Tuntuu, että katoan itseltäni. Olin ennen intohimoinen, aktiivinen ja sosiaalinen. Mitä syvemmälle ahdistukseen ja masennukseen vajoan ja mitä pahemmin suolistosairauteni minua invalidisoi, sitä kokonaisvaltaisemmin ne määrittävät persoonallisuuttani. Mietin, millainen olisin nyt, kohta kolmekymppisenä, jos en sairastaisi näitä helvetillisiä tauteja. Ainoa asia, johon vielä jaksan suhtautua intohimoisesti, on unelma ja suunnitelma äitiydestä, omasta lapsesta. Jos senkin suhteen tulee mutkia matkaan, en tiedä, mitä merkitystä jaksan enää nähdä näin tuskallisessa elämässä. Mutta muita vaihtoehtoja ei ole kuin elää niin kauan, kuin kohtalo määrää. En edes muista, milloin olisin viimeksi ajatellut, että elämä on ihanaa. Ehkä helmikuussa kerran, kun olin poikkeuksellisen humalassa. Mutta laskuhumala sitten toikin taas itsetuhoiset ajatukset tullessaan, niin kuin aina.
Olen aina harrastanut liikuntaa, mutta huhtikuun aikana en ole vatsavaivojen takia pystynyt tekemään muuta kuin käymään harvakseltaan alle tunnin kävelyillä. Lihakset surkastuu, liikkuvuus heikkenee, keho menee jumiin ja läski lisääntyy. Anorektikkona halusin nimenomaan, että kaikki huomaavat, kuinka laiha ja lihaksikas olen. Nyt haluaisin vain piilottaa läskin, ruman kehoni säkkimäisiin vaatteisiin. Ja turvonnut vatsani näyttää varmaan usein siltä, kuin olisin raskaana. Kun vatsa on kipeä ja turvonnut, melkein kaikki vaatteet tuntuvat puristavilta ja epämiellyttäviltä. Näistä syistä en juuri koskaan käytä ihonmyötäisiä yläosia enkä koskaan muita alaosia kuin legginssejä tai sukkahousuja.
Mietin, voivatko viime viikkojen sietämättömät vatsakivut johtua siitä, että lopetin FODMAP-ruokavalion. Mielestäni se ei kuitenkaan ole loogista, koska ehdin syödä jo maaliskuun ajan kaikenlaista, eikä silloin tapahtunut muutoksia. Optimistisesti ajattelin, että rajoitteista luopuminen vähentäisi stressiä ja lisäisi nautintoa, mutta ei se ainakaan ahdistukseen ole vaikuttanut. Olen toistanut tämän miljoona kertaa, mutta kun tässä se ongelman ydin on: ahdistus lisää vatsavaivoja ja vatsavaivat lisäävät ahdistusta. Olen noidankehässä, josta en pääse mitenkään ulos. Yrttijuoma ei ole vaikuttanut suolistooni mitenkään, olen sitä juonut jo melkein kaksi viikkoa.
Sitten on näitä vittumaisia käsittämättömyyksiä: kuluvan viikon maanantaina vatsani ei yllättäen ollutkaan kipeä, kunnes illalla kävelylenkillä se alkoi krampata ja kotiin päästyäni turposi kuin ilmapallo. En keksi mitään selitystä sille, miksi vatsani voi aamusta iltakuuteen hyvin kahden viikon helvetillisten vaivojen jälkeen. Sunnuntaina olin muun muassa juonut lasillisen punaviiniä ja syönyt 100 grammaa pähkinäsuklaata. Maanantaiaamuna join kupillisen kahvia niin kuin aina. Se, että vaivat palasivat illalla, selittyy ainakin osittain jälleen kerran psyykkisillä syillä, koska pelkäsin ihan vitusti juuri sitä, sitä että vaivat palaavat. Pelko aiheuttaa ahdistusta ja ahdistus vatsavaivoja. Kymmenisen tuntia sain tuntea oloni fyysisesti hyväksi. Kymmenisen tuntia kahden viikon jälkeen. Ja tiistaina vaivat jatkuivat jälleen ihan hirveinä. Viime viikolla oksensin pitkästä aikaa kolme kertaa siinä toivossa, että se helpottaisi oloa. Ei helpottanut. Eilen vatsavaivat helpottivat illalla, kun join viiniä. Se joskus auttaa, mikä varmaan perustuu alkoholin rentouttavaan vaikutukseen.
Usein mietin, helpottaisiko ammatin vaihtaminen ahdistusta ja masennusta. Olen kyynistynyt sosiaalityön kokemuksen myötä jo nyt, vajaan neljän vuoden aikana. Lähtökohtaisesti ajattelen, ettei ihmisiin voi luottaa, että kenen tahansa hymyn takana voi piillä vaikka mitä kamalia kokemuksia tai tekoja ja että myönteiset muutokset elämässä eivät kauan kestä. Toki on ihan totta, ettei ihmisten ajatuksia voi tietää eikä muutosten kestävyydestä etukäteen tiedä, mutta olisi varmaan mielenterveyden kannalta parempi ajatella toisin. Optimismi ja positiivisuushan eivät perustu realismiin, vaan onnelliseen illuusioon todellisuudesta. Kuvailisin itseäni pessimistiseksi realistiksi.
Voi kuinka minua suututtaakaan nämä Inka Kallénit sun muut, jotka väittävät, että ihminen voi aina ihan itse valita oman mielentilansa. Jos voisi, niin maailmassa ei olisi mielenterveysongelmia. Tunnen kielteiset tunteet volyymilla 100 ja myönteiset volyymilla 20. Onko se minun vikani, onko se minun valintani?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti