Olin puolisoni kanssa mökillä viime viikonloppuna, ja ensimmäistä kertaa ikinä olisin halunnut jäädä sinne asumaan. Aikuisten oikeesti, kirjaimellisesti. Aloin haaveilla eristäytyneestä elämästä ilman mitään ulkopuolisia paineita. Mökillä en ollut niin ahdistunut kuin muualla. Mökkiympäristö on ainoa paikka, jossa ainakin hetkellisesti unohdan, kuinka läski olen, enkä koe ulkonäköpaineita. Saattaa mennä melkein kokonainen päivä, etten katso peiliin. Kaupungissa joka kerta, kun näen itseni rakennusten ikkunoista, refleksinomaisesti sanon mielessäni: vittu miten ruma. Mökillä vatsani ei ollut niin kipeä kuin arkiympäristössäni, vaikka en todellakaan syönyt siellä mitenkään erityisen terveellisesti. Jälleen kerran muutos selittyy psyykkisillä syillä. Ja sillä, että mökillä nukuin joka vuorokausi ainakin 10 tuntia.
Tällä viikolla oivalsin, että eristäytymisen kaipuuni on seurausta siitä, että jouduin luopumaan lohduttavasta ajatuksesta kuoleman mahdollisuudesta, kun veljeni lopetti elämänsä. Vointini on huonontunut entisestään varmaan ainakin osittain siksi, ettei minulla ole ollut enää ajatusta, johon paeta. Viime aikoina huomaan alkaneeni alitajuisesti kehitellä uusia versioita siitä, mihin voisin paeta itseäni ja kaikkia ahdistavia ajatuksia ja tilanteita. Mökille eristäytymisen lisäksi lohdutan itseäni ajatuksella psykiatriseen sairaalaan joutumisesta tai kuolettavaan fyysiseen sairauteen sairastumisesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti