Ei olisi pitänyt olla senkään vertaa optimistinen, kuin mitä olin työpaikkaa vaihtaessani. Olisi pitänyt vaan jatkaa sairauslomaa vuodenvaihteessa ja pysyä samassa työpaikassa samalla työnantajalla niin, että olisin päässyt Kelan kuntoutustuelle. Olin liian tunnollinen ja velvollisuudentuntoinen työnantajaa ja yhteiskuntaa kohtaan, ja pelkäsin liikaa epäonnistumisen tunnetta ja luuserin leimaa. Elämä on liian raskasta näin. Jotain kertonee sekin, että minulla on edelleen työaikasaldo 8 tuntia miinuksella. Esimies ei ole vielä puuttunut siihen onneksi mitenkään. En vieläkään tiedä, mitä sanon, jos hän huomauttaa siitä.
Talvella aloitan uuden Kela-psykoterapian kahdesti viikossa, ja haluaisin voida keskittyä siihen rauhassa. Ajatus työssä käymisestä samaan aikaan tuntuu hankalalta. Pelkään, että psykoterapiastakin tulee taas suorittamista. No, eihän se tietysti poissuljettu vaihtoehto ole, että jäisin talvella uudestaan sairauslomalle, jos vointini ei kohene. Tai niin kuin toivon, äitiyslomalle. Pelkästään kaikkien vatsarohtojen kokeileminen työn ohessa tuntuu stressaavalta, koska niiden vaikutuksia ei voi etukäteen tietää ja ne voivat pahimmillaan pahentaa oireita ainakin aluksi. Lopetin omakustanteisen psykoterapian toissaviikolla, koska olisin joka tapauksessa joutunut vaihtamaan terapeuttia vuodenvaihteessa, koska kyseinen terapeutti ei ota asiakkaita iltaisin ja viikonloppuisin, enkä voi nykyisessä työssäni olla joka viikko pois toimistolta virka-aikaan. Eikä siitä psykoterapiasta ollut edes mitään hyötyä, kun minulla oli varaa käydä siellä vain joka toinen viikko. Ihan yhtä tyhjän kanssa.
Paineensietokyky, sitä tarvitaan paljon nykyajan työelämässä melkein missä vaan ammatissa mutta erityisen paljon sosiaalityössä ja yrittäjänä. Jo yliopistoon hakiessani yhdeksän vuotta sitten ihmettelin, ettei sosiaalityön opintoihin ollut muuta seulaa kuin kirjallinen pääsykoe. Kukaan ei ollut kiinnostunut siitä, millaiset psyykkiset ja sosiaaliset edellytykset hakijoilla on suoriutua ja jaksaa sosiaalityön todellisuudessa. En varmaan olisi päässyt läpi psykologisista testeistä. Kirjallisten kokeiden perusteella ei voi päätellä mitään hakijan psyykkisestä ja sosiaalisesta soveltuvuudesta ammattiin. Ja se kyllä näkyi opiskelijoissa ja näkyy myös työpaikoilla.
Olen aina haaveillut yrittäjyydestä, ja minulla on vaikka kuinka monta yritysideaa. On ollut musertavaa joutua toteamaan, että psyykkisten ongelmieni ja suolistosairauteni takia en voi edes harkita yrittäjäksi ryhtymistä. Yrittäjyys edellyttää varmasti vieläkin parempaa paineensietokykyä kuin sosiaalityö. Kauhulla odotan sitä kateuden ja epäonnistumisen tunnetta, kun joku muu perustaa jonkun niistä yrityksistä, jotka olen keksinyt ja joista olen haaveillut. Enkä tarkoita, että ehtii perustaa ennen minua, koska en usko, että voimavarani ja ominaisuuteni niin radikaalisti muuttuvat, että yrittäjyys koskaan mahdollistuisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti