Nuoruuteni

Heikkoutta on yleensä vaikea myöntää. Mieleltään sairas yleensä mieltää olevansa heikko. Näin jälkikäteen se tuntuu tyhmältä, yrittää ylläpitää jotain illuusiota. Sitä on perfektionismi. Ja kuitenkaan kukaan muu ei odota sinulta täydellisyyttä kuin sinä ja sinun kaltaisesi, toiset perfektionistit. Subjektiivisen kokemukseni perusteella perfektionisti vaatii tai vähintäänkin hartaasti toivoo täydellisyyttä myös muilta ihmisiltä. Niin tein. Ihan niin kuin toista ei voi rakastaa rakastamatta ensin itseään, epätäydellisyyttä ei siedä muissa, ennen kuin sitä sietää itsessään.

Muutettuani pois lapsuudenkodistani pian lukion jälkeen jouduin myöntämään jotain ensimmäistä kertaa. Mutta voi kuinka pieni se askel vasta olikaan. Vanhempieni luona haaveilin siitä, että saisin vapaasti liikkua ja syödä tai olla syömättä, ilman valvontaa. Ilman äitini yliluonnollisen tarkkaa katsetta ja tiukkaa seurantaa olisin pitänyt huolen siitä, että olisin jossain vaiheessa mennyt sairaalakuntoon. Silloin olin äidille vihainen, nyt kiitollinen. Missään vaiheessa en halunnut pahoittaa äidin mieltä, mikä myös hillitsi sairauttani - rakkaus. Siinä toki epäonnistuin lahjakkaasti, pahoitin mielen jos toisenkin. Vain muutaman kuukauden ehdin asua yksin, kunnes en enää pystynyt pakenemaan todellisuutta. Ratkaiseva hetki oli se, kun löysin itseni oksentamasta ja huomasin, ettei se ollutkaan niin vaikeaa ja inhottavaa. Myönsin, että jotain on vialla, mutta olin vielä noin viiden vuoden päässä paranemisesta.

Muutettuani muutaman kuukauden päästä toiseen kaupunkiin sairauteni paheni niin paljon, että jouduin ottamaan toisen askeleen. Hakeuduin hoitoon. Kiitos opiskelijaterveydenhuollolle, minut otettiin heti tosissaan ja pääsin puolen vuoden kuluttua psykoterapiaan.

Jäin koukkuun oksentamiseen ja vähitellen huomasin, että se mahdollisti herkuttelemisen. Anoreksia muuttui pikkuhiljaa bulimiaksi. Monta kertaa viiden vuoden paranemismatkan aikana luulin jo päässeeni perille. Elin jaksoissa, hyvää seurasi huono ja toisin päin. Välillä pääsin eroon oksentamisesta, mutta sitten se taas salakavalasti palasi. Oli pakko saada heikkous pois minusta, oksentaa virhe ulos. Todistaa itselleni, etten ole menettänyt itsekuria. Laihaksi kutsuminen oli minulle mitä suurin kehu. Olin varma, että ne jotka sanoivat minua laihaksi, olivat kateellisia ja tyytymättömiä itseensä. Luulin heitä lihaviksi. Luulin normaalipainoisia lihaviksi. Halusin olla paitsi laiha niin myös lihaksikas, mutta jos niistä olisi pitänyt valita, olisin valinnut edellisen.

Askel kohti syömishäiriöstä paranemista oli sekin, että myönsin olevani biseksuaali. Olin huomannut, että pidin vain naisellisista, muodokkaista naisista. Laiha ei ole naisellinen. Tajusin, että haluan olla sellainen, mitä itsekin pidän haluttavana. Katsoin laihoja naisia kateellisena, normaalipainoisia ihastuneena. 

Tänään kävin katsomassa balettia. Katsoin ballerinoja, en kateellisena enkä ihastuneena. Ihmettelin, miten joku jaksaa sellaista elämää, helvetillistä treeniä ja tiukkaa ruokavaliota.