Olen ollut uskovainen, olen käynyt Kansanlähetysopiston raamattukoulun, olen ollut kristillisdemokraattisen puolueen nuorisojärjestön varapuheenjohtaja, olen käynyt Päivi Räsäsen kotona. Olen ollut päästäni vialla, toisin sanoen. Voi kuinka helpottunut ja onnellinen olenkaan siitä, että tulin järkiini, aloin ajatella omilla aivoillani. Tajusin, etten halua ajatella olevani parempi kuin muut, pääseväni taivaaseen ilman läheisiäni, koska he eivät uskoneet oikein tai lainkaan. En pitänyt esiaviollisesta seksistä pidättäytymistä järkevänä enkä halunnut ajatella rakkauden olevan väärin kahden samaa sukupuolta olevan kanssa. En vastustanut aborttia tietyissä tilanteissa. En halunnut ajatella miehen olevan naista ylempiarvoinen.
Raamattukoulussa muun muassa kiellettiin valssin tanssiminen vastakkaisen sukupuolen kanssa ja näyttäytyminen seurustelukumppanille pyjamassa. Pyjama liittyy sänkyyn ja olisi voinut tuoda seuristelukumppanin mieleen seksin. Ja sekös vasta kamalaa. Raamattukoulussa opin, että kun päähäni tulee ajatus, niin se onkin jumalan tai saatanan puhetta. Sain ilmeisesti sentään itse arvioida, kumman. Kyllä tulin loppujen lopuksi siihen tulokseen, että ajatuksia ne vaan on, ihan omiani, aivokemiaa toisin sanoen.
Ennen elämäni uskontokautta 2006-2008 ja sen jälkeen olen ollut agnostikko. Ajattelen, että jokin jumala voi olla olemassa tai sitten ei, mutta että toistaiseksi kumpaankaan suuntaan ei ole tarpeeksi todisteita. Mielestäni on vain ja ainoastaan lapsellista uskoa johonkin ihmisten kokoamaan pari tuhatta vuotta vanhaan kirjaan, jota sitä paitsi voi tulkita sadoilla eri tavoilla. Ehkä jos maailmassa olisi vain yksi uskonto, niin jumalaan olisikin helppo uskoa. En käsitä, millä perusteella joku voi väittää juuri kristinuskon Jumalan olevan se oikea, todellinen jumala tai vaikka islamin Allahin.
Jonkun hillitty usko jumalaan ei ole minulta pois tai minua vastaan, mutta maailmassa on niin paljon uskonnon väärinkäyttäjiä ja fundamentalisteja, että suhtaudun uskontoihin aina varauksella. En ymmärrä, minkä takia tarvitsisin jumalaa rakastaakseni lähimmäistäni tai noudattaakseni muita yleisinhimillisiä periaatteita. En tarvitse jotakin mahdollisesti satuolentoa käskemään minua noudattamaan hyviä käytöstapoja, kannattamaan ihmisoikeuksia, huolehtimaan ympäristöstäni tai vastustamaan pahuutta. Ja kyllä ymmärrän ilman uskontoakin, etten hallitse kaikkea elämässäni tapahtuvaa itse. Sitä paitsi miljoonat ihmiset vastustavat ihmisoikeuksia ja inhimillistä kohtelua nimenomaan uskonnon varjolla.
Uskonto voi olla hyväksi ja se voi olla pahaksi. Väkisin ei voi uskoa. Uskonnon tuputtajat saavat karvani pystyyn. Tunnen puhdasta suuttumusta nähdessäni esimerkiksi metroasemilla päivystäviä jehovantodistajia tai Jeesus-lappuja jakelevia ihmisiä. Menkää töihin, tekisi mieleni älähtää. Kaikki, mikä muistuttaa raamattukoulusta ja kristillisdemokraateista ja fundamentalismista, herättää minussa vahvoja negatiivisia tunteita. Usein käynkin uskovaisten kanssa kiivaita keskusteluja pääni sisällä. Se helpottaa, rauhoittaa.
Hieno juttu, jos usko tekee jonkun onnelliseksi ja rakastavaksi ihmiseksi, mutta mielestäni uskonnon harjoittaminen on usein vain itsekästä ajanhukkaa. Lähimmäisenrakkaus, jonka motiivina on taata itselle taivaspaikka, on mielestäni varsin vinoutunutta. Monet kristilliset arvot ovat oikein terveet ja hyvät lähtökohdat yhteiskunnalle, mutta ne eivät ole riippuvaisia uskosta yliluonnolliseen. Minä uskon järkeen ja tunteeseen, järjen ja tunteen tasapainoiseen liittoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti