Pakko

Pakko selviytyä. Pakko onnistua. Pakko suoriutua, menestyä, jaksaa. Nämä ajatukset soivat päässäni tunnista, päivästä, viikosta toiseen. Päähäni pälkähtää yhä useammin yhä pelottavampia ja hämmentävämpiä ajatuksia. Olen taas huomannut etääntyväni tiloista, hetkistä joissa olen. Katseeni lasittuu ja äänet ympärilläni puuroutuvat, kaikkoavat. Ikään kuin ympärilleni laskeutuisi näkymätön kupu. Unohtelen asioita, en pysty rentoutumaan, ajatukseni harhailevat, minun on vaikea keskittyä. Pääni on niin täynnä asioita, ettei se pysty käsittelemään kaikkea ja ajatukseni sotkeutuvat ja jäävät toistensa alle. Purskahdin hallitsemattomaan itkuun juna-asemalla, kun myöhästyin vaihtojunasta. Kun mokasin taas. Ei hyvinvoiva, aikuinen ihminen tee niin. Ja huomaan taas jatkuvasti purevani leukia yhteen kuin viimeistä päivää. Tuttuja oireita, valitettavan tuttuja.

Haluaisin hymyillä ja nauraa, haluaisin olla läsnä. Olen aina halunnut ja haluan tehdä töitä. Koko opiskeluajan odotin työelämään pääsemistä ja nyt, kun olen töissä, se onkin tällaista, mahdotonta. Ainoat syyt, jotka hyväksyn itselleni työstä poissaolon perusteeksi, ovat sairaus, raskaus tai äitiys. En ota sairauslomaa, jos olen flunssassa. Puren hammasta ja valitan, mutta sinnittelen töissä suolistovaivoistani huolimatta.

Tapaan esimieheni huomenna ja aion kertoa tilanteesta. Rästitöitä on niin paljon, että voisin jakaa ne vaikka kymmenelle ihmiselle ja kaikille riittäisi hommaa. Tarvitsisin uutena työntekijänä vielä paljon tiedollista ja henkistä tukea, mutta eihän siihen ole kellään aikaa eikä minulla aikaa kysyä ja kuunnella. Ilman puolisoni patistusta en varmasti olisi menossa puhumaan esimiehelleni, kun se on minusta epäonnistumisen myöntämistä. Yksin olisin vaan tehnyt niin kuin ennenkin, puskenut eteenpäin niin kauan, että törmään seinään. Minulla on nyt kaksi vaihtoehtoa, joko kerron inhimillisyydestäni esimiehelleni tai odotan romahdusta ja todella pitkää sairauslomaa diagnoosilla työuupumus. Olen 26-vuotias, ei tämän ikäisenä kuulu uupua.