Ikäväksi yllätyksekseni huomasin uudessa työssä aloitettuani, että kehoon liittyvä itsetuntoni romahti jälleen. Tutussa työyhteisössä ja tuttujen asiakkaiden kanssa minun ei tarvinnut miettiä, miltä näytän - päin vastoin keskityin yllättämään ihmiset kivoilla vaatteilla. Uudessa työyhteisössä ja uusien asiakkaiden parissa olen ollut sairaalloisen tietoinen kehoni jokaisesta muodosta ja mitasta. Jälleen huomaan vertailevani itseäni muihin ja tuntevani itseni huonommaksi. Yhdelle työpareistani mainitsin sopivassa yhteydessä, että painoin vain muutama vuosi sitten yli 20 kiloa nykyistä vähemmän, koska sairastin syömishäiriötä. Työparini totesi, että se on ns. kympin tyttöjen sairaus. Kehoitsetuntoni on tällä hetkellä asteikolla 0-10 neljä.
No miksen sitten harrasta yhtä paljon liikuntaa kuin ennen? Tottahan sitä lihoo ja läskistyy, jos ei urheile. Koska suolistosairauteni on tehnyt siitä yksiselitteisesti mahdotonta. Kun joka vitun ikinen asento ja liike sattuu, niin hikiliikunta on viimeinen asia, mihin tekee mieli ryhtyä. Viikko sitten lähdin pitkästä, pitkästä aikaa kävelylle (olen käynyt viime aikoina vain jumpissa) ja 15 minuutin jälkeen vatsaani sattui niin perkeleesti, että olin kuolla. Samalla tuntui, että ripuloin millä hetkellä hyvänsä. Päästyäni kotiin 40 minuutin kävelyn jälkeen olo helpotti maattuani lattialla noin tunnin. Vannoin, etten enää koskaan harrasta liikuntaa. Se on aika paljon sanottu ihmiseltä, joka rakastaa liikuntaa ja on aina harrastanut sitä paljon. Ekaa kertaa elämässäni olen viimeisen vuoden aikana harrastanut hikiliikuntaa keskimäärin korkeintaan kerran viikossa. No, en kuitenkaan kokonaan lopettanut sen kävelylenkin jälkeen, vaan kävin 1,5 tunnin jumpassa tällä viikolla. Pitkästä aikaa se tuntui fyysisesti hyvältä eli vatsani ei ollut juurikaan kipeä. Pystyin tekemään kunnolla jopa vatsalihasliikkeet. Mutta kun on tuhansia kertoja kärsinyt tuskaisesta olosta ja kivusta urheillessa tai vaikka vain hyötykävellessä bussipysäkiltä tai kaupasta kotiin, niin kynnys ottaa riski sen kokemisesta uudelleen, on aika korkea.
Sekin on ristiriitaista ja turhauttavaa, että ruoka ja herkut ovat ainoita asioita, joista saan nautintoa, mutta sitten kun lihon, koen inhoa kehoani kohtaan. Ongelma ei ole lihominen itsessään, vaan se, millaisia tunteita se minussa herättää. Haluaisin vain, että pitäisin itseäni hyvännäköisenä ja olisin tyytyväinen kehooni riippumatta siitä, että se on lihavampi kuin ennen. Vaatekokoni on muuttunut kolmessa vuodessa S:stä ja 36:sta L:ään ja 40:een. Se myös tarkoittaa, että minulla on mennyt aika hitosti rahaa kaikkien vaatteiden ostamiseen. Nyt jos laihtuisin, niin joutuisin taas ostamaan kaiken uusiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti