Työ

Miksi hakeuduin työhön, joka aiheuttaa ensisijaisesti loputtoman riittämättömyyden tunteen ja sietämättömän stressin? Ammatin valitsin oikein, sitä en epäile. Ongelma on siinä, että nykyisessä työssäni en pysty toteuttamaan ammattiani, niin kuin haluaisin ja niin kuin koen oikeaksi. Eikä varmasti kukaan kollegoistanikaan. Haluaisin työn, joka ei vie minusta kaikkia mehuja niin, että olen aivan loppu vapaa-ajalla. Työn, jossa stressi ei seuraa kotiin. Haluan tehdä sosiaalityötä, mutta haluan tehdä sen hyvin. Rakastan ammattiani ja tiedän olevani siinä erittäin hyvä. Olisi mielestäni ihan kohtuullista, että minulle ja kollegoilleni annettaisiin mahdollisuus tehdä työmme hyvin - ammattietiikan, asiakkaan tarpeen ja hyvän hallinnon mukaisesti. Paitsi meidän mielenterveytemme, niin totta kai myös asiakkaiden takia. Sydämestäni kouraisee joka kerta, kun en voi työmääräni takia auttaa asiakasta niin nopeasti ja niin hyvin kuin hän tarvitsisi.

Mikä olisikaan huonompi suolistosairauteni kannalta kuin ylikuormittava työ? Miksi teen itselleni näin? Olen tehnyt tämän niin monta kertaa, haukannut liian ison palan. Ajatellut, että kyllä minä jaksan, olen vahvempi nyt. Tulin lomalta kaksi viikkoa sitten enkä ole vielä ehtinyt esimerkiksi lukea lomanaikaisia sähköposteja ja käydä läpi kirjepostia. En varmaan ehdi vielä ensi viikollakaan. Onneksi sentään pystyin lomalla rentoutumaan. Ja kuinka paljon iloisempi olinkaan! Melkein kuin eri ihminen. Kuten arvata saattaa, suolistoni ei lomalla oireillut läheskään niin paljon kuin yleensä. Voin vakuuttaa, että moni ottaisi sairauslomaa sellaisissa oireissa, mitä minulla on lähes päivittäin. Viimeiset kaksi viikkoa olen ollut myös flunssassa. Viikko sitten kollegani totesikin, että eikö sinun kannattaisi lähteä kotiin lepäämään ja paranemaan, kun yskin ja niistin. Vastasin hänelle, että kyllä varmaan mutta jonkun nämä työtkin on tehtävä eikä täällä näy sijaisia.

Joka aamu katson kollegoitani sivusta ja kysyn heiltä mielessäni: miten sinä tästä selviät? Jotkut ovat tehneet tätä työtä tässä työpaikassa vuosikymmeniä. En minä ymmärrä. Mottoni ja jatkuva tavoitteeni on elää vapaa-ajalla hetkessä, mutta en pysty siihen, jos koen ahdistavia työhön liittyviä tunteita ja mieleeni tunkeutuu jatkuvasti muistutuksia siitä, mikä työtehtävä jäi eilen, toissapäivänä tai sitä edellisenä tekemättä; mitä pitää muistaa tehdä maanantaina, tiistaina ja keskiviikkona. Kirjoitan asioita ylös sunnuntaina. Kun tapaan kaveria, huomaan katseeni lasittuvan kesken keskustelun, koska en pysty keskittymään, kun työajatukset ja -tunteet tunkeutuvat mieleeni. Ja kun työpuhelin työajalla soi, puristan silmäni kiinni ja puhallan ulos, ajattelen: ei, taas joku pyytää jotain, taas yksi tehtävä lisää. 

Kaikesta tästä huolimatta haaveilen yrittäjyydestä, liikuntapainotteisen päiväkodin perustamisesta. Yrittäjyyteen suhtaudun eri tavalla kuin nykyiseen työhöni ja ainakin toistaiseksi olen vielä siinä toivossa, että johtajana voin delegoida tehtäviä ja mitoittaa työni haluamallani tavalla. Osaltaan minua huojentaa ajatus siitä, etten olisi firman kanssa yksin. Haluan perustaa sen kahdestaan varhaiskasvatuksen ammattilaisen kanssa. Toteuttaisin unelmani vaikka heti, jos olisi pääomaa ja yrityskumppani.

Koskaan minulta ei pääse unohtumaan, miten suurta vastuuta kannan asiakkaistani, miten kauaskantoisia vaikutuksia on sanoillani, eleilläni, päätöksilläni ja sillä, etten pysty vastaamaan asiakkaiden tarpeisiin. Alkaa pyörryttää, kun ajattelen työni ja tekemättömän työni vaikutuksia. Tässä työssä tehdään ja kirjoitetaan valtavia, mahdollisesti asiakkaan koko loppuelämään vaikuttavia päätöksiä ja lausuntoja. Joudun tekemään sellaisia aivan liian vähin taustatiedoin ja valmisteluin, aivan liian nopeasti. Täysin vastoin ammattietiikkaani. Vastuu on työssäni raskain elementti, mutta hei - jonkun se on kannettava.