Russ Harris kuvailee suoraviivaisesti nykyihmisen tyytymättömyyden ja tuhoon tuomitun onnenmetsästyksen evolutiivisen taustan kirjassaan Onnellisuusansa. Aloin lukea sitä terapeuttini suosituksesta.
Harris kirjoittaa, että mitä taitavammiksi vaarojen ja uhkien välttäjiksi esi-isämme kehittyivät, sitä pidempään he elivät ja sitä enemmän jälkeläisiä heille syntyi. Edelleen nykyihminen etsii tehokkaasti mahdollisia ongelman aiheuttajia, asioiden turvallisuutta ja hyödyllisyyttä. Mielemme varoittaa meitä uhista, kuten hylätyksi tulemisesta, itsensä nolaamisesta tai syöpään sairastumisesta. Toinen esi-isillemme tärkeä asia oli ryhmään kuuluminen, koska ilman heimon tukea ihminen jäi pian suden saaliiksi. Edelleen mieli pyrkii suojelemaan nykyihmistä ulkopuolelle jäämiseltä. Se tapahtuu vertailemalla itseä muihin: olenko sopiva, teenkö oikeita asioita, edistynkö tarpeeksi, onko joku minua parempi, hyväksyvätkö muut minut tällaisena? Esi-isiemme yhteisöt olivat kuitenkin pieniä, joten vertailukohtia oli suhteellisen vähän. Nykyään meidät ympäröi radion, television, lehtien ja netin välityksellä loputon määrä vertailukohtia, potentiaalisesti jollain tapaa parempia ihmisiä. Älykkäämpiä, kokeneempia, rikkaampia, hauskempia, kauniimpia, seksikkäämpiä, terveempiä, vaikutusvaltaisempia, menestyneempiä ja ihailtavampia. Ja niin kuin esi-isämme havaitsivat, enemmän on parempi. Enemmän aseita, enemmän jälkeläisiä, enemmän ruokavarastoja, enemmän suojaa myrskyiltä ja pedoilta. Nykyään kohteet vain ovat vaihtuneet: haluamme enemmän rahaa, valtaa, rakkautta, ihailua ja tavaroita. Johtopäätöksenä Harris toteaa, ettei ole mikään ihme, että nykyihmisen on niin vaikeaa olla onnellinen.
Evoluutiivinen teoria kuulostaa loogiselta, mutta en osaa enkä halua sitä sen enempää arvioida. Tulee vaan mieleeni lukuisat lehtihaastattelut yms., joissa menestyneet ja onnellisen kuvan itsestään antavat ihmiset kertovat näkevänsä aina muutoksessa mahdollisuuden ja olevansa itse vastuussa onnellisuudestaan. Helppohan se on onnellisena sanoa. Minä näen muutoksessa riskin ja riskissä aiheen ahdistua. Sairaana on mielestäni vaikeaa olla onnellinen, ja sairauksista ihminen on suhteellisen harvoin vastuussa itse. Vastuu liittyy ajatukseen syyllisyydestä, ja syyllisten etsiminen johtaa ennemmin katkeruuteen kuin myönteiseen ajatteluun ja myönteisiin tunteisiin.
Tänään Helsingin Sanomissa nuori nainen puki sanoiksi sen, mitä moni varmasti miettii. Miten liki seitsemänkymppinen jaksaa jatkaa edelleen työelämässä, kun nuoretkin uupuvat yrittäessään pysyä sen vauhdissa. Vuonna 1990 syntyneen vanhuuseläke alkaa näillä näkymin 67 vuoden ja 7 kuukauden iässä, ja tavoiteltu eläkeikä on jo liki 71 vuotta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti