Sairastuminen, parantuminen. On päivä, jolloin olin ekaa kertaa elämässäni omaehtoisesti 12 tuntia syömättä ja tunsin itseni voittajaksi. Päivää, jolloin olin ekaa kertaa sen jälkeen terve, en osaa nimetä. Kahdeksan vuotta sairastamista lasken alkaneen vasta muutama kuukausi laihdutuspäätöksen jälkeen. Lasken sen siitä, kun olin alitajuisesti päättänyt jatkaa sillä tiellä. Siitä kun mieleni oli sairastunut. Lyhytaikainen häiriö on eri asia kuin sairaus. Parantumisen ajoitan syksyyn, jolloin aloitin elämäni ensimmäisen kokopäivätyön, omalla alallani, vakituisessa työsuhteessa. Sairaana en olisi pystynyt siihen. Pahimmillaan olin satavarma, etten tule pystymään siihen koskaan.
En halua velloa menneessä. Kirjoitan asiasta, koska haluan kertoa ihmisille kokemuksistani ja ajatuksistani, prosessoida ja jäsentää elämääni. Kirjoittaminen myös auttaa hyväksymään asioita.
Mielestäni on ihan itsestäänselvää, etten aikanaan kertonut lähimmilleni kaikkea. Tuskin hekään minulle kaikkia asioitaan kertovat. Lapsi yleensä haluaa säästää vanhempiaan, varsinkin kun tietää, kuinka paljon huolta ja murhetta jo pelkkä osatotuuskin on aiheuttanut. Aikuistumiseen kuuluu se, ettei nuori tai nuori aikuinen kerro kaikkea vanhemmilleen. Mielestäni suhde vanhempiin olisi liian tiivis, jos kaiken kertoisi. Kaikilla ihmisillä on varmasti ajatuksia ja tunteita, kokemuksiakin, joista he eivät koskaan kerro kellekään. En halunnut enkä jaksanut aina kertoa, koska en olisi halunnut enkä jaksanut kuunnella kommentteja ja nähdä reaktioita. Itkua, kysymyksiä, pahaa mieltä ja muiden itsesyytöksiä. Se, ettei kerro kaikkea, ei tarkoita, etteikö luottaisi toiseen ja etteikö suhde olisi läheinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti