuin vettä vaan. Tai sellaisen kuvan hän ainakin minulle on antanut. Kiukuttaa siksi, että olen vauvakuumeen kourissa kateellinen vauvasta mutta myös etukäteen kateellinen siitä, että hänen pienellä perheellään menee niin hyvin, kun taas meillä ei varmaan tule menemään. Siksi, että minä olen tällainen. Siksi, että minulla on sekä fyysinen että psyykkinen sairaus. Niin kuin kaikessa muussakin, pelkään epäonnistumista äitiydessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti