En itkenyt neljään vuoteen. Jouduttuani toista kertaa psykiatriseen sairaalaan 2013 jokin pato murtui ja itkin silmät päästäni. Tuntui äärimmäisen ahdistavalta, että minua itketti harva se päivä, mutta kyyneliä ei vaan tullut. Itkun tilalla oli viha, möykky. Viha elämää ja maailmaa kohtaan. Johonkin se oli pakko purkaa, purin sen itseeni. Kun kykenin taas itkemään, en enää kokenut tarvetta viillellä itseäni. Itku helpottaa paljon enemmän.
Nykyään itken lähinnä silloin, kun loukkaannun tai pelkään menettäväni jotain. Kun jokin tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta tai kun koen epäonnistuneeni. Viimeksi itkin, kun minusta tuntui, ettei puolisoni kunnioittanut tunteitani. Sitä ennen itkin matkalla Australiasta kotiin, kun ajattelin, etten välttämättä enää koskaan tapaa australialaisia ystäviäni. He ovat noin 75-vuotiaita ja toinen fyysisesti melko huonossa kunnossa.
Itkemistä helpottaa toisen läheisyys. Yksin ollessani kyyneleet tuntuvat paljon raskaammilta ja tunne paljon epätoivoisemmalta. Puolisoni on tosi hyvä lohduttamaan. Minua tukee tieto siitä, että hän ei ole koskaan ollut valmis luovuttamaan, niin kuin minä olen ollut. Ja hän on sentään elänyt 17 vuotta enemmän kuin minä. Siihen mahtuu jo monta vastoinkäymistä.
Itsemurhayritysteni jälkeen minussa on vahvistunut ajatus, että haluan kuolla onnellisena. Toisin kuin olisin kuollut, jos olisin yrityksissäni onnistunut. Hämmennyn ja ehkä myös vähän pelästyn, kun onnellisimmissa hetkissä huomaan nykyään ajattelevani, että nyt olisi hyvä kuolla. Se ei ole itsemurha-ajatus, koska en ajattele aiheuttavani kuolemaa itse enkä toivo kuolemaa. Toivon vain, että sitten kun joskus toivottavasti vasta tosi vanhana kuolen, olen onnellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti